Ensin minulle tulee mieleen raha. Suuri osa kirkollista vallankäyttöä koskee rahankäyttöä: kenelle annetaan rahaa (ja siten vaikkapa elanto), keneltä otetaan rahaa, vaikkapa kirkollisveron muodossa, ja niin edelleen. Toiseksi, vallankäyttö koskee sitä, mitä valta yleensäkin koskee: ihmisten käyttäytymistä. Yksi kirkollisen vallan piirre on, että se - ainakin joskus - asettaa tiettyjä haluttuja käyttäytymisen muotoja. Kolmanneksi, kirkossa käytetään uskonnollista valtaa, joka liittyy uskonnollisten rituaalien toimittamiseen ja uskonnollisen ideologian välittämiseen.
Avainten valta
Teologisesti keskeinen käsite kirkollisen vallan suhteen on avainten valta.
"Meikäläisten mielipide on, että avainten valta eli piispojen valta merkitsee evankeliumin mukaisesti valtaa ja Jumalan käskyä saarnata evankeliumia, antaa anteeksi ja pidättää synnit sekä toimittaa sakramentit. Kristus näet lähettää apostolit käskien: "Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minäkin teidät. Ottakaa Pyhä Henki. Joiden synnit te anteeksi annatte, niille ne anteeksi annetaan, ja joiden synnit te pidätte, niille ne ovat pidätetyt. (Joh. 20:21-23) Samoin Kristus sanoo: "Menkää ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille" jne. (Mark. 16:15)." (Augsburgin tunnustus XXVIII, 5-6)
"Tämän johdosta evankeliumin mukaan, tai kuten on tapana sanoa, jumalallisen oikeuden mukaan, tämä tuomio- ja hallitusvalta kuuluu piispoille piispoina, ts. henkilöinä, joille on uskottu sanan ja sakramenttien virka. Se sisältää oikeuden antaa anteeksi syntejä, hylätä evankeliumin kanssa ristiriidassa olevat opit sekä erottaa seurakunnan yhteydestä sellaiset, joiden jumalattomuus on yleisesti tunnettua, pelkällä sanalla ilman inhimillisiä pakkokeinoja. Seurakuntien tulee välttämättä jumalallisen oikeuden perusteella osoittaa siinä heille kuuliaisuutta - - " (Augsburgin tunnustus XXVIII, 20-22)
Hengellinen valta kuuluu siis näiden kohtien mukaan ensinnäkin piispalle. Piispa käyttää sitä sen perusteella, että hänelle on annettu "sanan ja sakramenttien virka", ei esimerkiksi siksi, että sattuisi kuulumaan arvostettuun perheeseen tai jostain muusta, poliittisesta syystä. Toisin sanoen, piispa käyttää tätä valtaa siksi, että hänet on asetettu käyttämään tätä valtaa.
Toiseksi, piispa on hengellisen vallan ylin käyttäjä, mutta sitä käyttävät hänen apulaisensa papit (ja diakonit). Tässä kohdassa on tiettyä hajanaisuutta luterilaisten sisällä, sillä perinteinen luterilainen (ei kuitenkaan kristillinen) virkateologia ei tee eroa papin ja piispan välillä suhteessa heidän hengelliseen olemukseensa. Molemmat ovat samanlaisia hengellisesti, mutta piispalle on annettu erityisiä, paikallisseurakuntaa laajempia kirkon ykseyteen liittyviä tehtäviä. Näistä kirjoittaa esimerkiksi +Eero Huovinen:
"Klassisen katolisen mallin mukaan piispa käyttää kolmenlaista valtaa: vihkimisvaltaa (potestas ordinis), opetusvaltaa (potestas docendi, magisterium) ja hallintovaltaa (potestas iurisdictionis). Luterilaisten piispojen tehtävät ovat periaatteessa samanlaiset." (2006, Miten olla ja toimia piispana?)
Kolmanneksi, valta koskettaa ennen kaikkea uskonnollista opetusta ja riittejä, siis toisin sanoen "sanaa ja sakramentteja". Näistä jälkimmäinen on kohtalaisen helppo: sakramentit ovat kirkollisten toimitusten korkeampiarvoinen joukko, joiden ajatellaan välittävän pelastavaa armoa, ja joita pidetään - enemmän tai vähemmän - välttämättöminä pelastukselle. Sakramenttien lisäksi on olemassa muita toimituksia, joiden ei katsota välittävän tällaista armoa, mutta joita pidetään tärkeinä. Muita toimituksia ovat esimerkiksi rukoushetket.
Sitten on se "sana" tai "evankeliumi". Tämä sisältää kirkon sekä moraalisen että uskonnollisen opetuksen. Niin kuin äskenkin, tässäkin jälkimmäinen on helpompi: uskonnollinen opetus tarkoittaa kaikkea sitä, mikä koskee kristinuskon uskoa näkymättömiin (ja osin näkyviinkin) asioihin: Jumala, Jeesus, armo ja muut vastaavat asiat. Näiden lisäksi kirkko opettaa myös moraalia, siis sitä kuinka ihmisen tulee käyttäytyä. Tähän liittyen kirkossa on perinteisesti ollut myös valta sulkea pois yhteisöstä sellaiset, jotka eivät täytä tiettyä normia.
Neljänneksi, pappien vallan yhteydessä puhutaan usein vastapainona yleisestä pappeudesta. Se kuitenkin ymmärretään väärin; yleinen pappeus ei tarkoita yleistä "sanan ja sakramenttien virkaa", vaan se tarkoittaa kaikille uskoville kuuluvia yhteisiä oikeuksia ja velvollisuuksia. Näihin kuuluu mm. oikeus rukoilla Jumalaa, oikeus saada sakramentit (sanan ja sakramenttien viran palvelemana), oikeus kuulla evankeliumia, ja useita velvollisuuksia, kuten esimerkiksi velvollisuus käydä kirkossa ja velvollisuus osallistua sanan ja sakramenttien viran hoitajien elättämiseen.
Yleinen pappeus ei kanna avainten valtaa, vaan avainten valta kuuluu piispalle. Sen sijaan yleisen pappeuden tuoma valta osallistua yhteisten asioiden päättämiseen (eli kirkon politiikkaan) tuo oikeuden osallistua niihin päätöksiin, jotka kirkko tekee yhteisönä. Sen sijaan ne päätökset, jotka kuuluvat kirkon olemukseen niin sanoakseni "hengellisenä oliona", kuuluvat avainten valtaan. Kun nyt siis taas alkaa seurakuntavaalien kautta kirkon synodaalisen vallan uudelleenjako, on syytä muistaa, että yleisen pappeuden tuoma valta ei oikeuta ketään päättämään kaikista asioista. Osa asioista kuuluu hengellisen viran päätettäväksi, eivätkä ne ulotu maallikoiden päätäntävaltaan.
Kirkon hallintorakenne on myös konkreettisesti hyvin monimutkainen. Tämä johtuu juuri siitä, että toisaalta tasapainoillaan kaikkien uskovien vallan (yleisen pappeuden), piispan monarkisen vallan, papiston yhteisen vallan ja eri viranhaltijoille jaetun vallan välillä. Yhtäältä on siis kirkon hallitsemista "maallisena" yhteisönä, yhtäältä kirkon hallitsemista hengellisenä kokonaisuutena. Hallinnon kolme pääperiaatetta on nimetty episkopaaliseksi, synodaaliseksi ja konsistoriaaliseksi. Googlaileva löytää, itse kirjoitan niistä ehkä joskus myöhemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti