Niin kuin lupasin, aion nyt raportoida teille Hengellisten syventymispäivien yhteydessä pidetystä Psalmimessusta. Ilmeisesti tämä erikoismessu on jo pitempään ollut olemassa, mutta itse osallistuin ja tutustuin siihen vasta nyt ensimmäisen kerran. Menin valitettavasti hieman myöhässä, juuri ennen synnintunnustusta sisään, joten en tiedä alkuliturgiasta.
Johanneksenkirkko oli aika täynnä ja porukkaa oli ehtoollisella paljon. Juuri ennen kuoria oli epistolapuolella valkokangas, johon heijastettiin laulettavien laulujen sekä yhteisten rukouksien eli Herran rukouksen ja Nikean uskontunnustuksen sanat. valkokankaan edessä oli myös bändi ja muutamia laulajia.
Itse messun aikana laulettiin ilmeisesti psalmien inspiroimia lauluja. Ne olivat ihan mukavia, melodiat olivat kovin nykyaikaisia, mutta yksinkertaisia. Ne olivat sointukuluiltaan ja sovitukseltaan tunteisiin vetoavia - mutta itse olenkin helposti musiikin vaikutettavissa. Messussa laulettiin myös muutamia minulle tuttuja lauluja, kuten Maksettu on.
Sanan liturgia oli käytännössä laulu totuudesta ja Jumalan sanasta. Sen jälkeen pappi aloitti rukouksella saarnansa. Noustiin kuulemaan evankeliumia ja tämän jälkeen saarna jatkui. Erityismessuna huomattavaa on tosiaan se, ettei mitään muuta tekstiä "virallisesti" luettu kuin evankeliumi. Se oli muuten vuorisaarnasta, kohta jossa Jeesus käskee rakastamaan myös vihamiestä. Saarna käsitteli rakkautta. Rabbit opettivat, että Vanhan testamentin rakasta lähimmäistäsi -käsky täyttyy rakastamalla toista juutalaisen kansan jäsentä; Jeesus opetti, että kyseinen käsky täyttyy rakastamalla kaikkia. Pastori sitten puhui, hyvin Kaksi rakkautta -kirjan hengen mukaisesti siitä, kuinka rakkauden tulee kohdistua myös vihamiehiin. Puheteknisesti huomasin, että saarnaaja lukuisia kertoja korotti ääntään, ehkä kohdissa joita en pitänyt aivan soveliaina. Saarna oli vallan mainio ja sen jälkeen rukoiltiin, minkä jälkeen lausuttiin uskontunnustus Nikean tunnustuksen sanoin. Tämän jälkeen oli yhteiset esirukoukset.
Ehtoollisrukoukset menivät aika pitkälti kaavan mukaan. Selebrantti aloitti ehtoollisrukoukset sanomalla "Rukoilkaamme", ja aloitti prefaatiorukouksen. Pyhä-hymni oli muokattu, mistä en pitänyt. Sitä ei kuitenkaan oltu muokattu niin paljoa, että se olisi vääristynyt. Muistaakseni hymnistä puuttui sanat "taivas ja maa on täynnä kirkkauttasi". Eukaristisen rukouksen jälkeen rukoiltiin Herran rukous, minkä jälkeen oli Herran rauha sekä Jumalan Karitsa. Jumalan karitsassa toistettiin kolme kertaa "Jumalan Karitsa, joka kannat maailman synnit, armahda, armahda meitä", jonka jälkeen tuli vielä "anna meille rauha", mikäli vain oikein muistan. Tämän jälkeen oli kommuunio ja kommuunion jälkeen kiitosrukous. Yleisesti ottaen ehtoollisella korostui sovitusmotiivi. Liturgi sanoi ehtoollisen jälkeen: "Katso, tämä on koskettanut huuliasi" jne.
Ehtoolliselle osallistui kovin paljon ihmisiä. Mietiskelin siinä jonossa ollessani, että mikä onkaan kristittyjen keskinäisen yhteyden ja ykseyden luoja. Se ei ole toisten tunteminen, se ei ole toisten kanssa samaa mieltä oleminen. Minä en tuntenut muita, muut eivät tunteneet minua, mutta me kaikki olimme menossa kohtaamaan Herraa. Ykseyden perusta on se, että me olemme yhtä Kristuksessa ja Kristuksen kautta. Kyllä siinä tuli kristittyjen yhteyden kokemus.
