Konfessionalismin epäkatolisuus

Dogma eli kirkon julkinen opetus koostuu a) Jumalan ilmoittamista totuuksista, jotka kirkko on tunnistanut, tunnustanut ja julistaa katolisesti uskottavaksi sekä b) teologisista mielipiteistä, varmoista ja hieman epävarmemmista. Tiukassa mielessä dogmaksi voidaan kutsua vain ensin mainittuja, eli tiettyjä oppeja, jotka kirkko on julistanut dogmeiksi.

Dogma on katolista
Dogman ulottuvuus on katolinen. Yksittäinen paikalliskirkko ei voi julistaa omia dogmejaan, vaan dogmien julistaminen on aina katolinen prosessi. Paavin alainen katolinen kirkko on päätynyt periaatteessa yhteen tai kahteen tapaan julistaa dogmeja. Ensimmäinen ja primääri on katolisen kirkolliskokouksen asema koko katolisen kirkon edustajana ja äänenkäyttäjänä; sellaisena konsiili voi julistaa dogmin, joka siitä edespäin on normatiivinen ja velvoittava. Toinen tapa on paavin valta, jonka voidaan katsoa liittyvän joko kirkolliskokouksen valtaan tai yleisesti pappisviran valtaan ollen sen erityinen muoto. Paavi käyttää tätä valtaa julistaessaan jonkun opinkohdan eksplisiittisesti ex cathedra (lat. istuimelta) eli virkansa puolesta, ja näissä oppia ja moraalia koskevissa julistuksissa - näin uskotaan - on paavi erehtymätön, samoin kuin kirkolliskokous.

On monia kirkkoja, jotka eivät ole paavin valtaa hyväksyneet, vaan pitäytyvät ainoastaan ensin mainitussa eli konsiilien arvovallassa. Jotkut kristilliset ryhmittymät - tällaisia ei minusta ole soveliasta kirkoiksi kutsua - ovat hylänneet myös kirkolliskokousten arvovallan. Yleensä tällaiset ryhmät vannovat jonkinlaisen epäkristillisen yksin Raamattu -periaatteen nimeen.

Kirkolliskokous on katolinen kahdesta syystä: se on maailman kaikkien piispojen synodi, jossa he edustavat kukin omaa kirkkoaan sen piispana. Näin jokaisen paikalliskirkon osallisuus synodista taataan; paikalliskirkothan ovat vaadittuja kuuliaisuuteen piispalleen. Toinen syy katolisuuteen on katolinen reseptio: piispat vievät kirkolliskokousten päätökset takaisin kirkkoonsa, opettavat niitä kansalle, joka ottaa ne vastaan. Kirkolliskokousta, jossa nämä kaksi puolta eivät toteudu, ei voida pitää autenttisesti katolisina kirkolliskokouksina ja siten sitovina.

Epäkatolinen dogma tuhoaa kirkon
Mikäli dogmaa yritetään julistaa epäkatolisesti, eli niin, että koko katolinen kirkko ei ole siinä mukana, tämä johtaa lahkoutumiseen. Tuollainen ryhmittymä faktisesti sanoutuu irti yhdestä kirkon olennaisesta ominaisuudesta eli katolisuudesta väittämällä - valheellisesti - edustavansa koko kirkkoa. Sanoutumalla irti kirkon katolisuudesta tuo ryhmittymä myös sanoutuu irti itse kirkosta. Heitä ei voida tämän jälkeen enää nimittää kirkoksi varsinaisessa mielessä, vaan he ovat uskovien joukko.

Olen viime aikoina osallistunut keskusteluun joidenkin STLK-laisten kanssa - tai ehkä ennemmin seurannut sitä sivusta. Luterilaisuudessahan on perinteisesti pidetty ehdottoman tärkeänä Augsburgin tunnustukseen sitoutumista ja osin muihinkin Tunnustuskirjoihin. Kaikkiin Tunnustuskirjoihin sitoutuvia nämä itse yleensä nimittävät tunnustusluterilaisiksi, ja periaatteessa Tunnustuskirjat ja niiden edustama teologia on se dogma, johon he sitoutuvat ja johon sitoutumista he myös vaativat. STLK väittää olevansa tunnustusluterilainen yhteisö. Tarkempi kantojen tarkastelu on kuitenkin osoittanut, että STLK vaatii Tunnustuskirjojen lisäksi sitoutumista F. Pieperin ja C.F.W. Waltherin opetukseen, ja osin myös eräiden nykyisten opettajien (M. Särelä) opetukseen.

Tämä vaatimus on faktisesti epäkatolisen dogman julistamista. Tunnustusluterilaisiahan he eivät selkeästi ole; he vaativat uskottavaksi Tunnustuskirjat sekä paljon muuta. Tuo ryhmittymä vaatii uskottavaksi sellaisia oppeja, jotka eivät ole tunnustuskirjoissa. Heitä ei voida pitää tunnustusluterilaisina.

Älköön lukija luulko, että suhtaudun jotenkin hellemmin Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon. Suomen evankelis-luterilainen kirkko puolestaan vaatii uskottavaksi Tunnustuskirjoja. Kirkkolain ensimmäinen pykälä toteaa:

Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa. Kirkon tunnustus ilmaistaan lähemmin kirkkojärjestyksessä.

