Armon soveltamisesta

Giovenardin ongelma oli hänen omien sanojensa mukaan, että hän luotti lapsellisesti siihen, että papinkaapu takaisi sisäisen hyveellisyyden ja suojelisi näkyvää ja näkymätöntä ihmistä

Emil Anton kirjoittaa Hyviä uutisia -blogissaan itsetyydytyksestä ja Eugênio Giovenardin romaanista Kielletty mies (Os Filhos do Cardeal 1997, suom. Hilkka Mäki. LIKE 2001).) Emilin kirjoitus on mielestäni asiallinen ja summaa hyvin periaatteet, jotka koskevat itsetyydytystä. Tässä kirjoituksessa keskityn hieman eri asiaan.

Törmäsin yllä mainittuun lainaukseen, joka on mielestäni aika relevantti, kun pohditaan pyhää virkaa eli pappeutta. Pappeus ei tee kenestäkään mitenkään erityistä, se ei anna erityistä voimaa vastustaa syntiä. Se on erottaminen; niin kuin ehtoollisessa siunattava leipä erotetaan tavallisesta leivästä erityiseen käyttöön, samoin vihittävä erotetaan maallikoista erityiseen käyttöön, Kristuksen kuvaksi ja ikoniksi ja hänen pelastavan toimintansa välittäjäksi, Sanan palvelijaksi, sanan ja sakramenttien palvelijaksi.

Kirkon pyhissä riiteissä on keskeisenä sisältönä tällainen erottaminen, pyhittäminen. (Pyhittäminen tarkoittaa erottamista.) Kaste erottaa kastamattomista ja yhdistää Jumalan kansaan, Kirkkoon, ja Kristukseen. Jossain määrin voitaneen sanoa, että konfirmaatio erottaa konfirmoimattomista. Avioliitto erottaa miehen ja naisen uuteen säätyyn, aviopuolisoiksi. Ordinaatio erottaa maallikoista papiksi. Ehtoollisessa tapahtuu lukuisia erottamisia: uhrivirren aikana leipä uhrataan, erotetaan jumalalliseen käyttöön; konsekraatiossa se erotetaan uudelleen ja se muuttuu Kristuksen ruumiiksi. Koko eukaristinen tapahtuma koostuu erilaisista erottamisista. Ainoat riitit kirkossa, joissa en näe erottamista, ovat rippi ja voitelu, ne ovat enemmän siunaavia toimituksia - jotka voidaan toistaa, toisin kuin muita mainittuja riittejä, avioliitto ollen erityistapauksissa poikkeus.

Pappeudessa se, joka on pyhä, erotetaan palvelutehtävään. Pappeus ei tee ihmisestä parempaa ihmistä, vaan antaa lisää velvollisuuksia, oikeuksia ja vastuuta. Ei maallikko voi kantaa vvastuuta ehtoollisen oikeasta toimittamisesta, tai muistakaan pyhistä riiteistä, vaan sen on kannettava vastuu, jolle velvollisuus on annettu. "With great power comes great responsibility". Ja ainakin jossain määrin on totta, että ilman oikeutta toimia ei voi myöskään olla velvollisuutta.

Velvollisuuden mukana tulee myös ansio. Ellei ole velvollisuutta tehdä jotain, ei voi olla myöskään velvollisuuden täyttämisestä seuraavaa ansiota. Olenkin jo pitkään ollut sitä mieltä, että me luterilaiset kyllä pelastumme, mutta mitä luultavimmin olemme aika matalalla tasolla siinä "pyhien kirkkaudessa" jossa on "näet oleva eri asteita". (Apol. IV)

Pappeus ei tee ihmisestä superuskovaa, vaan antaa enemmän velvollisuuksia. Se ei vapauta vastuusta tehdä oikein. Mikään Kirkon pyhistä riiteistä ei tee sinun puolestasi niitä tekoja, joita sinun tulee tehdä! Luterilaiseksi sanotussa uskonymmärryksessä minua usein häiritsee ajatus, jonka voisi sanoa olevan se, että lapsenomaisesti luotetaan kastepukuun ihmeelliseen voimaan taata sisäinen hyveellisyys ja suojata ihmistä kaikelta pahalta. Ihmiseltä riistetään mahdollisuus tehdä oikein, kun ei enää vaadita tekemään oikein. Poistamalla velvollisuus rakkauteen poistetaan myös oikeus rakkauteen ja tätä kautta pian myös kyky rakkauteen. Luterilaisen reformaation uskonymmärrys ei ole tällainen, vaan siellä sanotaan, että uskon tulee tuottaa hedelmiä, uskovan ihmisen tulee tehdä hyviä tekoja. Tämä on nykyisessä, rappeutuneessa luterilaisuudessa muuttunut muotoon usko tuottaa hyviä tekoja ilman uskovan yhteistyötä, usko on erotettu uskovasta ja rakkaus uskosta ja koko oppirakennus luhistuu. Jos lakia saarnataankin, saarnan lopussa pappi sanoo mutta eihän teidän tarvitse tehdä mitään, sillä Jeesus pelasti meidät jo!

Ihmisen erottamista koskevat riitit eivät tee ihmisen puolesta niitä hyviä tekoja, joita meidän itsemme on tehtävä, mutta ne antavat lisää mahdollisuuksia. Kaste, konfirmaatio, avioliitto ja ordinaatio antavat kyllä meille kukin oman toimituksen mukaista armoa, mutta meidän itsemme tehtävä on ottaa tämä armo käyttöön elämässä. Se annetaan, lahjana, mutta lahja on turha, jos sitä ei käytetä. Armo on siinä, että ne antavat kyvyn toimia oikein, mutta ne eivät tee meidän puolestamme sitä, mikä on oikein. Sanoakseni englanniksi, "we must apply to ourselves the immeasurable graces of the Lord", meidän täytyy soveltaa itseemme Herran mittaamattomat armot, koskien kaikkia pyhiä riittejä.

Turha on sinun käydä ripillä, jos et usko saavasi siinä syntejä anteeksi. Turha pyytää voitelua, jos ei usko sen auttavan mitenkään. Turha on mennä kasteelle ja konfirmaatioon, jos ei aio elää uutta, jumalallista elämää. Turha mennä avioliittoon, jos ei aio elää aviollisesti. Turha on käydä ehtoollisella, jos ei tahdo olla Kristuksen ruumiin jäsen. Kristuksen Kirkon pyhien riittien kautta välitettävät erityiset armot vaativat meitä, ne asettavat uuden elämän vaatimuksen, ne asettavat pyhyyden vaatimuksen - eivät pelastuksen ehdoksi, vaan sen osoittajaksi.