Blogi tauoll

Kuten ehkä olette jo huomanneet, blogi on tauolla. Minulla on toinen projekti, joka vaatii aika paljon huomiota - lomailemisen ohella. Pahoittelen myös tässä vaiheessa blogin viimeaikaista dogmatisoitumista; yritän palata liturgiaan ja psalmeihin pian!

Nulla salus extra ecclesiam?

Otettakoon vaikka aluksi yksi lainaus piispa Cyprianukselta, joka lienee lauseen "kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta" kuuluisin lausuja.

Quod si haeretico nec baptisma publicae confessionis et sanguinis proficere ad salutem potest, quia salus extra ecclesiam non est, quanto magis ei nihil proderit, si in latebra et in latronum spelunca adulterae aquae contagio tinctus non tantum peccata antiqua non exposuerit, sed adhuc potius noua et maiora cumulauerit? (Cyprianus Carthaginensis, Ep. 73 XXI, 2.)

Englanniksi käännettynä tämä kohta voitaisiin kääntää vaikkapa näin:

But if not even the baptism of a public confession and blood can profit a heretic to salvation, because there is no salvation out of the Church, how much less shall it be of advantage to him, if in a hiding-place and a cave of robbers, stained with the contagion of adulterous water, he has not only not put off his old sins, but rather heaped up still newer and greater ones! (Lähde.)

Cyprianus on siis sitä mieltä, että kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta. Tarkkasilmäinen lukija kuitenkin huomaa, että hänen argumenttinsa kärki kohdistuu harhaoppisiin, jotka ovat rikkoneet kirkon katolisuuden.

Cyprianuskin nimittäin opettaa yhdessä kaikkien varteenotettavien opettajien tavoin, että kasteoppilaskin pelastuu, jos sattuu kuolemaan ennen kastettaan. Samoin kirkko on aina uskonut, että ilman vesikastetta pelastuu, jos kuolee marttyyrikuoleman. (Nähdäkseni tosin Cyprianus on sitä mieltä, että ainoastaan marttyyrikuolema oikean uskon puolesta riittää pelastukseen.) Kirkon jäsenyys kasteen kautta ei siis ole ehdottoman välttämätön pelastukseen.

Mitä extra ecclesiam nulla salus sitten voisi tarkoittaa? Ehkä se tulisikin lukea ennemmin muodossa contra ecclesiam nulla salus! Se, joka vastustaa kirkkoa, vastustaa myös Kristusta, joka on kirkon Herra: "Joka ottaa vastaan teidät, ottaa vastaan minut, ja joka ottaa minut vastaan, ottaa vastaan sen, joka on minut lähettänyt." (Matt. 10:40) "Totisesti, totisesti: joka ottaa vastaan sen, jonka minä lähetän, ottaa vastaan minut, ja joka ottaa minut vastaan, ottaa vastaan sen, joka on minut lähettänyt." (Joh. 13:20) "Joka kuulee teitä, kuulee minua, ja joka hylkää teidät, hylkää minut. Mutta joka hylkää minut, hylkää sen, joka on minut lähettänyt." (Luuk. 10:16)

Konfessionalismin epäkatolisuus

Dogma eli kirkon julkinen opetus koostuu a) Jumalan ilmoittamista totuuksista, jotka kirkko on tunnistanut, tunnustanut ja julistaa katolisesti uskottavaksi sekä b) teologisista mielipiteistä, varmoista ja hieman epävarmemmista. Tiukassa mielessä dogmaksi voidaan kutsua vain ensin mainittuja, eli tiettyjä oppeja, jotka kirkko on julistanut dogmeiksi.

Dogma on katolista
Dogman ulottuvuus on katolinen. Yksittäinen paikalliskirkko ei voi julistaa omia dogmejaan, vaan dogmien julistaminen on aina katolinen prosessi. Paavin alainen katolinen kirkko on päätynyt periaatteessa yhteen tai kahteen tapaan julistaa dogmeja. Ensimmäinen ja primääri on katolisen kirkolliskokouksen asema koko katolisen kirkon edustajana ja äänenkäyttäjänä; sellaisena konsiili voi julistaa dogmin, joka siitä edespäin on normatiivinen ja velvoittava. Toinen tapa on paavin valta, jonka voidaan katsoa liittyvän joko kirkolliskokouksen valtaan tai yleisesti pappisviran valtaan ollen sen erityinen muoto. Paavi käyttää tätä valtaa julistaessaan jonkun opinkohdan eksplisiittisesti ex cathedra (lat. istuimelta) eli virkansa puolesta, ja näissä oppia ja moraalia koskevissa julistuksissa - näin uskotaan - on paavi erehtymätön, samoin kuin kirkolliskokous.

On monia kirkkoja, jotka eivät ole paavin valtaa hyväksyneet, vaan pitäytyvät ainoastaan ensin mainitussa eli konsiilien arvovallassa. Jotkut kristilliset ryhmittymät - tällaisia ei minusta ole soveliasta kirkoiksi kutsua - ovat hylänneet myös kirkolliskokousten arvovallan. Yleensä tällaiset ryhmät vannovat jonkinlaisen epäkristillisen yksin Raamattu -periaatteen nimeen.

Kirkolliskokous on katolinen kahdesta syystä: se on maailman kaikkien piispojen synodi, jossa he edustavat kukin omaa kirkkoaan sen piispana. Näin jokaisen paikalliskirkon osallisuus synodista taataan; paikalliskirkothan ovat vaadittuja kuuliaisuuteen piispalleen. Toinen syy katolisuuteen on katolinen reseptio: piispat vievät kirkolliskokousten päätökset takaisin kirkkoonsa, opettavat niitä kansalle, joka ottaa ne vastaan. Kirkolliskokousta, jossa nämä kaksi puolta eivät toteudu, ei voida pitää autenttisesti katolisina kirkolliskokouksina ja siten sitovina.

Epäkatolinen dogma tuhoaa kirkon
Mikäli dogmaa yritetään julistaa epäkatolisesti, eli niin, että koko katolinen kirkko ei ole siinä mukana, tämä johtaa lahkoutumiseen. Tuollainen ryhmittymä faktisesti sanoutuu irti yhdestä kirkon olennaisesta ominaisuudesta eli katolisuudesta väittämällä - valheellisesti - edustavansa koko kirkkoa. Sanoutumalla irti kirkon katolisuudesta tuo ryhmittymä myös sanoutuu irti itse kirkosta. Heitä ei voida tämän jälkeen enää nimittää kirkoksi varsinaisessa mielessä, vaan he ovat uskovien joukko.

Olen viime aikoina osallistunut keskusteluun joidenkin STLK-laisten kanssa - tai ehkä ennemmin seurannut sitä sivusta. Luterilaisuudessahan on perinteisesti pidetty ehdottoman tärkeänä Augsburgin tunnustukseen sitoutumista ja osin muihinkin Tunnustuskirjoihin. Kaikkiin Tunnustuskirjoihin sitoutuvia nämä itse yleensä nimittävät tunnustusluterilaisiksi, ja periaatteessa Tunnustuskirjat ja niiden edustama teologia on se dogma, johon he sitoutuvat ja johon sitoutumista he myös vaativat. STLK väittää olevansa tunnustusluterilainen yhteisö. Tarkempi kantojen tarkastelu on kuitenkin osoittanut, että STLK vaatii Tunnustuskirjojen lisäksi sitoutumista F. Pieperin ja C.F.W. Waltherin opetukseen, ja osin myös eräiden nykyisten opettajien (M. Särelä) opetukseen.

Tämä vaatimus on faktisesti epäkatolisen dogman julistamista. Tunnustusluterilaisiahan he eivät selkeästi ole; he vaativat uskottavaksi Tunnustuskirjat sekä paljon muuta. Tuo ryhmittymä vaatii uskottavaksi sellaisia oppeja, jotka eivät ole tunnustuskirjoissa. Heitä ei voida pitää tunnustusluterilaisina.

Älköön lukija luulko, että suhtaudun jotenkin hellemmin Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon. Suomen evankelis-luterilainen kirkko puolestaan vaatii uskottavaksi Tunnustuskirjoja. Kirkkolain ensimmäinen pykälä toteaa:

Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa. Kirkon tunnustus ilmaistaan lähemmin kirkkojärjestyksessä.