Kirkkojärjestys puolestaan selventää:

Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä kristillistä uskoa, joka perustuu Jumalan pyhään sanaan, Vanhan ja Uuden testamentin profeetallisiin ja apostolisiin kirjoihin, ja joka on ilmaistu kolmessa vanhan kirkon uskontun­nustuksessa sekä muuttamattomassa Augsburgin tunnustuksessa ja muissa luterilaisen kirkon Yksimielisyyden kirjaan otetuissa tunnustuskirjoissa. Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.

Tunnustukseen kuuluu siis kaksi kohtaa. Ensimmäinen kohta on perusta, johon tunnustus perustuu. Tämä on "Jumalan pyhä sana", eli Vanhan ja Uuden testamentin kirjoitukset. Toinen on itse tunnustus, joka on ilmaistu "muuttamattomassa Augsburgin tunnustuksessa" ja "muissa - - Yksimielisyyden kirjaan otetuissa tunnustuskirjoissa". Luterilaisella teologisella jargonilla sanottuna, Raamattu on norma normans (lat. normittava normi) ja tunnustus on norma normata (lat. normitettu normi).

Mikä on siis ongelma? Eivätkö Tunnustuskirjat ole oikeassa? Kysymys ei ole nyt siitä. Kyllä minäkin suurimman osan tunnustuskirjojen teologiasta hyväksyn, vaikka näen siellä myös virheitä. Kyllähän se ihan oikeaa opetusta on. Ongelma on kuitenkin siinä, että privaattiteologiasta on tehty dogmaa. Siis, lyhyesti sanottuna, luterilainen kirkko vaatii uskottavaksi tiettyjen teologien ajattelutavan mukaisen kristinuskon. Vaatiessaan uskottavaksi, eli asettaessaan normin - julistaessaan dogmin - luterilainen kirkko erkaantuu tietoisesti ja vapaasta tahdostaan katolisuudesta, eikä sitä voida varsinaisessa mielessä pitää kirkkona. Tämä koskee sekä STLK:ta, joka erkanee myös tunnustusluterilaisuudesta ja itse evankelisluterilaisesta kirkosta, joka erkanee katolisuudesta.

Katolinen dogma on joukko tiettyjä raja-aitoja, joiden sisällä on ajatuksen, tunnustuksen ja julistuksen vapaus. Luterilaisuuden ongelma on se, että noiden raja-aitojen sisällä osoitetaan yksi tietty, tarkka piste, jossa pitää seistä, jotta olisi oikeaoppinen.

Luterilaisuuden voidaan katsoa alunperin olleen autenttisesti osa katolista kirkkoa. Kuitenkin julistaessaan muusta katolisesta kirkosta huolimatta ja sitä vastustaen tunnustuksen, johon pitäytymistä se on vaatinut, se on efektiivisesti tuhonnut oman kirkollisuutensa, eikä sitä voida enää varsinaisessa mielessä sanoa kirkoksi. Se on käynyt kirkon katolisuutta vastaan ja hylännyt sen, eikä siten voi enää olla kirkko, jonka olennainen ominaisuus katolisuus on.

Ei sillä, olen myös sitä mieltä, että roomalaiskatoliset eivät ole sen parempia. Pitäessään omia kirkolliskokouksiaan he ovat myös faktisesti sulkeneet itsensä katolisen kirkon ulkopuolelle väittämällä olevansa koko kirkko ja sulkien sylinsä muulta katoliselta kirkolta. Roomalaisten puolustukseksi voidaan toki sanoa, että Trenton kirkolliskokous pidettiin vasta luterilaisten erkaantumisen jälkeen - olihan Augsburgin tunnustus julistettu vuonna 1530, kun taas kirkolliskokous pidettiin vasta vuosina 1545-1563. Luterilaiset siten sulkeutuivat katolisuudestaan ennen roomalaisia.

Tämä käy tietenkin ongelmalliseksi, kun palataan ajassa hieman taaksepäin vuoteen 1054. Jokainen varmasti tuntee tuon vuosiluvun; silloin idän ja lännen kirkot erosivat toisistaan. Tietojeni mukaan idän kirkko ei ole pitänyt katoliseksi väittämiään kirkolliskokouksia ensimmäisen vuosituhannen kirkolliskokousten jälkeen. Läntinen, paavin alainen kirkko on sen sijaan niitä pitänyt tuon suuren eron jälkeen jopa kolmetoista (13), alkaen Ensimmäisestä Lateraanikonsiilista vuonna 1123 ja päättyen (toistaiseksi) Vatikaanin II konsiilin 1900-luvulla. (Ei tietenkään voida unohtaa Konstantinopoli IV:ttä vuodelta 869; sen katolisuuteen uskoo vain läntinen kirkko.)

Kantani on siis lyhyesti sanottuna tämä: paikalliskirkko julistaessaan paikallisesti oikean opin ehdottomaksi kriteeriksi normin, joka ei ole katolisesti sellaiseksi asetettu, sanoutuu irti omasta katolisuudestaan, eikä enää sen jälkeen ole varsinaisessa mielessä kirkko.

Ilmoitus, dogma ja kirkollinen yhteys

-Kirjoitin aikaisemmassa viestissäni siitä, mikä tekee kirkon kirkoksi. Esitin teologisena positionani, että kirkolla on kolme konstitutiivista seikkaa: 1. evankeliumi itse (sanallinen ja sakramentaalinen evankeliumi), 2. evankeliumia palveleva virka ja 3. evankeliumin tunnustus. Näistä konstitutiivisin on, ilman muuta, itse evankeliumi, joka - niin kuin kirjoitin - on koko Kristuksen persoona ja hänen toimintansa (tähän voidaan jossain määrin sijoittaa myös inkarnaatiota edeltävä että taivaasenastumista seuraava pelastushistoria); lyhyesti sanottuna, evankeliumi on totus Christus. (Tarkka lukija huomaa varmasti yhteyden ekklesiologiaan; totus Christus on termi, jota on perinteisesti käytetty Kristuks ruumiin eli kirkon ja Kristuksen, Pään, muodostamasta kokonaisuudesta eli Kristuksesta yhdessä hänen kirkkonsa kanssa).

Luterilainen tunnustusteologia pitää kirkollisen yhteyden määräävänä tekijänä kahta asiaa: "

Sillä kristillisen kirkon todelliseen yhteyteen riittää, että siinä evankeliumi saarnataan yksimielisesti puhtaan käsityksen mukaisesti ja sakramentit Jumalan sanan mukaisesti jaetaan. (CA VII, Saksalaisen tekstin mukainen käännös).

Ja kirkon oikeaan yhteyteen on tarpeen (satis est) yksimielisyys evankeliumin opissa ja sakramenttien jakamisessa. (CA VII, Latinalaisen tekstin mukainen käännös) (Lähde.)

Saksalainen ja latinalainen teksti eroavat toisistaan. Siinä, missä latinalaisessa tekstissä tärkeintä on yksimielisyys "evankeliumin opissa" ja "sakramenttien jakamisessa", on saksalaisen tekstin painopiste itse akteissa, evankeliumin saarnaamisessa (yksimielisesti puhtaan käsityksen mukaisesti) ja sakramenttien jakamisessa (Jumalan sanan mukaisesti). Tärkeä sana löytyy kuitenkin saksalaisestakin tekstistä: yksimielisyys. Yhteinen ajattelumalli nousee tärkeäksi.

Kuinka tämä suhtautuu esittämääni kirkollisuuden kolmipistemalliin, ja mikä on esittämäni mallin ensimmäisen ja kolmannen kohdan ero? Kuinka tunnustus eroaa itse evankeliumista? Ajattelen, että evankeliumi itsessään on ehtymätön lähde, josta pulppuaa koko ajan armoa. Koska evankeliumi ei ole itsessään tekstuaalinen - vaan totus Christus - ei evankeliumi myöskään ole normatiivinen. Tunnustus tai paremmin sanottuna dogma puolestaan on tekstuaalinen (tai kielellinen) ja normatiivinen. Evankeliumi itsessään sisältää äärettömän määrän mahdollisia evankeliumin kielellisesti välittäviä lauseita ja tilanteita, joissa voidaan jakaa sakramentteja. Tunnustus sen sijaan tekee distinktioita ja rajauksia opista sulkien harhaoppeja pois ja julistaen joitain totuuksia Jumalan ilmoittamiksi dogmeiksi. Evankeliumin (t. ilmoituksen) ja tunnustuksen (t. dogman) suhde vaatii vielä jonkin verran tarkastelua.

Kuitenkin sovellettuna CA:n artiklaan VII satis est -lausekkeen sisältö kuuluu ennemmin mallini kolmanteen kohtaan eli dogmaan, ei niinkään ensimmäiseen eli evankeliumiin. Yksimielisyys tarkoittaa yhdessä julkilausuttua tunnustusta, dogmaa, tosin dogma käsittelee itse evankeliumia ja sen sisältöä. Dogma tekee kielellisiä määritelmiä, rakentaa puheenparsia, kielellisiä struktuureja ja ajatusmalleja, jotka katolisesti julkilausuttuina tulevat kirkkoa sitoviksi. Tietenkin dogma on historiallisen kehityksen tulos ja joistain asioista voitaisiin päättää myös toisin. Se ei kuitenkaan vapauta kirkkoa julkisen dogman pakottavuudesta. Kun kirkko julistaa dogmin, se sitoutuu tiettyyn ajatusmalliin ja vaatii sen uskottavaksi. Dogman historiallisuudesta kiinnostava esimerkki on Efeson kirkolliskokous, jossa Nestoriuksen titteli Marialle - Kristuksensynnyttäjä - asetettiin väliaikaiseen käyttökieltoon ja ohjattiin käyttämään titteliä Jumalansynnyttäjä. Kristuksensynnyttäjä ei tietenkään ole väärin sanottu, mutta Nestoriuksen termin takana oleva teologia nähtiin virheelliseksi. Vaikka Kristuksensynnyttäjä voidaan sanoa myös oikein, oli kirkko sidottu julkilausuttuun dogmiin Jumalansynnyttäjästä. Kirkko on historiallinen kirkko, eikä se pääse historiallisuudestaan eroon platoniseen idealismiin. Dogma ei ole platonisia muuttumattomia ideoita, vaan se on - sanoisinko jopa - historiallista teologisten mielipiteiden aatevirtausta.

Kirkolliseen yhteyteen on siis tarpeen, satis est, yhteinen dogma. Niinpä ihmettelen, kuinka ihmeessä reformaattorit luulivat omilla dogmeillaan saavansa aikaan kirkollista yhteyttä? Erityisesti 1580 julkaistu Liber concordiae selkeästi tuli luterilaisuuden dogmaattiseksi puheenvuoroksi. Se esitti sen, mitä luterilaiset opettivat ja julistivat "Jumalan ilmoittamana totuutena" ja näin teki selkeän pesäeron paavilaisiin. Tietenkin paavilaiset olivat tehneet oman vastaavan dogmaattisen pesäeron 1545-1563 pidetyssä Trenton kirkolliskokouksessa; tehtiin julistuksia dogmasta, annettiin anateemoja ja vedettiin rajaa.

Jotta kirkollinen yhteys voitaisiin koskaan palauttaa katolisen kirkon ja luterilaisen tunnustuskunnan - tai edes Suomen kirkon - välillä, on tarpeen käydä molemminpuolista tarkastelua dogmasta. Tämä on mielestäni ennen kaikkea historiallinen tehtävä. Luterilaisella puolella tämän tehtävän voisi aloittaa käymällä vaikkapa läpi kaikki kirkolliskokoukset ennen Trenton konsiilia ja tekemällä teologinen analyysi niiden päätöksistä ja siitä, voidaanko niihin yhtyä. Luterilaisen kirkon tulisi myös lausua julki näkemyksensä Trentoa edeltävien kirkolliskokousten dogmaattisista definitioista ja sitoutua niihin. Analyysi ei voi jäädä teologisten sihteerien pöytälaatikkoon, vaan luterilaisen kirkon tulisi selkeästi sanoa, mitä se ajattelee siitä dogmasta, johon kirkko ennen reformaatiota katolisesti sitoutui. (Itse näen hyvin ongelmallisena sen, jos opillisten muotoilujen pätevyys kiellettäisiin. En usko, että voisin olla sellaisen kirkon jäsen, joka kieltää kirkolliskokousten päätökset.) Näin käytäisiin läpi reformaatiota edeltäneet kahdeksantoista konsiilia.

Tämä on tietenkin luterilaiselta puolelta vain päänavaus. Tämän historiallisen tehtävän suoritettuamme meidän tulisi alkaa tarkastella reformaation perinnettä, ei etsien distinktioita vaan sitä, mikä on yhteistä. Tässä kohden on tehty jo paljon hyvää vanhurskauttamisopin kohdalla, mutta vielä paljon olisi tarpeen. Erityisesti luterilaiselta puolelta roomalaiskatolisen ajan kirkolliskokousten päätösten tarkastelu - ja sitoutuminen niihin, sikäli kuin mahdollista. Näin käytäisiin puolestaan läpi reformaation jälkeiset konsiilit: Trento, Vatikaani I ja Vatikaani II. Tietenkin, mikäli historiallisesta lähestymistavasta halutaan luopua tai nopeuttaa prosessia, voisi tarkastelu keskittyä vain kolmeen viimeisimpään konsiiliin.

Ylipäänsä suomalaisten tulisi tehdä paljon enemmän konsiilidogmihistorian tutkimusta! Esimerkiksi sellainen kolmiosainen suomenkielinen kirjasarja, joka käsittelisi kaikki konsiilit ja niiden yhteyteen liittyvät teologiset kiistat, olisi hyödyllinen. Volyymi 1 käsittelisi tietenkin ekumeenisia kokouksia, volyymi 2 idän ja lännen eron jälkeisiä konsiileja ja volyymi 3 reformaation jälkeisiä konsiileja. Kirjan otsikko voisi olla nasevasti Konsiilihistoria.

Katolisen puolen tulisi tietenkin toimia omalla puolellaan omilla tavoillaan; en niihin ota kantaa. Tärkeintä olisi, että niissä sangen harvoissa kohdissa, joissa katolinen kirkko on julistanut dogmin, luterilaiset voisivat sanoa olevansa yhtä mieltä. Jos tällaisessa olennaisessa asiassa oltaisiin yhtä mieltä, voitaisiin muita opillisia eroja pitää yksinkertaisesti teologisina mielipiteinä.

Luterilaisella puolella tämä tietenkin tarkoittaa tunnustuskirjojen hylkäämistä dogmaattisena normina.

Synninpäästö kahdesta suunnasta

Taas törmättyäni tässä kirkossa vellovaan harhaoppiin, jonka mukaan kuka tahansa voi antaa synninpäästön, ajattelin kirjoittaa teemasta. Perinteinen kristillisen kirkon kanta on nähdäkseni tämä: kuka tahansa maallikko ei voi julistaa synninpäästöä (absoluutiota), vaan sen julistaminen on pappisviran (sacerdotium) tehtävä.

Ennen kuin jatkan keuhkoamista rippiteemasta, täytyy kuitenkin mainita, että ylläolevassa linkissä on äärimmäisen terveellinen käsitys konsekraatiosta. Sairaanhoitajilla ymmärretään olevan oikeus jakaa valmiiksi siunattu leipä ja viini sairaille. Termi "toimittaa ehtoollinen" on ennemmin merkityksessä kuljettaa, eikä niinkään toimittaa riitti. Plussaa siitä!

Pohdiskeltuani taas tätä ihmeellistä maallikkoripin harhaa ajattelin kirjoittaa siitä sanan tahi kaksi. Mistä se johtuu? Miksi luullaan, että kuka tahansa voi julistaa synninpäästön? Takana on varmasti kirkko-opillisiakin harhoja, mutta näkisin, että yksi syistä on individualistinen syntikäsitys. Synti, joka on vain "minun ja Jumalan välinen asia" voidaan korjata kenen tahansa toimittamassa ripissä, onhan rippikin vain "minun ja Jumalan välinen asia".

Herätys! Syntien anteeksianto ei ole vain sinun ja Jumalan välinen asia! Synnin vaikutusten lisäksi, jotka vaikuttavat paitsi itseen, koko kirkkoon, ihmis- ja luomakuntaan, synti aiheuttaa syyllisyyttä paitsi Jumalaa kohtaan myös kirkkoa kohtaan. Individualistinen syntikäsitys näkee synnin aiheuttavan syyllisyyttä vain coram Deo. Synti erotetaan kategoriana niin täydellisesti eroon moraalista yleensä, että se kuuluu vain ja ainoastaan Jumala-suhteeseen. Ei näin: synti aiheuttaa syyllisyyttä paitsi Jumalan edessä myös ihmisten edessä. Tällä on perusteltu länsimaisessa historiassa monenlaista, josta ei oikein voi ylpeillä: noitien ja saatananpalvojien polttaminen oikeutettiin sillä, että yhteiskunta katsoi heidän syntinsä vahingoittavan koko yhteisöä. Käytän tästä näkemyksestä (synti vaikuttaa koko luomakuntaan, ei pelkästään synnintekijään) termiä kollektivistinen syntikäsitys; tällä en kuitenkaan tarkoita kollektivistista syyllisyyttä, vaan viittaan synnin reaalisiin vaikutuksiin. (Ajattelen kuitenkin, että synti aiheuttaa individuaalin syyllisyyden, ei kollektiivin syyllisyyttä - paitsi ehkä joissain tapauksissa.)

Kuka voi antaa anteeksi syyllisyyden ihmisten edessä? Vain tuossa ihmisyhteisössä valtuutetut henkilöt, joiden päätöksiin ihmisyhteisö on jossain määrin sidottu. On siis henkilö, jolla on oikeus antaa anteeksi tai katsoa sovitetuksi ihmisyhteisöä vastaan tehty rikkomus. Valtiossa tämä tapahtuu oikeuslaitoksen moninaisin prosessein; esimerkiksi tuomari on valtuutettu koko valtion puolesta kunkin rikkomuksen kohdalla lakien mukaan päättämään anteeksiannosta tai sovitukseen vaadittavasta rangaistuksesta. Kirkko on ihmisyhteisö, ja ihmisyhteisönä siinä vallitsee samanlainen valtuuttamisen periaate: yhteisö valtuuttaa jotkut sen jäsenistä toteuttamaan anteeksiannon tai sovituksen virkaa.

Kollektiivisen synnin teoria vastustaa maallikkoripin ajatusta. Siellä, missä synnin vaikutukset nähdään kollektiivisesti, ei voida mitenkään päätyä ajatukseen, että kuka tahansa voi antaa synninpäästön s.o. koko yhteisön puolesta. Toki on huomattava, että individualistinen syntikäsitys - eli synti on vain synnintekijän ja Jumalan välinen asia - ei sinänsä johda maallikkorippiin, vaan vaatii seurakseen muita (harha)käsityksiä mm. virasta, kirkosta ja evankeliumin luonteesta. Voidaan nimittäin nähdä individualistisen syntikäsityksen vallitessa, että vain erityisen jumalallisen valtuutuksen saaneet voivat antaa syntejä anteeksi. Kollektiivinen syntikäsitys kuitenkin johtaa siihen, että koko yhteisön tulee antaa synti anteeksi. Tällöin yksittäisen "nobodyn" antama synninpäästö osoittautuu riittämättömäksi.

Kuka siis käyttää kirkossa tuollaista valtaa, että voi antaa anteeksi koko yhteisön puolesta? Menemättä tarkemmin Augsburgin tunnustuksen rippikäsityksen (ks. laajemmin CA XXV), nostan esiin kohdan, jossa todetaan tämän vallan kuuluvan piispoille piispoina:

Meikäläisten mielipide on, että avainten valta eli piispojen valta merkitsee evankeliumin mukaisesti valtaa ja Jumalan käskyä saarnata evankeliumia, antaa anteeksi ja pidättää synnit sekä toimittaa sakramentit. Kristus näet lähettää apostolit käskien: "Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minäkin teidät. Ottakaa Pyhä Henki. Joiden synnit te anteeksi annatte, niille ne anteeksi annetaan, ja joiden synnit te pidätte, niille ne ovat pidätetyt. (Joh. 20:21-23) Samoin Kristus sanoo: "Menkää ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille" jne. (Mark. 16:15).

- - [H]hengellinen valta jakaa iankaikkisia lahjoja ja sitä käytetään vain sanan viran välityksellä - -

Tämän johdosta evankeliumin mukaan, tai kuten on tapana sanoa, jumalallisen oikeuden mukaan, tämä tuomio- ja hallitusvalta kuuluu piispoille piispoina, ts. henkilöinä, joille on uskottu sanan ja sakramenttien virka. Se sisältää oikeuden antaa anteeksi syntejä, hylätä evankeliumin kanssa ristiriidassa olevat opit sekä erottaa seurakunnan yhteydestä sellaiset, joiden jumalattomuus on yleisesti tunnettua, pelkällä sanalla ilman inhimillisiä pakkokeinoja. Seurakuntien tulee välttämättä jumalallisen oikeuden perusteella osoittaa siinä heille kuuliaisuutta tämän sanan mukaisesti: Joka kuulee teitä, hän kuulee minua. (Luuk. 10:16) (Otteita CA XXVIII:sta, tummennukset omani.)

