Kirjoitin vastineen Sini Hulmin (19.3.2009) mielipidekirjoitukseen Kotimaa-lehdessä. Tässä se on sellaisena kuin sen sinne lähetin. Katsokaa lehdestä, kuinka ne sen julkaisivat. Kun Kotimaa 19.3. tuli, ensimmäiseksi työkseni avasin lehden ja luin mielipidekirjoitukset. Luettuani Hulmin kirjoituksen istuin välittömästi koneen ääreen ja kirjoitin vastineen ja lähetin sen, niin ettei edes toinen, joka pohti ääneen samantyyppistä asiaa, ehtinyt mukaan prosessiin. No, saa nyt nähdä, oliko "hätäily" hyvästä vai pahasta.
Tällaisena se julkaistiin hyväksyntäni jälkeen:
Kaanaankielessä on aarteita
Sini Hulmi ehdotti (Kotimaa 19.3.), että tulisi ottaa käyttöön uusia, nykykielisiä uskontunnustuksia. Itse vetäisin mielellään aivan eri suuntaan: palautetaan Nikean uskontunnustus sunnuntaiden perustunnustukseksi ja opetetaan, mitä se sanoo!
Ensiksi, uskontunnustuksen merkitys ei ole pelkästään sanoittaa meidän omia tuntojamme, vaan kaikkien kristittyjen yhteisiä tuntoja. Toiseksi, me liitymme Kristuksen kirkon uskoon tunnustamalla sen saman vanhan tunnustuksen. Yhteinen usko yhteisillä sanoilla on kaikkia kristittyjä yhdistävä merkki ja myös ykseyttä aikaansaava väline.
Joissain kohdissa kirkon kaanaankieli sisältää sellaisia uskon aarteita, että antaisin aarteiden olla pellossa ja kunkin tulla etsimään niitä. Meitä seurakuntalaisia on opetettava löytämään se aarre, joka pyhään messuun on kätkettynä.
Opettaessaan uskoa pappien tulee olla paitsi tulkkeja myös kieltenopettajia. Emme voi jäädä ikuisesti uskon ensiaskelille, joilla olemme aina riippuvaisia papin tulkkauksesta, vaan meidän on itse opittava puhumaan uskon kieltä. Mutta kuinka sitä voisi ymmärtää ja puhua, ellei kukaan opeta?
Juha Leinonen
TK
Tällaisena sen lähetin:
KIRKON KAANAANKIELESSÄ ON AARTEITA
Kirkolle on vuosisatojen aikana muodostunut tietty kieli sen puhuessa asioista. Suhteessa maailmaan se on kuitenkin aina kahtalaisen paineen alla: toisaalta pitää puhua kieltä, jota ymmärretään, mutta toisaalta täytyy säilyttää uskonyhteys aiempiin polviin. Selkein paikka, jossa kielen tulisi muuttua ajan myötä, on tietenkin saarna. Sen pitää olla ymmärrettävä ja Jumalan pelastustekoja ihmisten kielellä julistava, niin kuin helluntain ihme oli. Tällöin kyse ei saa olla kielillä puhumisesta, jossa puhutaan Kirkon kaanaankieltä.
Sini Hulmi ehdotti (Kotimaa 19.3.2009), että tulisi ottaa käyttöön uusia, nykykielisiä uskontunnustuksia. Vaikka en näe tässä mitään perustavan tason ongelmaa, itse vetäisin mielellään aivan eri suuntaan: palautetaan Nikean uskontunnustus sunnuntaiden perustunnustukseksi ja opetetaan, mitä se sanoo! Ensiksi, uskontunnustuksen merkitys ei ole pelkästään sanoittaa meidän omia tuntojamme, vaan kaikkien kristittyjen yhteisiä tuntoja. Toiseksi, me liitymme Kirkon uskoon tunnustamalla sen saman vanhan tunnustuksen. Yhteinen usko yhteisillä sanoilla on kaikkia kristittyjä yhdistävä merkki ja myös ykseyttä aikaansaava väline.
