Minusta tällainen teologia antaa huikeita eväitä sekä Suomen evankelisluterilaisen kirkon sisäisiin teologisiin vääntöihin että laajemmin maailmanlaajaan ekumeniaan ja jopa uskontodialogiin kokonaan eriuskontoisten välillä: Jos (kun) olemme kaikki aina väistämättä väärässä siinä, mitä sanomme ihmisen kielellä Jumalasta, meidän ei tarvitse kiistellä, tapella tai puolustautua. Kun joku moittii meidän uskoamme vääränlaiseksi, voimme tyynesti todeta kriitikolle: Olet oikeassa.
Toisin sanoen apofaattinen teologia tarjoaa mahdollisuuden kieltäytyä keskustelemasta kaikkien kanssa, koska kaikki on aina vaan väärin. Tämä ei ole yhteensopiva Dionysioksen teologian kanssa ja tässä Karhun itsensä mainitsema "nykyaikaisen hapatuksen kyllästämä harhaoppisuus" tulee esille. Jumalan metafyysinen transsendenssi valjastetaan jumalapuhetta vastaan.
Kirjoitin aiemmassa postauksessani siitä, että Jumalan transsendenssi vaatii vastaparikseen aina myös immanenssin, siis sen että Jumala on läsnä maailmassa. Dionysioksen ajattelussa Jumala on läsnä maailmassa myös tietynasteisesti. Jos esimerkiksi tehdään myöntäviä väitteitä Jumalasta, niillä on tiettyä järjestys: Jumala on hyvyys, Jumala on oleminen, Jumala on elämä, Jumala on viisaus, Jumala on voima, Jumala on pelastus, ja niin edelleen käsitteellisten nimien alueella. Dionysios kirjoittaa:
Eikö jumaluus ennemmin ole elämää ja hyvyyttä kuin ilmaa tai kiveä? Ja eikö jumaluus ole ennemmin ei-juovuksissa ja ei-vihainen kuin ei-puhuva ja ei-ajatteleva? (De mystica theologia III (1033C).)
Jumalasta puhutaan - ja lopulta kieltäydytään puhumasta - Dionysioksen mukaan tietyssä järjestyksessä. Puhumisen lakkaaminen seuraa vasta lopussa, eikä se saa estää alussa ja keskivaiheilla tapahtuvaa Jumalasta puhumista. Transsendenssi ei ole peruste olla puhumatta niistä asioista, joista täytyy puhua, ja joissa voi olla väärässä tai oikeassa. Asiaa voidaan lähestyä myös opin ja oikeaoppisuuden kautta. Oppi on puhetta Jumalasta ja tästä maailmasta. Jumalan transsendenssi ei kumoa oppia, vaan se seuraa oppia. Sen jälkeen kun olemme sanoneet sen, mihin kykenemme, meidän on vaiettava.
Lisäksi on muistettava se, että Jumalan ehdoton metafyysinen transsendenttius koskettaa - dogmaattisella kielellä puhuen - jumalallista luontoa, jumaluutta. Jumaluus on lopulta niin samanlainen, että se on ilmaissut itsensä kaikessa - ja niin erilainen, että mikään ei vastaa sitä. Mutta kristillinen oppi puhuu jumaluuden lisäksi monesta muustakin asiasta. Ennen kaikkea se puhuu ihmiseksi tulleesta Jumalasta ja tämän Sana-Jumalan ihmisyydestä. Ja ihmisenä Jeesus Kristus, Jumalan ainokainen Poika ja Sana, on laskeutunut puheen piiriin ja tuonut puheen piiriin myös sen, mikä oli aiemmin täysin salattua, näet sen, että Jumala on Kolminaisuus: Isä ja Poika ja Pyhä Henki.
Toisin sanottuna: se hiljaisuus, jota mystinen teologia opettaa, seuraa vasta opin jälkeen. Se muistuttaa siitä, että vaikka oppi on oikea ja totta, se kuvaa vain osaa siitä, mikä kuuluu kristilliseen elämään ja kokemukseen, koska mielen saavuttaman oikean ja totuudenkin yläpuolella on jotain: Jumala itse, joka ei ole mielen saavutus - Jumala itse, jonka läsnäolo mielessä jumalallisena valona ja uskona on lahja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti