Tein tällaisen pienen referaatin Hardtin kirjasta. Tein tämän väsyneenä, mutta halusin käydä tekstin läpi vielä tänä yönä. Loppuvaiheilla olivat silmät sen verran ristissä, että ei ole hirveän referaatinomainen, vaan olen lainannut muutamia pätkiä. Itse kirjanen on kohtalainen ja siinä on paljon hyviä pointteja. Ihan kaikkiin esitettyihin ajatuksiin en yhdy. Pitääpä melkein lukea tuo Suuri ehtoollistunnustus Lutherilta ja mennä ihan ad fontes tutkimaan hänen kantojaan.
Tom G. A. Hardt,
Alttarin sakramentti. Luterilainen oppi ehtoollisesta. 1992. Sley-kirjat.
Pyhät sanat on ymmärrettävä kirjaimellisestiOpetus pyhästä alttarin sakramentista ja erityisesti reaalipreesensista perustuu Raamattuun. Reaalipreesens ei saa taakseen kirkon tradition yksimielistä kuoroa, vaan kirkkoisät olivat kovinkin laaja-alaisia aiheen suhteen. Tästä huolimatta tulee pitäytyä pyhien sanojen mukaisessa totuudessa; kun sanotaan, että ”tämä on minun ruumiini”, se on ymmärrettävä kirjaimellisesti, eikä symbolisesti. Jeesus tiesi vallan hyvin, mitä teki asettaessaan sakramentin, ja sen vuoksi hän oli selkeä, eikä puhunut kuvakieltä. Mikään pyhissä sanoissa ei viittaa siihen, että ne olisi käsitettävä vertauksena.
Reaalipreesens on oma teologian locuksensaOppi reaalipreesensistä on siis riippuvainen vain pyhistä sanoista, eikä sitä johdeta muista opinkohdista. Raamattua ei voi lukea yhden opinkohdan – s.o. uskonvanhurskauden – silmälasien läpi ja katsoa kaiken koskevan sitä. Reaalipreesens on oma teologian ”locuksensa”, eikä sitä voida johtaa uskonvanhurskaudesta, eikä uskonvanhurskautta voida johtaa reaalipreesensistä.
Tomistinen transsubstantiaatio ei tuo Kristuksen ruumista alttarillePlatonistisesti (ja tomistisesti) ymmärretty transsubstantiaatio-oppi on itse asiassa Kristuksen todellista läsnäoloa halveksiva opetus. Se nimittäin opettaa, että sen sijaan, että leipä olisi Kristuksen ”tosi ruumis”. Leivän sisäinen substanssi, idea, muttuu Kristuksen ruumiin substanssiksi – joka puolestaan on Jeesuksesta Kristuksesta erillinen ideamaailmaan kuuluva substanssi. Leipyyden idea t. substanssi korvataan Kristuksen ruumiin substanssilla. Substanssit kuuluvat ideamaailmaan, eivätkä ole lokaalisia; täten ei voida puhua Kristuksen ruumiin läsnäolosta alttarilla, vaan ennemminkin Kristuksen ruumiin idean välittäjästä alttarilla.
Hardt mainitsee keskiaikaisen uskon ns. gregoriusmessuun. Tradition mukaan Gregorius Suuren kerran viettämässä messussa Kristus itse tuli nähtäväksi hostiassa. Opetus transsubstantiaatiosta ei mahdollista tätä. ”Jos leipä lakkaisi olemasta - - Kristuksen ruumis on menettänyt ainoan, välillisen kosketuskohtansa paikallisuuteen”, koska substanssi ei itsessään ole lokaali.
Koko ruumis on hostiassa, jokaisessa hostiassaLuther ei tukeudu tomismiin, eikä opeta erillisiä substansseja, vaan on sen suhteen nominalisti. Ehtoollisessa Kristuksen ruumis on läsnä jokaisessa hostiassa, saman kokoisena kuin se riippui ristillä. Kun leipä murretaan, kummassakin on Kristuksen ruumis samankokoisena läsnä. Sakramenttiin kätkeytyvät Kristuksen ”luonnollisen kokoiset jäsenensä, joita emme kuitenkaan näe, emmekä pääse koskemaan” (s. 29). Kristus pysyy ihmisenä ja on ihmisenä kaikkialla, missä on. Mielestäni Hardt on kirjoittanut kovin kauniisti: ”[O]lemassaolon keskuksessa istuu valtaistuimella ihminen, jolla on samanlainen sielu, ruumis ja jäsenet kuin meilläkin. Tämä Jumala ja ihminen saa aikaan sen ihmeen, että hänen ruumiinsa ja verensä mahtuvat sakramentissa olemattoman pieniin ehtoollisaineisiin.” (s. 31-32)
Kolmen olemisen tavan perustelu on kristologinenKristuksella on kolme tapaa olla läsnä. Nämä ovat circumscriptive, diffinitive ja repletive. Ensimmäinen on ns. ruumiillinen olemisen tapa, jolla ”ruumiit yleensäkin ovat olemassa”. Diffinitive viittaa Kristuksen läsnäoloon mm. ehtoollisessa ja siihen, kuinka hän meni läpi lukkojenkin. Kolmas olemisen tapa on ns. jumalallinen tapa, josta on Lutherin jälkeen käytetty termiä ubikviteetti: Kristus on kaikkialla, tai oikeammin: kaikki on Kristuksessa. ”Sitä eivät edes enkelit pysty käsittämään” (s. 42).
Näitä kolmea tapaa selittäessään Hardt mainitsee, kuinka niiden oikeanlainen ymmärtäminen nousee Khalkedonin päätösten ymmärtämisestä juuri Kyrilloksen antaman mallin mukaisesti, eikä nestoriolaisesti. 1 Kristuksen kahden luonnon yhdistymisessä yksi, jumalallinen persoona, Sana, otti yhteyteensä luodun, inhimillisen luonnon välittäen sille jumalalliset ominaisuutensa. Jeesus Kristus on syntymästään asti Jumala. Hän oli esimerkiksi jumalallisen läsnäolonsa (repletive) kautta kaikkialla jo silloin, kun vaelsi maan päällä ja diffinitiivisen läsnäolonsa kautta syntyi Mariasta poistamatta tämän neitsyyttä. Erityisesti on huomattava, että Jumaluuden toinen persoona, Sana, on inkarnaatiostaan saakka ja siitä eteenpäin aina ja ikuisesti ihminen. Taivaaseenastuminen ei poista Kristuksen aineellisuutta eikä ruumiillista läsnäoloa yhdessä tietyssä paikassa, mutta se ei myöskään ole hetki, jolloin läsnäolo repletive alkaisi.
Ehtoollisen läsnäolo on diffinitive, ei circumscriptive tai repletiveKristuksen ruumiin läsnäoloa ehtoollisessa ei tule käsittää circumscriptive, ruumiillisesti. Tällöin, kun hostia murretaan, murrettaisiin myös Kristuksen ruumis ja runneltaisiin hänet jäsen jäseneltä. Jumalallinen läsnäolo (ubikviteetti, repletive) ei myöskään ole ehtoollisessa oleva olemisen tapa. Tällöin Kristuksen ruumis olisi yhtälailla lounaan leipäpalassa kuin hostiassa. Circumscriptiveä ei voida myöskään ymmärtää samaksi kuin jumalallista läsnäoloa. Tämähän tarkoittaisi sitä, että Kristuksen ruumis levitettäisiin (esim. taivaaseenastumisessa) auki kuin ”vällyt” - mielikuva, jota Hardt käyttää. Ei, Kristuksella on yksi, inhimillinen ruumis, joka on jossain paikassa, jonka todellista sijaintia emme tiedä. Ehtoollisessa Kristus on läsnä juuri diffinitive. Kristus on siinä läsnä tilaa ja paikkaa vaatimatta, jokaisessa hostiassa todellisessa ruumiillisessa olemuksessaan. Tämä erikoinen, ”hengellinen” olemistapa tulee olemaan kaikilla pyhillä.