Kirkkojärjestys puolestaan selventää:

Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä kristillistä uskoa, joka perustuu Jumalan pyhään sanaan, Vanhan ja Uuden testamentin profeetallisiin ja apostolisiin kirjoihin, ja joka on ilmaistu kolmessa vanhan kirkon uskontun­nustuksessa sekä muuttamattomassa Augsburgin tunnustuksessa ja muissa luterilaisen kirkon Yksimielisyyden kirjaan otetuissa tunnustuskirjoissa. Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.

Tunnustukseen kuuluu siis kaksi kohtaa. Ensimmäinen kohta on perusta, johon tunnustus perustuu. Tämä on "Jumalan pyhä sana", eli Vanhan ja Uuden testamentin kirjoitukset. Toinen on itse tunnustus, joka on ilmaistu "muuttamattomassa Augsburgin tunnustuksessa" ja "muissa - - Yksimielisyyden kirjaan otetuissa tunnustuskirjoissa". Luterilaisella teologisella jargonilla sanottuna, Raamattu on norma normans (lat. normittava normi) ja tunnustus on norma normata (lat. normitettu normi).

Mikä on siis ongelma? Eivätkö Tunnustuskirjat ole oikeassa? Kysymys ei ole nyt siitä. Kyllä minäkin suurimman osan tunnustuskirjojen teologiasta hyväksyn, vaikka näen siellä myös virheitä. Kyllähän se ihan oikeaa opetusta on. Ongelma on kuitenkin siinä, että privaattiteologiasta on tehty dogmaa. Siis, lyhyesti sanottuna, luterilainen kirkko vaatii uskottavaksi tiettyjen teologien ajattelutavan mukaisen kristinuskon. Vaatiessaan uskottavaksi, eli asettaessaan normin - julistaessaan dogmin - luterilainen kirkko erkaantuu tietoisesti ja vapaasta tahdostaan katolisuudesta, eikä sitä voida varsinaisessa mielessä pitää kirkkona. Tämä koskee sekä STLK:ta, joka erkanee myös tunnustusluterilaisuudesta ja itse evankelisluterilaisesta kirkosta, joka erkanee katolisuudesta.

Katolinen dogma on joukko tiettyjä raja-aitoja, joiden sisällä on ajatuksen, tunnustuksen ja julistuksen vapaus. Luterilaisuuden ongelma on se, että noiden raja-aitojen sisällä osoitetaan yksi tietty, tarkka piste, jossa pitää seistä, jotta olisi oikeaoppinen.

Luterilaisuuden voidaan katsoa alunperin olleen autenttisesti osa katolista kirkkoa. Kuitenkin julistaessaan muusta katolisesta kirkosta huolimatta ja sitä vastustaen tunnustuksen, johon pitäytymistä se on vaatinut, se on efektiivisesti tuhonnut oman kirkollisuutensa, eikä sitä voida enää varsinaisessa mielessä sanoa kirkoksi. Se on käynyt kirkon katolisuutta vastaan ja hylännyt sen, eikä siten voi enää olla kirkko, jonka olennainen ominaisuus katolisuus on.

Ei sillä, olen myös sitä mieltä, että roomalaiskatoliset eivät ole sen parempia. Pitäessään omia kirkolliskokouksiaan he ovat myös faktisesti sulkeneet itsensä katolisen kirkon ulkopuolelle väittämällä olevansa koko kirkko ja sulkien sylinsä muulta katoliselta kirkolta. Roomalaisten puolustukseksi voidaan toki sanoa, että Trenton kirkolliskokous pidettiin vasta luterilaisten erkaantumisen jälkeen - olihan Augsburgin tunnustus julistettu vuonna 1530, kun taas kirkolliskokous pidettiin vasta vuosina 1545-1563. Luterilaiset siten sulkeutuivat katolisuudestaan ennen roomalaisia.

