Olemattomuuden valo

Luin juuri Bernard Welten kirjan Olemattomuuden valo (Loki-kirjat 2008).

Welten kirja (kääntäneet suomeen Terhi Kiiskinen ja Teemu Sippo - josta muuten on tulossa Suomen katolisen hiippakunnan pitkiin aikoihin ensimmäinen suomalaissyntyneinen piispa) käsittelee varsinaisesti kokemuksen käsitettä. Kokemus elämän merkityksellisyydestä on kristillinen kokemus (näin FT Yrjänsuuri jälkisanoissaan, s. 109). Länsimainen kulttuuri on kehittänyt tämän kysymyksen ollessaan sitoutuneena kristinuskoon, joka on myös antanut vastauksen kysymykselle, positiivisen vastauksen ja ehkä jopa helponkin vastauksen. Tietynlaisen filosofian kehittyminen on kuitenkin tuhonnut tämän vastauksen, kun kristinusko on hylätty. Welte nimeää lukuisiakin syitä, joista itselleni päällimmäiseksi nousi päämäärärationaalisuus (M. Weberin termi, s. 37), eli siis se, että keinoista on itsessään tullut päämääriä. Tärkeintä on se keino, jolla asetettu päämäärä saavutetaan. Tiede ja teknologia hallitsevat ideologiana (näin J. Habermas, s. 36) ja asettavat arvot.

Siis juuri päämäärärationaalisuus ja lukuisat muut syyt ovat lopulta johtaneet moderniin nihilismiin. Kaiken tuolla puolen ei ole mitään. Tieto rakentuu suolle, jopa äärettömään kuiluun. Kestävä perusta puuttuu. Nihil! Maailman ulkopuolella on olemattomuutta. Itse tunnistan tämän kokemuksen, minkä vuoksi Welten kirja oli minulle hyvin sykähdyttävä lukukokemus. Tunsin välillä hänen muotoilevan myös omaa kokemustani tästä nihilistä, mikä varmasti on osaltaan suunnannut omaa kiinnostustani apofaattiseen teologiaan. Muistan kerran erään festarituttuni (Stig-Arnen) kanssa puhuneeni tästä nihilismistä juuri sellaisella nuoren filosofinalun kiinnostuksella. Olimme varmaan syömässä siellä Maata näkyvissä -festivaalien ruokalassa, kun tajusin, ettei mitään voida todistaa. Näkemys kehittyi lopulta epistemologiseksi nihilismiksi, niin kuin juuri nuorilla voi käydä, mikä varmasti vapautti paljosta uskonnollisesta ahdistuksesta; usko on lopulta jotain täysin todistamatonta. (Tarkoittaako tämä sitä, että olen fideisti? Ehkäpä.)

Welte kirjoittaa Jumalan olemattomuudesta, tai oikeammin Jumalasta, joka ottaa "olemattomuuden hahmon". Ymmärrätte varmasti, että kun kyse on kokemuksen filosofiasta, on kokemus olemattomasta vaikea tai mahdoton. Viimeisessä luvussa, jonka teologiset implikaatiot ovat mielestäni kiinnostavia, Welte kirjoittaakin konkretian välttämättömyydestä. Sinänsä huomaan tässä aivan saman ajatuskulun kuin autuaalla Dionysioksella, johon Welte jopa viittaa. Dionysioksella, nähdäkseni, ajatuskulku on sellainen, että ensin todetaan kaiken olevan partisipatorisesti lähtöisin Jumalasta (positiivinen s.o. katafaattinen teologia), tämän jälkeen kielletään kaiken ja Jumalan vertailu (negatiivinen s.o. apofaattinen teologia) ja tämän jälkeen käytetään Jumalasta edelleen näitä nimiä (symbolinen teologia, jota graduni tulee käsittelemään). Kyse on siitä, että olevana ihminen ei voi olla suoraan olemattoman kanssa tekemisissä. Kuten Dionysioksella, myös Weltelläkin tuntuu kuitenkin olevan ajatus harvoista, jotka kykenevät kokemaan olemattoman: "Tässä kuvatun olemattomuuden kokemuksen avointa ilmaisua pyritään kuitenkin välttämään, ja siitä tulee pikemminkin harvojen asia. Nämä harvat kullä tuntevatkin sen kiertämättömyyden." (s. 89) Tämän luettuani ajatukseni välittömästi suuntautuivat pappeuteen ja kysyin itsekseni: Tuleeko papin ennemmin paljastaa Ylioleva, tai käyttääkseni modernimpaa kieltä, Kuilu kansalle ja ajaa heidät näin jopa ahdistukseen sen edessä, vai tuleeko papin ennemmin peittää tämä Kuilu ja itse antautua vain sille ahdistukselle, jonka elävän Jumalan kohtaaminen saa aikaan? Welte kirjoittaakin, että Jumalan syvyys tarvitsee "edustajan ja todistajan, joka rohkaisee meitä paitsi katsomaan silmiin tuota pimeää syvyyttä myös uskomaan itsemme sille elämässä ja kuolemassa". (s. 89) Hän jatkaa myös osoittaen tämän roolin ensisijaisesti Jeesukselle.