Leipä on Kristuksen ruumisLuther tulkitsi pyhissä sanoissa ”tämä on minun ruumiini”, että tämä viittaa juuri leipään. Ei ole riittävää sanoa, että leivässä on Kristuksen ruumis, vaan on todettava, että leipä on Kristuksen ruumis. Tämä aiheutti tomistien vastalauseen: Luther ”sopimattomasti materialisoi jumalallisen”. Ongelma ei siis niinkään ollut se, että Luther olisi poistanut taivaallisen materian vaan se, että hän toi sen liian alas, luotuun leipään. ”Asiahan ei nyt ole niin, että luterilainen ehtoollisoppi korottaa luodun leivän Kolmiykseyden valtaistuimelle”. (s. 46) Sakramentissa leivästä ja Kristuksen ruumiista tulee ”yksi ja ainoa”. Kristuksen ruumis ei ole pelkästään leivässä, vaan leipä ”ilmoittaa” sen. (s. 47) On huomattava, että Lutherilta ei löydy positiivisessa valossa luterilaisille ominaista toteamusta, että Kristuksen ruumis olisi ”in, cum, sub pane”.2
Transsubstantiaatio ja muuttuminen eivät olleet Lutherille ongelmiaNykyään protestanttisissa kirkoissa vihataan transsubstantiaatiota, koska oletetaan, että siihen sisältyy liian paljon jumalallista, että se sopimattomasti laskee jumalallisen liian alas. Luther vastusti erityisesti transsubstantiaatio-opetuksen vääriä perusteluja. Itse opetus oli myöskin epäilyttävä, koska se ei ollut Raamatusta nouseva. Kritiikki kohdistuu teologeihin, ei hurskaiden maallikoiden ”transsubstantiaatio-uskoon”. Transsubstantiaatio-opista kansa ymmärtää, että ”se, mikä näkyy on leipää, ja se mikä ei näy, on leivän ulkoisen muodon alla lepäävä, palvontamme ansaitseva Kristus”, ja tämä on aivan hyvä asia. Erityisesti on todettava, että Luther ei saarnoissaan ”missään kohdassa kajoa elementtien substanssin muuttumiseen”. Perinteisesti protestoitu termi, joka viime aikoina on saanut vähitellen enemmän vastakaikua luterilaistenkin piirissä, ”muuttua”, ei ollut ongelmallinen Lutherille, vaan hän käytti sitä konsekraation ihmeestä: leipä ja viini muuttuvat Kristuksen ruumiiksi ja vereksi.
Konsekraatio pyhien sanojen kauttaPyhät sanat, ”tämä on minun ruumiini”, ovat tekosanoja: Jumala tekee sen, mitä käskee. Asetussanojen laajempaan kokonaisuuteen kuuluu kuitenkin käskysana: ”Tehkää tämä minun muistokseni”. Tämä käsky käskee seurakuntaa käyttämään Kristuksen itsensä lausumia sanoja, ja tämän käskyn perusteella Jumala sitoo oman toimintansa ihmisen lausumiin sanoihin. Toimittavan papin lausumat sanat kantavat luomatonta, jumalallista voimaa, joka välittömästi sanoja lausuttaessa aikaansaa sen, mitä sanat käskevät. Liturgisesti lausutut sanat eivät ole pelkästään rituaali, joiden kanssa yhtäaikaisesti Jumala toteuttaisi konsekraation – näin ajattelivat nominalistit – tai että sanat kantaisivat jotain pienempää voimaa – näin ajattelivat tomistit. Pyhät sanat toimivat, koska Jumala on käskenyt käyttää niitä.