No niin, se psalmimessusta. Katselin siellä aulassa sitten esitteitä ja myynnissä olleita kirjoja. Otin yhden esitteen, joka ehkä kiinnostaa erityisesti blogia lukevia maallikoita. Suomen Raamattuopisto järjestää koulutusta, Vanhan testamentin keskeinen sisältö (runokirjat), 17.-19.10.2009. Ohjelmavastuussa siellä ovat Pekka Hyyppönen, Veli-Matti Kujala, Olavi Peltola, Aija Sairanen, Juha Vähäsarja ja Jani-Matti Ylilehto, joka muuten tietääkseni on Konviktin asukas. En tiedä Raamattupiston spiritualiteetista enkä sen teologisista painotuksista. Pitänee ottaa kysymys esille foorumilla...
Tässä vielä linkki em. tapahtumaan.
lauantai 30. elokuuta 2008
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
11 kommenttia:
Kiitos hyvästä raportista. Itseäni myös aina ärsyttää tuo Sanctuksen kanssa räplääminen tai ylipäänsä eukaristisen rukouksen liiallinen rukkaaminen. Messussa on kuitenkin aina kysymys myös yhteydestä aiemmin eläneisiin kristittyihin eikä vain tämän ajan tuulien ilmaisemisesta.
Eukaristinen rukous oli kyllä Sanctusta lukuunottamatta aivan tavallinen. Sanctuksen muutos puolestaan johtui siitä, että koko messun ordinarium oli muutettu, joten... Kummastelin kyllä sitä, että itse tekstikin oli muutettu.
Itseäni ottaa pattiin tavattomasti, jos syntejä ei julisteta anteeksi annetuiksi, vaan vakuutetaan vaan, että kyllä sellainen mahdollisuus on olemassa, että ne voisi saada anteeksikin...
Eli mielestäni pappien pitäisi aina käyttää sitä muotoa, jossa nimenomaan sanotaan jotakuinkin "Kristuksen palvelijana minä julistan teille kaikki teidän syntinne anteeksi" jne. Eikä siis niitä armonvakuutteluja. Jotenkin sitä vaan kaipaa sitä konkreettista hetkeä ja sanaa, että NYT ne julistetaan anteeksi annetuiksi.
Liturgisen tradition mukaan kyllä liturgiaan taitaa kuulua juuri armonvakuutus, ei niinkään absoluutio, joka puolestaan kuuluu omaksi sakramentikseen. Liturgian varsinainen absolutiivinen sakramentti on ehtoollinen itsessään. Armonvakuutus viittaa eteenpäin ehtoolliseen, joka toteuttaa sen, mikä on luvattu. Näin uskolla on lupaus, johon takertua.
Ahaa. No tuota kautta sen vakuutuksen voikin ymmärtää. Itse käyn viikkomessussa, ja siellä on aina ehtoollinen. Silti minusta tuntuu siltä, että välillä "vakuutetaan" ja välillä "julistetaan". Entäs sanajumalanpalveluksissa, pitäisikö niissä sitten aina "julistaa", jos ehtoollista ei kerran jaeta?
Itse näkisin, että perustana olisi nimenomaan se, että yhteisessä jumalanpalveluksissa, oli se sitten sanajumalanpalvelus tahi messu, olisi armonvakuutus; tai ainakin näin liturginen traditio näyttäisi osoittavan. En ole tutkinut asiaa, mutta näyttää siltä, että ainakin roomalaiskatolinen on aina armonvakuutus ("May almighty God have mercy on us..."). Absolutiivinen kuuluu vain yksityiseen rippiin. Se, että Suomessa ylipäänsä käytetään absolutiivista johtunee siitä, että yksityinen rippi on unohtunut ja on katsottu, että jotenkin pitäisi absolvoida. Eli kahden tradition, yksityisen ripin ja jumalanpalveluksen armonvakuutuksen yhdistämisestä yksityisen ripin kahdotessa, on syntynyt tämä jumalanpalveluksen absoluutio.
Itselleni yksi luterilaisuuden hienoimpia puolia on nimenomaan kollektiivinen rippi ja siihen saatu synninpäästö. Se on minusta hyvä käytäntö siksi, että ihmiset (itse mukaanlukien) ovat yleensä aika kyvyttömiä tiedostamaan omia syntejään. Ahdistun, jos minun pitää alkaa arvioimaan omaa toimintaani ja elämääni tuolta kannalta.
Luterilainen käytäntö, jossa syntisyys tiedostetaan yleisellä tasolla mutta ei painosteta itsereflektioyrityksiin, on mielestäni hyvä ja vapauttava. Tämä on yksi arveluttavimpia piirteitä, kun yritän pähkäillä sitä, että olisiko syytä pyrkiä hakeutumaan jonkun toisen kirkkokunnan jäseneksi.