Tämä Augsburgin tunnustuksen näkemys on demokratiasta kaukana. Se osoittaa, että piispoilla - jotka ovat piispoja siksi, että heidät on vihitty virkaan - on hallintovalta oman hiippakuntansa alueella. Tämä hallintovalta heillä on jumalallisen asetuksen (iure divino) mukaisesti, ei ihmisten säätämän asetuksen perusteella. On siis selvää, että piispa voi antaa anteeksi ihmisten syyllisyyden Jumalaa kohtaan, mutta miksi myös ihmisiä kohtaan? Kuten totesin, kirkko ei ole demokratia. Kirkko on kuningaskunta, jossa Kuningasten Kuningas, Isä Jumala, hallitsee ja kaikki alistuvat hänen valtaansa. Tämän valtansa Isä on antanut Pojalleen ennen aikojen alkua; näinä viimeisinä aikoina Poika on ottanut lihan ja tullut ihmiseksi ja tämä ihminen on saanut myös ihmisyytensä puolesta kaiken vallan taivaassa ja maan päällä. Kirkko on Kristuksen johtamana daavidilainen monarkia. (Välihuomautuksena, daavidilaisessa monarkiassa kuninkaan äiti oli kuningatar. Niinpä autuas Neitsyt Maria on kuningatar.) Piispat toimivat Kristuksen edustajina, Kristuksen valtuutettuina, "tämän sanan mukaisesti: Joka kuulee teitä, hän kuulee minua." Kirkossa kaikki alistuvat Kristuksen hallintavaltaan ja Kristus on asettanut omiksi edustajikseen - sanoisinko, käskynhaltijoiksi - kuhunkin paikalliskirkkoon piispan. Piispan valta ei perustu siihen, että hänet olisi valittu demokraattisesti tai että hän edustaisi sitä ihmisjoukkoa, jota hän kaitsee, vaan hänen valtansa perustuu Kristuksen antamaan valtuutukseen. Kristuksen valta kirkossa puolestaan lienee niin itsestäänselvä, ettei minun tarvinne sitä erikseen perustella.

Piispa edustaa paitsi Kristusta, myös koko ihmisyhteisöä. Synninpäästövalta kuuluu täten hänelle. Hän on se valtuutettu, jolla on oikeus koko yhteisön puolesta antaa syntejä anteeksi ja jonka päätöksiin kaikki on - Kristuksen arvovallalla - tässä asiassa sidottu. Piispan jakama synninpäästö poistaa syyllisyyden paitsi coram Deo myös coram hominibus. Piispalla voi tietenkin itselläänkin olla valtuutettuja - nimittäin papit, jotka käyttävät synninpäästövaltaa piispan, Kristuksen ja Jumalan sijasta. Tässä on tietenkin huomattava, että mikäli pappi ei ole yhteydessä piispaansa, hänellä ei ole synninpäästövaltaa coram hominibus; vihkimyksensä perusteella hänellä on kuitenkin synninpäästövalta coram Deo.

Lyhyesti sanottuna: piispa absolvoi coram Deo ja coram hominibuspiispuutensa vuoksi, kun taas pappi (presbyteeri) absolvoi coram Deo pappisvirkansa (sacerdotium) kautta ja coram hominibus piispallisen valtuutuksensa kautta.

Näen yhden vaihtoehdon, jossa kollektivistinen syntikäsitys voi sallia maallikkoripin. Tarkoitan tilannetta, jossa nähdään, että kuka tahansa voi julistaa synninpäästön coram Deo ja piispa on antanut kaikille seurakuntalaisille luvan absolvoida coram hominibus. Tämä tietenkin pitää sisällään sen harhan, että kuka tahansa voisi absolvoida coram Deo, mikä ei pidä nähdäkseni paikkaansa. Tämän lyhyen tekstin tarkoitus ei ole ollut kuitenkaan osoittaa, että absoluutio coram Deo kuuluu vain sacerdotiumin hoidettavaksi.

Mitä olen siis yrittänyt sanoa? Synnin turmeleva voima ulottuu synnintekijästä hänen läheisiinsä, hänen lähiyhteisöönsä, koko ihmis- ja luomakuntaan, säteillen teon vaikutuksia kaikkialle ympärilleen. Kaikki synti vaikuttaa paitsi synnintekijän ja Jumalan väliseen suhteeseen, myös synnintekijän ja kirkon väliseen suhteeseen. Pappi julistaessaan synninpäästöä julistaa sen kahdesta suunnasta: hän antaa anteeksi ihmisten eli kirkon puolesta ja Jumalan puolesta. John Donne kirjoittikin hyvin: "No man is an island, entire of itself; every man is a piece of the continent, a part of the main." (John Donne, Devotions Upon Emergent Occasions, Meditation XVII)