Liturgiassa on muuttuvaa ja muuttumatonta. Joissain kohdissa Kirkon kaanaankieli sisältää sellaisia uskon aarteita, että antaisin aarteiden olla pellossa ja kunkin tulla etsimään niitä. Pappien täytyy kuitenkin tuntea vastuu, joka heillä Kirkon paimenina on. Meitä seurakuntalaisia on opetettava löytämään se aarre, joka pyhään messuun on kätkettynä. Tämä tapahtuu opettamalla siitä kielestä, jota Kirkko käyttää ilmaistaessaan uskoa. Opettaessaan uskoa pappien tulee olla paitsi tulkkeja myös kieltenopettajia. Emme voi jäädä ikuisesti uskon ensiaskelille, jossa olemme aina riippuvaisia papin tulkkauksesta, vaan meidän on itse opittava puhumaan uskon kieltä. Mutta kuinka sitä voisi ymmärtää ja puhua, ellei kukaan opeta?
torstai 26. maaliskuuta 2009
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Kirjoitus oli hyvä, ja vaikka toimituksen suorittamat karsinnat ja korjaukset harmittavatkin, oli ainakin yksi poisto mielestäni parannus, vaikka se antaakin mielipiteestäsi hieman jyrkennetyn kuvan. Tarkoitan tätä kohtaa: "Vaikka en näe tässä mitään perustavan tason ongelmaa". Aivan turha pehmennys, ja arveluttavakin; tekisi mieli kysyä, oletko ihan tosissasi.
Sitten on tietysti tuo iänikuinen oikeinkirjoituskysymys, joka on enemmän kuin vain sitä: se, että joku kirjoittaa Kirkon isolla alkukirjaimella, ei ole kirjoitusvirhe, vaan mielipide. Mutta itsepä tuon sanot hyväksyneesi.
Henkilökohtainen mielipiteeni uskontunnustuksesta on jokseenkin sama: Nikean tunnustus normaalikäyttöön, apostolinen mahdollisesti arkimessuihin ja - koska se on kastetunnustus - tietysti kasteen muistamiseen pääsiäisyön messun yhteydessä, ja miksei myös konfirmaatio- ja perhemessuihin. Uskontunnustusvirsiä kohtaan olen hieman kriittinen (vaikka olen itsekin yhteen syyllistynyt). Ainoa peruste niiden käyttöön on mielestäni se, että näin saadaan uskontunnustus toteuttaa laulamalla helpommin kuin jos yritettäisiin opettaa seurakunnalle suorasanaiseen tekstin tehtyä sävelmää. Virsivaihtoehdoista eivät mielestäni näin ajatellen voi tulla kyseeseen muut kuin 171, 731 ja 732.
Lutherin credovirren (nro 166 vuoden -38 vk:ssa) pois jättäminen oli muuten skandaali.
Mitä peltoon kätkettyihin aarteisiin tulee, niin tekee kyllä mieli suositella sitä, ettei niiden löytymistä jätettäisi sen sattuman varaan, että jonkun kuokkijan työkalu osuu kirstun kulmaan...
"Vaikka en näe perustavan tason ongelmaa" tarkoitti sitä, että kyllähän Kirkko voi periaatteessa muotoilla uusia uskontunnustuksia ja kääntää niitä eri kielille ja niin edelleen. Käytännössä ei kuitenkaan.
Tämän mielipidekirjoituksen innoittamana en aio enää suostua Kirkon muuttamiseen kirkoksi.
Itsehän tein praktikum-liturgiassani (joka oli perhemessuke) niin, että seurakunta lauloi uskontunnustusvirren samalla kun toimittajat sanoivat kuorissa Nikean tunnustuksen hiljaa. Jonkinlainen kompromissiratkaisu ja kait aika skandaalimainen näin normiluterilaisesta näkökulmasta.
Mitä tuohon mielipidekirjoitukseen tulee, niin ihan hyvän kompaktisoinnin olivat siitä toimittaneet. Asia tuli selväksi ja hyvä niin.
Olen samaa mieltä. Hyvin toimitettu teksti.
Lähetä kommentti