Tämä käy tietenkin ongelmalliseksi, kun palataan ajassa hieman taaksepäin vuoteen 1054. Jokainen varmasti tuntee tuon vuosiluvun; silloin idän ja lännen kirkot erosivat toisistaan. Tietojeni mukaan idän kirkko ei ole pitänyt katoliseksi väittämiään kirkolliskokouksia ensimmäisen vuosituhannen kirkolliskokousten jälkeen. Läntinen, paavin alainen kirkko on sen sijaan niitä pitänyt tuon suuren eron jälkeen jopa kolmetoista (13), alkaen Ensimmäisestä Lateraanikonsiilista vuonna 1123 ja päättyen (toistaiseksi) Vatikaanin II konsiilin 1900-luvulla. (Ei tietenkään voida unohtaa Konstantinopoli IV:ttä vuodelta 869; sen katolisuuteen uskoo vain läntinen kirkko.)

Kantani on siis lyhyesti sanottuna tämä: paikalliskirkko julistaessaan paikallisesti oikean opin ehdottomaksi kriteeriksi normin, joka ei ole katolisesti sellaiseksi asetettu, sanoutuu irti omasta katolisuudestaan, eikä enää sen jälkeen ole varsinaisessa mielessä kirkko.

Ilmoitus, dogma ja kirkollinen yhteys

-Kirjoitin aikaisemmassa viestissäni siitä, mikä tekee kirkon kirkoksi. Esitin teologisena positionani, että kirkolla on kolme konstitutiivista seikkaa: 1. evankeliumi itse (sanallinen ja sakramentaalinen evankeliumi), 2. evankeliumia palveleva virka ja 3. evankeliumin tunnustus. Näistä konstitutiivisin on, ilman muuta, itse evankeliumi, joka - niin kuin kirjoitin - on koko Kristuksen persoona ja hänen toimintansa (tähän voidaan jossain määrin sijoittaa myös inkarnaatiota edeltävä että taivaasenastumista seuraava pelastushistoria); lyhyesti sanottuna, evankeliumi on totus Christus. (Tarkka lukija huomaa varmasti yhteyden ekklesiologiaan; totus Christus on termi, jota on perinteisesti käytetty Kristuks ruumiin eli kirkon ja Kristuksen, Pään, muodostamasta kokonaisuudesta eli Kristuksesta yhdessä hänen kirkkonsa kanssa).

Luterilainen tunnustusteologia pitää kirkollisen yhteyden määräävänä tekijänä kahta asiaa: "

Sillä kristillisen kirkon todelliseen yhteyteen riittää, että siinä evankeliumi saarnataan yksimielisesti puhtaan käsityksen mukaisesti ja sakramentit Jumalan sanan mukaisesti jaetaan. (CA VII, Saksalaisen tekstin mukainen käännös).

Ja kirkon oikeaan yhteyteen on tarpeen (satis est) yksimielisyys evankeliumin opissa ja sakramenttien jakamisessa. (CA VII, Latinalaisen tekstin mukainen käännös) (Lähde.)

Saksalainen ja latinalainen teksti eroavat toisistaan. Siinä, missä latinalaisessa tekstissä tärkeintä on yksimielisyys "evankeliumin opissa" ja "sakramenttien jakamisessa", on saksalaisen tekstin painopiste itse akteissa, evankeliumin saarnaamisessa (yksimielisesti puhtaan käsityksen mukaisesti) ja sakramenttien jakamisessa (Jumalan sanan mukaisesti). Tärkeä sana löytyy kuitenkin saksalaisestakin tekstistä: yksimielisyys. Yhteinen ajattelumalli nousee tärkeäksi.

Kuinka tämä suhtautuu esittämääni kirkollisuuden kolmipistemalliin, ja mikä on esittämäni mallin ensimmäisen ja kolmannen kohdan ero? Kuinka tunnustus eroaa itse evankeliumista? Ajattelen, että evankeliumi itsessään on ehtymätön lähde, josta pulppuaa koko ajan armoa. Koska evankeliumi ei ole itsessään tekstuaalinen - vaan totus Christus - ei evankeliumi myöskään ole normatiivinen. Tunnustus tai paremmin sanottuna dogma puolestaan on tekstuaalinen (tai kielellinen) ja normatiivinen. Evankeliumi itsessään sisältää äärettömän määrän mahdollisia evankeliumin kielellisesti välittäviä lauseita ja tilanteita, joissa voidaan jakaa sakramentteja. Tunnustus sen sijaan tekee distinktioita ja rajauksia opista sulkien harhaoppeja pois ja julistaen joitain totuuksia Jumalan ilmoittamiksi dogmeiksi. Evankeliumin (t. ilmoituksen) ja tunnustuksen (t. dogman) suhde vaatii vielä jonkin verran tarkastelua.

