Lex vivendi et orandi

Olen taas aktivoitunut blogin kirjoittamiseen, Deo gratias, ja muutenkin olen yrittänyt saada elämänhallintaa paremmaksi muun muassa tekemällä joitain hommia. Jo pitempään työn alla ollut Maria-artikkeli on valmistunut. Suunnitelmissa on Mariaa käsittelevä artikkelikokoelma, toim. Emil Anton, toivottavasti projekti edistyy. Artikkelissa olen tarkastellut Marian asemaa tunnustuskirjoissa ja myös jonkin verran pyhimysoppia, erityisesti (Marian ja) pyhien rukoilemisen kannalta. En kuitenkaan pystynyt lyhyessä tekstissä perehtymään kovin paljoa invcatio sanctin tematiikkaan, mutta huomasin kyllä käsitteen, jonka kautta kysymys Melanchthonin näkemys avautuu. Latria, siis palvonta, on keskeinen termi, jonka määrittely aiheuttaa ongelman pyhimysopissa; Melanchthon nimittäin sitoo avuksihuutamisen eli invokaation latrian osaksi. CA:n ja Apol.:n oppi pyhimysten invokaatiosta onkin hieman epäselvä. Toisaalta on kyllä hyväksyttävää pyhien invokaatiota, yksittäisten pyhien invokaatiota ja pyhien mainitsemista rukouksissa, mutta jonkinlaista ongelmaa on. No, tämä näin lyhennelmänä. Pitää varmaan kirjoittaa pyhien invokaation tematiikasta oma tekstinsä johonkin muuhun yhteyteen ja katsella kysymystä vähän laajemmin myös muillakin lähteillä kuin pelkästään tunnustuskirjoilla.

Pyhimysten rukoileminen on selkeä liturginen käytäntö. Pyhimysopin (lex credendi) muuttaminen johtaa myös rukoustapojen (lex orandi) muuttamiseen. Tunnustuskirjat suhtautuvat Mariaan positiivisesti, mutta mitä merkitystä tällä on? Jos teoriassa Maria on korkeassa asemassa, missä tämä näkyy käytännössä? Tämän kysymyksen oleellisuuden osoitti minulle jokin aika sitten Arto V. muistuttaessaan kysymyksestä: mitä positiivinen mariologia tarkoittaa?

Olenkin pohdiskellut, että lex credendi ei esiinny koskaan ilman, että se on yhteydessä joko lex vivendiin tai lex orandiin. Suomeksi sanottuna: oppi on aina yhteydessä joko elämään (etiikka) tai rukoukseen (liturgia). Mikäli opilla ei ole vaikutuksia mainittuihin, kyseessä on turha oppi tai opetus, joka on sinänsä adiaforon. Toistan väitteeni: oppi, joka ei vaikuta elämisen tai rukouksen tapaan on oppi, jota ei tarvitse uskoa. Katolinen (lue: universaali) oppikäsitys ei ole nk. pistemäinen vaan nk. alueellinen. Kirkolliskokousten ja opetusviran julistukset rajaavat aluetta, jonka sisällä on kyllä tilaa palloilla, mutta jotain yhtä pistettä, yhtä ajatustapaa, joka kaikkien pitäisi jakaa, ei ole.

Väitteestäni ei tule lukea sellaista, että kirkon oppi voitaisiin jättää huomiotta. Päinvastoin: jos kirkko opettaa jotain, joka vaatii meitä muuttamaan sekularisoitunutta elämäntapaamme tai yleisprotestanttista valistuksen hapattamaa rukoustapaamme, tällöin meidän tulee ojentautua oikean opin mukaan ja muuttaa toimintamme sen mukaisesti. Mutta jos jokin oppi ei edes teoriassa vaikuta elämiseen tai rukoukseen, se voidaan jättää opettamatta.

Kirkon vanhat kiistat liittyvät usein juuri liturgiaan. Areioksen väite siitä, että Poika on Isälle alamainen ja luotu vaati käytännössä sitä, että Kristuksen palvominen lopetettaisiin. Niinpä kirkko vastalauseena alkoi opettaa: ei, me palvomme Isää ja Poikaa ja Pyhää Henkeä. Nestorioksen yritys saada kansa luopumaan Marian perinteisestä nimityksestä Jumalansynnyttäjä oli liturgiaan suuntautunut "korjausyritys". Se vaikutti paitsi Mariaan kohdistuneeseen liturgiseen kunnioitukseen myös Kristukseen kohdistuneeseen kunnioitukseen. Niinpä kirkko opetti: ei, Maria on Jumalansynnyttäjä; ei, ihminen, joka hänestä syntyi oli alusta asti yhdistynyt Pojan persoonaan ja täten Jumala. Näyttää siltä, että kirkon varhaisina vuosisatoina erityisesti kirkon uskon lakia on muovannut rukouksen laki. Tosin valitettavasti sieltä löytyy minun kaltaisiani ihmisiä, jotka yksinkertaisesti yrittävät olla oikeassa, ja ovat aikaansaaneet välillä turhahkojakin kiistoja. Herra antakoon anteeksi.

Tämän sanottuani olen sitä mieltä, että sellainen uskon laki (lex credendi), joka kieltää pyhien ja Marian avuksihuutamisen, ei ole kristillinen.