Lex vivendi et orandi

Olen taas aktivoitunut blogin kirjoittamiseen, Deo gratias, ja muutenkin olen yrittänyt saada elämänhallintaa paremmaksi muun muassa tekemällä joitain hommia. Jo pitempään työn alla ollut Maria-artikkeli on valmistunut. Suunnitelmissa on Mariaa käsittelevä artikkelikokoelma, toim. Emil Anton, toivottavasti projekti edistyy. Artikkelissa olen tarkastellut Marian asemaa tunnustuskirjoissa ja myös jonkin verran pyhimysoppia, erityisesti (Marian ja) pyhien rukoilemisen kannalta. En kuitenkaan pystynyt lyhyessä tekstissä perehtymään kovin paljoa invcatio sanctin tematiikkaan, mutta huomasin kyllä käsitteen, jonka kautta kysymys Melanchthonin näkemys avautuu. Latria, siis palvonta, on keskeinen termi, jonka määrittely aiheuttaa ongelman pyhimysopissa; Melanchthon nimittäin sitoo avuksihuutamisen eli invokaation latrian osaksi. CA:n ja Apol.:n oppi pyhimysten invokaatiosta onkin hieman epäselvä. Toisaalta on kyllä hyväksyttävää pyhien invokaatiota, yksittäisten pyhien invokaatiota ja pyhien mainitsemista rukouksissa, mutta jonkinlaista ongelmaa on. No, tämä näin lyhennelmänä. Pitää varmaan kirjoittaa pyhien invokaation tematiikasta oma tekstinsä johonkin muuhun yhteyteen ja katsella kysymystä vähän laajemmin myös muillakin lähteillä kuin pelkästään tunnustuskirjoilla.

Pyhimysten rukoileminen on selkeä liturginen käytäntö. Pyhimysopin (lex credendi) muuttaminen johtaa myös rukoustapojen (lex orandi) muuttamiseen. Tunnustuskirjat suhtautuvat Mariaan positiivisesti, mutta mitä merkitystä tällä on? Jos teoriassa Maria on korkeassa asemassa, missä tämä näkyy käytännössä? Tämän kysymyksen oleellisuuden osoitti minulle jokin aika sitten Arto V. muistuttaessaan kysymyksestä: mitä positiivinen mariologia tarkoittaa?

Olenkin pohdiskellut, että lex credendi ei esiinny koskaan ilman, että se on yhteydessä joko lex vivendiin tai lex orandiin. Suomeksi sanottuna: oppi on aina yhteydessä joko elämään (etiikka) tai rukoukseen (liturgia). Mikäli opilla ei ole vaikutuksia mainittuihin, kyseessä on turha oppi tai opetus, joka on sinänsä adiaforon. Toistan väitteeni: oppi, joka ei vaikuta elämisen tai rukouksen tapaan on oppi, jota ei tarvitse uskoa. Katolinen (lue: universaali) oppikäsitys ei ole nk. pistemäinen vaan nk. alueellinen. Kirkolliskokousten ja opetusviran julistukset rajaavat aluetta, jonka sisällä on kyllä tilaa palloilla, mutta jotain yhtä pistettä, yhtä ajatustapaa, joka kaikkien pitäisi jakaa, ei ole.

Väitteestäni ei tule lukea sellaista, että kirkon oppi voitaisiin jättää huomiotta. Päinvastoin: jos kirkko opettaa jotain, joka vaatii meitä muuttamaan sekularisoitunutta elämäntapaamme tai yleisprotestanttista valistuksen hapattamaa rukoustapaamme, tällöin meidän tulee ojentautua oikean opin mukaan ja muuttaa toimintamme sen mukaisesti. Mutta jos jokin oppi ei edes teoriassa vaikuta elämiseen tai rukoukseen, se voidaan jättää opettamatta.

Kirkon vanhat kiistat liittyvät usein juuri liturgiaan. Areioksen väite siitä, että Poika on Isälle alamainen ja luotu vaati käytännössä sitä, että Kristuksen palvominen lopetettaisiin. Niinpä kirkko vastalauseena alkoi opettaa: ei, me palvomme Isää ja Poikaa ja Pyhää Henkeä. Nestorioksen yritys saada kansa luopumaan Marian perinteisestä nimityksestä Jumalansynnyttäjä oli liturgiaan suuntautunut "korjausyritys". Se vaikutti paitsi Mariaan kohdistuneeseen liturgiseen kunnioitukseen myös Kristukseen kohdistuneeseen kunnioitukseen. Niinpä kirkko opetti: ei, Maria on Jumalansynnyttäjä; ei, ihminen, joka hänestä syntyi oli alusta asti yhdistynyt Pojan persoonaan ja täten Jumala. Näyttää siltä, että kirkon varhaisina vuosisatoina erityisesti kirkon uskon lakia on muovannut rukouksen laki. Tosin valitettavasti sieltä löytyy minun kaltaisiani ihmisiä, jotka yksinkertaisesti yrittävät olla oikeassa, ja ovat aikaansaaneet välillä turhahkojakin kiistoja. Herra antakoon anteeksi.

Tämän sanottuani olen sitä mieltä, että sellainen uskon laki (lex credendi), joka kieltää pyhien ja Marian avuksihuutamisen, ei ole kristillinen.

Kirkkoherrasta ja piispasta

Olen viime aikoina pohtinut jonkin verran kirkkoherran ja piispan viran välistä yhteyttä. Näyttää siltä, että tunnustuskirjat asettavat kirkkoherran ja piispan virat ontologisesti samalle - episkopaatin - tasolle. Yleisesti ottaen käyty keskustelu koskee seurakunnan johtajan ja yliseurakunnallisen johtajan välistä eroa; virkojen välillä ei ole ontologista eroa. Minusta on huomattavaa, että tästäkään huolimatta presbyteerin ja piispan välistä viran jakoa ei kumota. Ainakin tältä minusta tällä hetkellä näyttää, mutta minun täytyy tutustua kirjoihin taas tarkemmin virkatematiikan kautta, jotta voin sanoa varmemmaksi mitään.