Kuitenkin sovellettuna CA:n artiklaan VII satis est -lausekkeen sisältö kuuluu ennemmin mallini kolmanteen kohtaan eli dogmaan, ei niinkään ensimmäiseen eli evankeliumiin. Yksimielisyys tarkoittaa yhdessä julkilausuttua tunnustusta, dogmaa, tosin dogma käsittelee itse evankeliumia ja sen sisältöä. Dogma tekee kielellisiä määritelmiä, rakentaa puheenparsia, kielellisiä struktuureja ja ajatusmalleja, jotka katolisesti julkilausuttuina tulevat kirkkoa sitoviksi. Tietenkin dogma on historiallisen kehityksen tulos ja joistain asioista voitaisiin päättää myös toisin. Se ei kuitenkaan vapauta kirkkoa julkisen dogman pakottavuudesta. Kun kirkko julistaa dogmin, se sitoutuu tiettyyn ajatusmalliin ja vaatii sen uskottavaksi. Dogman historiallisuudesta kiinnostava esimerkki on Efeson kirkolliskokous, jossa Nestoriuksen titteli Marialle - Kristuksensynnyttäjä - asetettiin väliaikaiseen käyttökieltoon ja ohjattiin käyttämään titteliä Jumalansynnyttäjä. Kristuksensynnyttäjä ei tietenkään ole väärin sanottu, mutta Nestoriuksen termin takana oleva teologia nähtiin virheelliseksi. Vaikka Kristuksensynnyttäjä voidaan sanoa myös oikein, oli kirkko sidottu julkilausuttuun dogmiin Jumalansynnyttäjästä. Kirkko on historiallinen kirkko, eikä se pääse historiallisuudestaan eroon platoniseen idealismiin. Dogma ei ole platonisia muuttumattomia ideoita, vaan se on - sanoisinko jopa - historiallista teologisten mielipiteiden aatevirtausta.

Kirkolliseen yhteyteen on siis tarpeen, satis est, yhteinen dogma. Niinpä ihmettelen, kuinka ihmeessä reformaattorit luulivat omilla dogmeillaan saavansa aikaan kirkollista yhteyttä? Erityisesti 1580 julkaistu Liber concordiae selkeästi tuli luterilaisuuden dogmaattiseksi puheenvuoroksi. Se esitti sen, mitä luterilaiset opettivat ja julistivat "Jumalan ilmoittamana totuutena" ja näin teki selkeän pesäeron paavilaisiin. Tietenkin paavilaiset olivat tehneet oman vastaavan dogmaattisen pesäeron 1545-1563 pidetyssä Trenton kirkolliskokouksessa; tehtiin julistuksia dogmasta, annettiin anateemoja ja vedettiin rajaa.

Jotta kirkollinen yhteys voitaisiin koskaan palauttaa katolisen kirkon ja luterilaisen tunnustuskunnan - tai edes Suomen kirkon - välillä, on tarpeen käydä molemminpuolista tarkastelua dogmasta. Tämä on mielestäni ennen kaikkea historiallinen tehtävä. Luterilaisella puolella tämän tehtävän voisi aloittaa käymällä vaikkapa läpi kaikki kirkolliskokoukset ennen Trenton konsiilia ja tekemällä teologinen analyysi niiden päätöksistä ja siitä, voidaanko niihin yhtyä. Luterilaisen kirkon tulisi myös lausua julki näkemyksensä Trentoa edeltävien kirkolliskokousten dogmaattisista definitioista ja sitoutua niihin. Analyysi ei voi jäädä teologisten sihteerien pöytälaatikkoon, vaan luterilaisen kirkon tulisi selkeästi sanoa, mitä se ajattelee siitä dogmasta, johon kirkko ennen reformaatiota katolisesti sitoutui. (Itse näen hyvin ongelmallisena sen, jos opillisten muotoilujen pätevyys kiellettäisiin. En usko, että voisin olla sellaisen kirkon jäsen, joka kieltää kirkolliskokousten päätökset.) Näin käytäisiin läpi reformaatiota edeltäneet kahdeksantoista konsiilia.