Pappi toimii Kristuksen persoonassaAsetussanat lukevat pappi toimii Kristuksen persoonassa, hänen sijastaan ja valtuuttamanaan. Tämän osoittaa selkeästi possessiivisuffiksi ”tämä on minun ruumiini”. Jos pappi muuttaa Kristuksen sanoja, eli siis tarkoittaa jotain muuta sanoessaan nämä pyhät sanat, ehtoollinen ei toteudu. Tämä on yksi syy, miksi roomalainen yksityismessu ja reformoitu ehtoollinen eivät ole oikea ehtoollinen. Ehtoollisen pätevyyteen ei riitä jumalanpalvelusordon samankaltaisuus, vaan tulee olla myös oikea intentio, toimittaa ehtoollinen niin kuin Kristus on sen käskenyt. Intentiosta tulee olla selvyys, ei riitä pelkkä aikomus toimia Raamatun mukaan.
Kenen intentio vaaditaan?Roomalainen yksityismessu on epäpätevä, koska toimittavalla papilla on väärä intentio (kommuunio puuttuu) ja reformoiduilla on kansalla väärä intentio, koska eivät usko reaalipreesensiin. Julkisessa roomalaisessa messussa ongelma ei ole niin suuri, koska kansa kuitenkin uskoo oikein. Julkisesti opiltaan oikeaoppinen pappi konsekroi oikein, vaikka uskoisi salaisesti väärin, mutta kun julkistaa vääryytensä, ei enää toimi Kristuksen persoonassa.
Kristologinen konkomitanssiEnkeliopettaja opetti konkomitanssista (lat. mukana seuraaminen), että Kristuksen jumaluus on mukana elementeissä, sillä persoonallisen yhtymyksen takia luontoja ei voida erottaa. Nominalistit vastustivat tätä ja Luther liittyy siihen osin. Jumaluus ei kutistunut Jeesuksen ruumiiseen hänen inkarnaatiossaan tai jotenkin tullut sinne – sehän on ollut aina kaikkialla. Sakramentissakaan liikkumaton Jumaluus ei tiivisty elementteihin. Termiä konkomitanssi voidaan käyttää hyväksyttävässä muodossa, kun tarkoitetaan sitä, että sakramentissa läsnäoleva Ruumis kuuluu Kristukselle, joka on ihminen ja Jumala. Inkarnaatiosta eteenpäin iäti Kristuksen luonnot ovat aina yhdessä.
Kristus ei enää kuoleRoomalaiset käyttävät konkomitanssia perusteena yhden muodon ehtoolliselle sanoen kummankin muodon lahjan sisältyvän jo toiseen. Tämä ei kuitenkaan Lutherin mukaan täytä asetussanoihin sisältyvää käskyä. On totta, että Kristuksen ruumis ja veri eivät hänen ylösnousemuksestaan alkaen enää koskaan ole erillään. Asetussanoihin sisältyy varsinaisesti lupaus vain Kristuksen ruumiin ja veren läsnäolosta, minkä Kristus, Jumala, voi toki toteuttaa ilman, että uudelleen erottaa ruumiinsa ja verensä eli kuolee.
Koko Kristus sakramentissa?Asetussanoihin perustuen on siis uskottava, että leipä on Kristuksen ruumis ja viini on Kristuksen veri, eivätkä jotenkin ”koko Kristus”. Osallisuus koko Kristuksesta on lupaus, joka on olemassa sakramentin ulkopuolella. Koko Kristus annetaan sanassa uskolle, ei leivässä suulle, jossa annetaan varsinaisesti Kristuksen ruumis.