Toisaalta ev.lut. kirkossamme kehitys menee siihen suuntaan, että entistä harvemmin yksittäiset ihmiset ripittäytyvät papille kahden kesken. Kohtahan meillä on kaiketi sadantuhannen henkilön seurakuntia, jotenkin siihen ei oikein istu mikään intiimi ripittäytymishetki. Ehkä ennen papit kävivät enemmän ihmisten kotona, ja siellä sitten ripittäydyttiin yksityisesti, kuka tiennee?
Kirjoitit: "Ahdistun, jos minun pitää alkaa arvioimaan omaa toimintaani ja elämääni tuolta kannalta." Ymmärrän, mitä tarkoitat, mutta toisaalta herätän myös kysymyksen: entä jos olisikin tarkoitus vähän ahdistua omista synneistä ja omasta syntisyydestä? Mielestäni on ihan hyvä välillä tutkia omaa omatuntoaan vaikka ns. rippipeilien avulla ja tajuta koko se schaisse, mitä sisällään kantaa.
Itselleni on myös yksityisrippikäytäntöä valitettavan outoa, enkä ole koskaan ottanut vastaan ripin sakramenttia (kyllä, nimitän sitä siksi, vaikkei sitä sellaiseksi virallisesti mielletäkään). Onhan se vähän outoa. Mutta kuitenkin näen, että juuri yksityisrippi on sellaiista evankeliumin "henkilökohtaistamista", jonka tulisi olla voimassa.
Kyllä minä joitain omia syntejä tunnistan - ja tunnustankin - mutta jos pitäisi oikein alkaa eritellä, niin ahdistuisin tehtävän mielettömyyden ja vaikeuden edessä.
Toisaalta pidän tuota erittelevää privaripittäytymistä myös jotenkin falskina: ihmiset kuitenkin siinäkin tilanteessa jotenkin laskelmoivat ja tekevät valintoja, kenties pyrkivät sanomaan sitä, mitä olettavat papin haluavankin kuulla, tai mikä ei ole liian "outoa". Tai sitten ehkä myötäilevät papin sanoja, vaikka eivät oikeasti tuntisikaan syyllisyyttä jostain asiasta. Ajatuskin tuollaisesta ahdistaa! Etenkin, kun en oikein usko, että ihminen ylipäätään olisi kykenevä tuollaiseen itse-erittelyyn.
Syntinen on niin kiinni synneissään, ettei kykene irtaantumaan itsestään siten, että voisi edes avitettuna kyetä erittelemään syntejään täysin tietoisesti. Siksi minusta luterilainen käytäntö tuntuu paremmalta: myönnetään reilusti oma syntisyys, mutta jätetään syntien laadullinen ja määrällinen arviointi Jumalan tehtäväksi.
Mistä sitä paitsi voisin saada varmuuden siitä, että Jumala katsoisi minulle synniksi juuri sen, minkä itse arvelen olevan itseni pahimman synnin? Kenties todella pahat syntini ovat jotain sellaista, mitä en itse lainkaan tunnista itsessäni.
Lisättäköön, että en itsekään ole koskaan käynyt yksityisessä ripissä. Olen kyllä kuullut muilta, että miten se menee. Aika arkisesti se kai vedetään. Varaat ajan papilta ja menet sitten kirkkoherranvirastoon virka-aikana, painat ovisummeria ja homma hoidetaan siinä puhelimen pirinän ja papin kaatuvien paperipinkkojen säestämänä aika nopeasti. Luulen, että monet luterilaiset eivät mene yksityisrippiin, koska eivät edes tiedä että se on mahdollista. Ja seurakunnissa mahdollisuutta ei paljon mainosteta, kun ei kenelläkään ole oikein aikaa. Mitä siitäkin tulisi, jos papin pitäisi jatkuvasti keskeyttää työnsä sen takia, että joku haluaa tulla ripittäytymään...
Toisaalta olen samaa mieltä, toisaalta eri mieltä. Minusta on ihan hyvä välillä oikeasti mennä sinne syvälle, tunkea oikein kunnolla. Ei toki koko aikaa, eikä jokaisessa ripissä. Nimenomaan siksi koko ripin sakramentti on, että oppisimme näkemään tarkemmin, mikä meissä on vikana. Synnistä irrottautumisesta pitää kyllä jossain vaiheessa kirjoittaa blogiin enemmänkin. Tai tästä absoluutiohärpäkkeestä.
Tarkistin muuten tridentiinisen messun. Siinä on synnintunnustuksen jälkeen armonvakuutus, jota seuraa vielä erikseen absoluution tyyppinen julistus, joka alkaa muistaakseni sanoin "Indulgentiam"... Tsekkaa netistä tarkemmin. Voin myös itse laittaa jossain vaiheessa.
Lähetä kommentti