Tämä on tietenkin luterilaiselta puolelta vain päänavaus. Tämän historiallisen tehtävän suoritettuamme meidän tulisi alkaa tarkastella reformaation perinnettä, ei etsien distinktioita vaan sitä, mikä on yhteistä. Tässä kohden on tehty jo paljon hyvää vanhurskauttamisopin kohdalla, mutta vielä paljon olisi tarpeen. Erityisesti luterilaiselta puolelta roomalaiskatolisen ajan kirkolliskokousten päätösten tarkastelu - ja sitoutuminen niihin, sikäli kuin mahdollista. Näin käytäisiin puolestaan läpi reformaation jälkeiset konsiilit: Trento, Vatikaani I ja Vatikaani II. Tietenkin, mikäli historiallisesta lähestymistavasta halutaan luopua tai nopeuttaa prosessia, voisi tarkastelu keskittyä vain kolmeen viimeisimpään konsiiliin.

Ylipäänsä suomalaisten tulisi tehdä paljon enemmän konsiilidogmihistorian tutkimusta! Esimerkiksi sellainen kolmiosainen suomenkielinen kirjasarja, joka käsittelisi kaikki konsiilit ja niiden yhteyteen liittyvät teologiset kiistat, olisi hyödyllinen. Volyymi 1 käsittelisi tietenkin ekumeenisia kokouksia, volyymi 2 idän ja lännen eron jälkeisiä konsiileja ja volyymi 3 reformaation jälkeisiä konsiileja. Kirjan otsikko voisi olla nasevasti Konsiilihistoria.

Katolisen puolen tulisi tietenkin toimia omalla puolellaan omilla tavoillaan; en niihin ota kantaa. Tärkeintä olisi, että niissä sangen harvoissa kohdissa, joissa katolinen kirkko on julistanut dogmin, luterilaiset voisivat sanoa olevansa yhtä mieltä. Jos tällaisessa olennaisessa asiassa oltaisiin yhtä mieltä, voitaisiin muita opillisia eroja pitää yksinkertaisesti teologisina mielipiteinä.

Luterilaisella puolella tämä tietenkin tarkoittaa tunnustuskirjojen hylkäämistä dogmaattisena normina.

Mikä tekee kirkon kirkoksi?

Ekklesiologinen peruskysymys: Mikä tekee kirkon kirkoksi?

1. Evankeliumi
Evankeliumi on kirkolle ehdottoman konstitutiivinen. Tämä tarkoittaa itse Jeesusta Kristusta, lihaksitullutta Jumalan Poikaa, jonka pelastusekonominen toiminta on itse evankeliumi. Evankeliumi ei redusoidu syntien anteeksiantamisen sanomaan, se ei redusoidu vanhurskauttamiseen, ei pyhitykseen tai mihinkään muuhun asiaan. Evankeliumi on yksinkertaisesti ilosanoma Jeesuksesta Kristuksesta. Tämä ilosanoma sisältää, sanoisinko sakramentaalisesti itse Pojan persoonallisen läsnäolon. Kun evankeliumia viedään eteenpäin, viedään eteenpäin Herraa, ei vähempää.

Evankeliumi ilmenee kahdessa muodossa. Toisin sanottuna: Kristus on keskuudessamme ja häntä viedään eteenpäin kahdella eri tavalla: sanallisesti ja aineellisesti. Sanallinen evankeliumi (luterilaisittain "sana") ja aineellinen evankeliumi (luterilaisittain "sakramentti") seuraavat kumpikin itse evankeliumia, joka ei ole redusoitavissa sanoihin eikä sakramentteihin. Itseäni toistaakseni, evankeliumin täyteys on itse Jeesus Kristus, pyhän Kolminaisuuden toinen persoona, lihaksitullut Jumalan Poika, joka ei ole redusoitavissa sanalliseen eikä aineelliseen evankeliumiin. Sanallinen evankeliumi ei edellä aineellista evankeliumia. On totta, että toimitettaessa sakramentteja ja erityisesti ehtoollisessa itse sakramentti eli konsekraatio tapahtuu lausutun evankeliumin kautta. Tämä ei kuitenkaan johdu lausutun evankeliumin voimasta, vaan itse Jeesuksesta Kristuksesta, varsinaisesta evankeliumista, joka toteuttaa sen, minkä on luvannut niiden toimien kautta, jotka hän on säätänyt.