Ylipäänsä luterilaisuudessa on ollut ajatus, jonka mukaan kirkkoherra on "teologisesti katsoen piispa", vaikkakaan ei kirkko-oikeudellisesti, eli hänellä ei ole oikeutta vihkiä pappeja. Olen ymmärtänyt, että tämän ajatuksen perusteella kirkkoherra on ehtoollisen valvoja seurakunnassaan. Ehtoollista ei saa toimittaa seurakunnassa ilman kirkkoherran lupaa. Tähän liittyy myös kirkkoherran valintatapa: julkinen vaali. Juuri sen vuoksi, että kirkkoherra "kuuluu episkopaattiin" on nähty tarpeellisena seurakunnan vaalin kautta antama kutsu virkaan.

On sinänsä kiinnostavaa, että kirkolliskokouksessa on nyt kaksi eri aloitetta koskien kirkon johtamisjärjestelmää. Toinen aloite koskee kirkkoherran vaalia. Ehdotetaan siitä luopumista; kirkkoherran valitsisi tästä eteenpäin kirkkovaltuusto, eikä vaalisijoja olisi. Tämän aloitteen kannalta on huomattava, että tällainen muutos on myös teologinen muutos! Suora, julkinen vaali on viitannut kirkkoherran episkopaalimaiseen asemaan. Jos se poistetaan, muuttuu myös virkateologiamme, eikä kirkkoherraa voida enää samalla tavalla väittää episkoopiksi.

Olen itse sitä mieltä, että jos kirkkoherran valintatapa muutetaan, silloin piispanvaalista on tehtävä suora vaali. Vaikka olen kirkkovaltuutettu, en juurikaan itse perusta edustuksellisesta demokratiasta. Episkopaattiin, eli pyhään virkaan, piispuuteen, antaa kutsun kansa. Kristikansan antama kutsu on primääri ja piispojen toimittama piispan konsekraatio on sekundääri. Toisin on tietenkin presbyteraatissa; piispa antaa ordinoitavalle osallisuuden omasta kutsustaan ja omasta virastaan. Presbyteeri saa "kutsun riitin mukaan" (rite vocatus). Piispan kutsu tulee kuitenkin kansan valinnasta, joka on finaalinen. Näin olen itse mieltänyt asian.

Itse en kannata ajatusta siitä, että kirkkoherrojen tulisi olla episkooppeja. Päinvastoin, kirkkoherroilta tulee poistaa kaikki episkopaattiin liittyvä arvovalta. Sen sijaan piispojen määrää tulisi kirkossamme lisätä. Näin saamme kirkkoherrat omille paikoilleen ja piispat niille paikoille, joka heille jumalallisen asetuksen mukaan kuuluu: hiippakuntiensa hengellisiksi johtajiksi.

Lyhyesti sanottuna; luovutaan kirkkoherran vaalista, mutta piispan vaalista tulee tehdä suora kansanvaali. Piispan kutsun tulee tulla kristikansalta, ei "uskonnolliselta eliitiltä", "kirkolta kirkon sisässä", vaan koko kirkolta eli hiippakunnalta.

Toiseksi, kirkolliskokouksessa on tehty esitys arkkipiispan korottamisesta kunnolla piispainkollegion johtajaksi. Aloitteessa "on tavoitteena, että arkkipiispan valitsevat koko Suomesta tulevat edustajat ja että arkkipiispa olisi koko kirkon päämies ilman omaa hiippakuntaa. Mölsän [yksi aloitteentekijöistä] mukaan arkkipiispasta pitäisi saada selkeä arvojohtaja." (Lähde) En kannata tätä aloitetta.

Jo professori Kotila on huomauttanut, että kirkko ei tunne hiippakunnatonta piispaa. Sellaista ei ole. Paavillakin on oma hiippakuntansa. Mielestäni tällainen arkkipiispuus on turha hallinnollinen lisä piispainkolleegion rattaisiin. Jos itse saisin päättää, niin meillä olisi paljon enemmän piispoja, ehkä nykyinen määrä tuplaten, ja he olisivat lähempänä kristikansaa. Turun piispa siirrettäisiin vaikka historiallisesti Nousiaisiin - vai mikähän se paikka lienee ollut, ja arkkipiispa jäisi Turkuun. Hiippakuntia pienennettäisiin ja niistä tehtäisiin nimenomaan hengellisiä organismeja. Jos hiippakuntia ei haluta rikkoa, voitaisiin jokaiseen hiippakuntaan tehdä apupiispa-järjestely, eli hiippakunnassa olisi varsinainen piispa ja apupiispa.

Lyhyesti: arvojohtajuus ei synny sillä, että teemme yhdestä miehestä (arkkipiispasta) johtajan kaikkien yli, vaan siten, että kaikki piispat yhdessä laskeutuvat kansan luokse ja toimivat hengellisinä johtajina!

Voitte tietenkin arvata, mikä liturgistilla on mielessä. Piispanmessut! Nehän lisääntyisivät huimasti, jos minä saisin tahtoni läpi! Heh heh...