Hieman ihmettelen sitä, että Welte näyttää jotenkin pelkäävän Jeesusta koskevaa dogmatiikkaa. "Jeesuksen hahmosta kehitetty dogmatiikka voi kavahduttaa monia, joilla on tämä kokemus." (s. 89) En aivan ymmärrä tätä dogmatiikanpelkoa. Jeesuksen jumaluus on se asia, joka on tämä olematon ja tuntematon syvyyden pimeä kuilu, kun taas hänen ihmisyytensä on sitä valoa, joka sanoo meille Älä pelkää. Kristologia onkin ennen kaikkea juuri tätä pimeyttä ja salaisuutta varjelevaa, kun se äärettömän huolellisesti pyrkii erottamaan salaisuuden paljastetusta. Welten kokemuksellinen pohdinta jatkuu myös ekklesiologiaan, ja tämän lainaan kokonaisuudessaan: "Tästä voisi kasvaa uudenlainen ymmärrys siitä, mitä kutsumme kirkoksi, nimittäin kirkko sekä kokemuksessaan vahvojen että heikkojen yhteisönä, jonka jäsenet itse Jeesuksen täysivaltaisen todistuksen tukemina ja kantamina tukevat vastavuoroisesti toisiaan ja sallivat toistensa osallistua ratkaiseviin kokemuksiinsa, niin ettei kenenkään, vahvojen eikä heikkojen, tarvitsisi pettyä, vaan he voisivat pikemminkin yhdessä tunnistaa katoavaisen elämänsä sekä tarttua Jeesuksen julistamaan pelastavaan ja eheyttävään Jumalan valtakunnan voimaan." (s. 91)

Kirkon hallinto

Suomen evl. kirkon hallintoa on pikaisesti uudistettava. Kaikenlainen demokratia on juurittava pois ja piispalähtöinen hierarkia on asetettava selkeästi kirkkomme rakenteeksi. Kirkolliskokous on poistettava, samoin on poistettava hiippakuntavaltuusto sekä seurakuntavaltuusto. Maallikoiden valta on poistettava kokonaan ja valta on keskitettävä piispoille. Tuomiokapituli tulee selkeästi alistaa piispan hallintaan. Piispainkolleegio tulee selkeästi asettaa johtamaan kokonaiskirkkoa. Lisäksi Turun piispa tulee siirtää johonkin muuhun kaupunkiin pois arkkipiispan kaupungista.

Pappisvihkimys Turussa

Olin tänään pappisvihkimyksessä Turussa. Liturgian johtivat piispa Kari Mäkinen, joka vihki papit, ja tuomiokirkkoseurakunnan tuomiorovasti. Liturgia oli aika karu; liturgit eivät laulaneet vuoro-osiaan. Toisaalta, esipaimenen ääni on ihmeellisen esipaimenellinen ja juuri sopiva lausuttuun.

Kriittinen olen sen suhteen, että esipaimen käytti kuorikaapua eikä messukasukkaa ehtoollisessa. Saarna puolestaan oli hyvä, hän puhui sielusta ja papeista sielunpaimenina; kuinka he eivät voi mennä sieluun lupaa kysymättä, vaan heidän on annettava tilaa; ja että on kysyttävä itse kultakin, "kuinka sielusi voi". Erittäin hyvä, että näinä materialistisina aikoina puhutaan sielusta.

Ylipäänsä on kuitenkin sanottava, että mielestäni isä esipaimen Kari on sisäistänyt pappisvihkimyksen liturgisen luonteen. Tai sitten vain harhaudun ulkokultaisista menoista, heh heh...

Olin myös piispan kahvikutsuilla, joka oli vaikuttava tilaisuus. Erityisen vaikutuksen minuun teki pian eläkkeelle jäävän kirkkoherran (en muista kuka) puhe.

Vihittävistä varmaan yli puolet yhdeksästä oli minulle tuttuja joko opinnoista tai muuten. Loput taisivatkin olla lähinnä ÅA:sta tai JOY:sta.

Psalmi 77

Riparilla kuunneltuani taas todisteita kaipaavien nuorten kipuiluja tuli mieleeni psalmi 77.

Minä ajattelen muinaisia aikoja, muistelen menneitä vuosia.

Minä ajattelen: "Siinä on tuskani syy, että Korkeimman teot ovat toiset kuin ennen."

Käytännön katolisuutta

Kirjoitin vähän aikaa sitten tekstin Kirkon katolisuuden käytännöllisiä implikaatioita ja tässä asiaa pohdiskellessani muistin asian, jota yritin toteuttaa jo pari vuotta sitten, mutta epäonnistuin. Asia on kirkon katolisuutta käytännössä, nimittäin isosvaihto. Itsellänihän on yhteyksiä sekä Paltamoon että Turun suunnalle, ja yritin jossain vaiheessa, jos olisi onnistunut isosvaihto näiden kahden alueen välillä. Silloin ei onnistunut, mutta suosittelisin teitä kaikkia kokeilemaan!

Lähettävä seurakunta voisi maksaa aina matkat ja vastaanottava seurakunta oman taksansa mukaisen isospalkan, jos sellaista on. Aluksi tätä voisi ainakin rovasti- ja hiippakunnan tasolla kohtalaisen helposti organisoida, lopulta myös hiippakuntien välillä. Aktivoitukaa, nuorisotyönohjaajat!