Sakramentin palvontaLuther harjoitti, opetti ja puolusti koko elämänsä sakramentin adoraatiota, jota piti kuitenkin varsinaisesti adiafora-asiana. On neljä ehtoollisen vastaanottajien ryhmää: ne, joiden usko askartelee syntien anteeksiantamisessa; ne, jotka uskovat edellä mainitun ja palvovat Kristusta hengellisesti ja ulkoisesti leivässä olevana; ne, jotka palvovat vain sisäisesti; ne, jotka palvovat tekopyhästi vain ulkoisesti. Usko on varsinaisesti luonteeltaan palvontaa. Palvontaan liittyy myös elevaatio, jota Luther puolusti ja jonka hän säilytti molemmissa messukaavoissaan. Se on kuitenkin itsessään adiaphoron.
Konsekraatio jatkuu kommuunion yliPyhien sanojen aikaansaama Kristuksen reaalipreesens jatkuu kommuunion jälkeenkin. Hardtin mukaan Lutherille on dogmaattinen vaatimus, että sakramentti nautitaan loppuun. Sekä protestanttinen sekoittaminen konsekroimattomiin että roomalainen sakramenttikulkueen tai tabernaakkelissa säilyttäminen ovat vääriä.3 Tunnetaan Lutherin vaikutuksen alaisia kirkkoja, joissa kalkkiin kaadettiin puhdistustarkoituksessa ehtoollisen jälkeen pyhittämätöntä viiniä. Vaatimus aineidein loppuun käyttämisestä on johtanut luterilaisissa kirkoissa yleiseen tapaan, että pappi nauttii ehtoollisen viimeisenä.
Käyttö ja mitä sen ulkopuolellaSakramentin käytön l. nauttimisen ulkopuolella ei ole sakramenttipalvontaa. Messun aikana konsekroitu viini todella on Kristuksen verta, ja tosiaan jatkui kommuunion yli, mutta ei käytön yli. Filippistien opiksi väitetty reaalipreesensin rajoittuvuus kommuunioon on vasta ortodoksian ajan opetusta. Luther ei pitänyt kulkueissa ja tabernaakkelissa olevaa pyhitettyä hostiaa sakramenttina
Sakramentti ja armonväline – hostia vai riitti?Sakramentti on armonväline. Filippistit käsittivät, että koko riitti, jossa leipä pyhitettiin ruumiiksi ja jaettiin, tosin erityisesti vastaanottaminen, oli sakramentti ja armonväline. Gnesioluterilaisten kanta oli ennemmin, että sakramentti oli itse pyhitetty hostia ja että se oli armonväline. Armonväline on objektiivisesti ehdottoman pätevä ja syntien anteeksiantamus annetaan todellisesti – ei ehdollisesti. Luther nousi katolilaista katumusta vaativaa epävarmuusteologiaa vastaan, ja painotti ennemmin itse armonvälineiden asetuksia. Emme saa luulla pääsevämme synneistämme katumuksen, vaan anteeksiantoa koskevan asetuksen tähden: ”Minkä sinä sidot maan päällä...”
Usko ja nautitun kaltaiseksi tuleminenArmonvälineet eivät vaadi mitään muuta kuin vastaanottamista, eli uskoa. ”Jos siis sana välittää uskolle Kristuksen ruumiin ja veren sovittavan ja pyhittävän voiman, kysymys on silloin voimasta, joka todella lähtee Kristuksen jumalallisesta ruumiista” (s. 87). Tulkitsen tämän niin, että sakramenttiin eli hostiaan on laskeutunut sitä koskeva sana, joka saa aikaan sen, mitä lupaa. Tämä sana välittää uskolle sen voiman, mikä sen sanan voimasta itse sakramentisssa on läsnä. ”Tästä lahjasta, jonka papin käsi ojentaa ja jonka sana tulkitsee uskolle, sanotaan: 'Tämä ravinto muuttaa nauttijansa täksi ravinnoksi ja tekee hänet kaltaisekseen, hengelliseksi, eläväksi ja iankaikkiseksi.'” ”Sielu ymmärtää hyvin, että ruumis on elävä iankaikkisesti, koska se sulauttaa itseensä iankaikkista ruokaa, joka ei jätä sitä hautaan.” (s. 87-88)