Evankeliumissa on kyse siis seurakuntansa keskellä läsnäolevasta Kristuksesta. Hän on läsnä sanallisesti; tätä ilmaisee mainiosti seurakunnan keskelle tuleva evankeliumikulkue. Hän on läsnä myös aineellisesti, niin kuin huomaamme, kun pohdimme eukaristian pyhää salaisuutta; seurakunta kokoontuu Kristuksen ruumiin ja veren ympärille nauttiakseen sen elämäksi ja autuudeksi. Evankeliumi ei ole tarkoitettu pelkästään kirkolle itselleen, vaan myös maailmalle: missio on olennainen osa kirkon tehtävää. Modernilla kielellä voitaisiin puhua kirkon tavoittavasta työstä, jonka tarkoituksena on tavoittaa maailmassa elävät ihmiset ja saattaa heidät osalliseksi evankeliumista, sekä kokoavasta työstä, jonka tarkoituksena on koota evankeliumin vastaanottaneet ihmiset yhteen yhteiseen jumalanpalvelukseen, jossa saadaan sekä olla Jumalan yhteydessä että vastaanottaa voimaa evankeliointiin.

2. Evankeliumia palveleva virka
Pyhä virka on kirkolle konstitutiivinen, ennen kaikkea koskien piispanvirkaa, mutta sisältäen myös presbyteerinviran että diakoninviran. Joku voisi lisätä tähän myös paavinviran, mutta itse toistaiseksi pidättäydyn siitä. Virkateologiasta kirjoitan toiste lisää. Todettakoon tähän vain nyt se, että elämä ja autuus on saavutettavissa vain evankeliumin (sanan ja sakramenttien) kautta, ja evankeliumi on siellä, missä on evankeliumin julistaja; ”Minne piispa ilmaantuu, siellä olkoon lauma, samoin kuin katolinen kirkko on siellä, missä Jeesus Kristus on.” (Ignatius Antiokialainen, Kirje smyrnalaisille 8:2)

3. Julkilausuttu evankeliumin tunnustus
Kirkolle on konstitutiivista myöskin oikea tunnustus evankeliumista eli Jeesuksesta Kristuksesta. Ne, jotka tunnustavat ja julistavat väärää uskoa, eivät kuulu Kristuksen kirkkoon. (Näin mm. Augustinus Hipponensis, De fide et symbolo, 21, engl. käännös) Olen ymmärtänyt, että (roomalais)katoliseen kirkkoon liittyvä antaa seuraavanlaisen tunnustuksen: "Uskon ja tunnustan kaiken, mitä katolinen kirkko uskoo, opettaa ja julistaa Jumalan ilmoittamana totuutena." Jokainen katolilainen siis uskoo kaiken sen, mitä katolinen kirkko julistaa Jumalan ilmoittamana totuutena, dogmana. Mikäli näitä julkilausuttuja dogmeja ei tunnusta, ei voi olla varsinaisessa mielessä kirkon jäsen.

Aion lähiaikoina kirjoittaa silvanolaisesta reformaatiosta, erityisesti keskittyen tunnustuskysymykseen. Jos paikalliskirkko tunnustaa ja vaatii uskottavaksi sellaista, jota kirkko ei kaikkialla vaadi uskottavaksi, voiko tuo paikalliskirkko enää olla autenttisesti osa Kristuksen kirkkoa? Voiko kirkon sisällä olla heterodoksiaa? Aion myös esittää yleisen kysymyksen kirkkomme suhtautumisesta tunnustukseen. (Kirjoitin jonkinlaisena valmistautumisena tähän jokin aika sitten artikkelin Augustanan soteriologian ja ekklesiologian yhteyksiä sekä joitain kirkko-opillisia pohdintoja.)