Pohdintani taustalla on viime vuosina aina sillöin tällöin esiin herätetty ajatus siitä, että kirkossa tarvitaan lisää yhteisöllisyyttä. Mitä tämä oikein tarkoittaa?
Tämä kirjoitus on pitkälti huvikseni tekemää pyörittelyä. Jää nähtäväksi, onko tämä millään tapaa järkevää.
Yhteisö ja yksilö
Yksilön näkökulmasta yhteisöllisyyttä voidaan tarkastella kolmesta näkökulmasta. (1) Identifioituminen on yhteisöllisyyden perusta. Tietyllä tapaa voidaan väittää, että henkilö kuuluu johonkin yhteisöön, mikäli hän identifioi itsensä tuon yhteisön jäseneksi. (2) Toiminta yhteisön jäsenten kanssa tai yhteisön nimissä. (3) Tunnekokemus kuulumisesta yhteisöön ja jaetusta yhteydestä yhteisön jäsenten kesken. En tällä kertaa keskity tunnekokemukseen, koska käsittelin sitä aiemmassa blogitekstissä.
Itse yhteisöä voidaan tarkastella kahdesta näkökulmasta, joko tiettynä ihmisten ryhmänä tai sitten "nimenä", jonka alle keräännytään. Kun yhteisöä tarkastellaan ryhmänä, yhteisöllisyys tarkoittaa ennen kaikkea yhteisön jäsenten keskinäisiä suhteita ja yhteisön jäsenten toimintaa yhdessä. Yhteisöä voi kuitenkin tarkastella pelkkänä nimenä, johon sen jäsenet identifioituvat. Tällaisen yhteisön jäseneksi voi tulla yksinkertaisesti alkamalla käyttää itsestään yhteisön (jäsenen) nimeä. Nämä yhteisöt ovat usein ideologisia. Käytän jatkossa tätä dikotomiaa ilmaisemaan teknistä ja valitettavan huonoa jakoa ryhmäyhteisöön ja nimiyhteisöön. Parempia nimiehdotuksia otetaan vastaan.
Ryhmä- ja nimiyhteisön välillä voi tehdä perustavanlaatuisen erottelun niiden suhteessa yksilöön. Ryhmäyhteisöissä yhteisöön kuulumisen kannalta keskeistä on yhteys tiettyyn ihmisryhmittymään ja sen - joskus myös formaali - päätös omaksua uusi jäsen ryhmään mukaan. Ryhmässä itse ryhmän toiminta on keskeinen osa sen yhteisöllisyyttä. Sen sijaan nimiyhteisössä keskeistä on jäsenen identifioituminen yhteisön jäseneksi.
Yhteisöllisyyden asteet
Yhteisöjä on hyvin monenlaisia. Perhe, tai geneerisemmin ilmaistuna lähiyhteisö, on jokaisen lähin yhteisö. Tarkoitan lähiyhteisöllä sellaista yhteisöä, joka on läsnä yksilön arjessa joka päivä. Se sisältää ennen kaikkea (ja prototyyppisesti) puolison ja lapset, mutta voi sisältää myös muita henkilöitä.
Lähiyhteisön lisäksi on myös muita yhteisöjä: suku-, heimo- paikkakunta- ja kansalaisuusyhteisöt & työ- ja harrasteyhteisöt & poliittiset, ideologiset ja uskonnolliset yhteisöt. Jo tällaiset luettelon antamisen perusteella on selkeästi havaittavissa, että yhteisöjen yhteisöllisyys, eli toisin sanottuna, se kuinka vahvasti niihin identifoidutaan ja kuinka paljon niissä toimitaan, riippuu hyvin paljon yhteisöstä.
Koska yhteisöllisyyden muoto riippuu yhteisöstä, yleisellä tasolla esitetty toive "yhteisöllisyyden lisäämisestä" ilmenee laajempana kysymyksenä: "millaista yhteisöllisyyttä olisi lisättävä?" Tämä siis kysyy: millaista identifikaatiota yhteisön jäseneksi olisi tarpeen lisätä, ja millaista toimintaa (ja toisaalta toiminnan aiheuttamaa identifikaatiota) olisi tarkoitus lisätä? Yhtäältä meillä on kansalaisyhteisö, jonka yhteisöllisyys on aika heikkoa, ja asteikon toisessa päädyssä meillä on perhe perustavanlaatuisena lähiyhteisönä, jonka yhteisöllisyyden aste on korkein.
Kirkkoyhteisö
Teologisesti mielenkiintoinen kysymys on tietenkin kirkon yhteisöllisyys. Onko olemassa jokin tietty yhteisöllisyyden muoto, joka on välttämätön kirkolle? Ja toisaalta, kirkossakin on sekä universaalin kirkon taso että paikallisseurakunnan taso - ja mitä tasoja tähän väliin ja niiden ulkopuolelle vielä kehitelläänkään!
Pyhät kirjoitukset eivät tarjoa selväsanaista vastausta siihen, millainen yhteisö seurakunnan olisi oltava. Vanhasta testamentista löydämme kansalaisuuteen, tai ehkä ennemmin heimoon perustuvan yhteisön, joka rinnastuu teologisesti merkitykselliseen yhteisöön. Uudessa testamentissa Jerusalemin alkuseurakunta antaa kuvan hyvin luostarimaisesta yhteisöstä: asutaan, syödään, rukoillaan yhdessä. Toisaalta kasvavalla kirkolla oli myös muita malleja; muissa seurakunnissa ei välttämättä eletty yhdessä, vaan kokoonnuttiin kerran tai kaksi kertaa viikossa yhteen syömään yhdessä ja viettämään kulttia. Yhteisöjen toimintaan liitetään piirteitä, jotka kuuluvat moniin muihinkin ihmisyhteisöihin, kuten esimerkiksi yhteisön sisäinen vallankäyttö. (Tästä täytyy kirjoittaa pitkästi joskus toiste.)
Aiemmin määritellyn valossa yhteisöt olivat pitkälti ryhmiin perustuvia yhteisöjä - tosin voisiko esimerkiksi Luukkaan evankeliumissa olevaa mainintaa pitää tietynlaisena myönnytyksenä nimellisen yhteisöllisyyden suuntaan?
Johannes sanoi silloin: "Opettaja, me näimme erään miehen ajavan pahoja henkiä ulos sinun nimessäsi. Me yritimme estää häntä, koska hän ei seuraa sinua meidän joukossamme." Mutta Jeesus vastasi: "Älkää estäkö. Joka ei ole teitä vastaan, on teidän puolellanne." (Luuk. 9:49f.; vrt. Luuk. 11:23)
Mitä kirkon jäsenyys merkitsee nykyään? Nimellinen yhteisöllisyys korostuu suhteessa universaaliin kirkkoon, ryhmä-aspekti puolestaan suhteessa paikalliseen seurakuntaan. Suomessa ainakin luterilaisella puolella kirkon jäsenyys jää monella "universaalin" (tässä: Suomen) kirkon nimellisen jäsenyyden puolelle, eikä kovinkaan usein manifestoidu yhteisöllisenä toimintana.
En sano tätä negatiivisessa mielessä. Kristittynä olemiselle on välttämätöntä se, että identifioituu kristityksi, että nimittää itseään kristityn nimellä. Yhteys itse ryhmään voi olla heikkoa, mutta ainakin toistaiseksi se on olemassa: jokainen kirkon jäsen kastetaan. Kun seurakunnan yhteisöllisyyttä yritetään kasvattaa, on kuitenkin tarpeen pohtia sitä, minkä mallin varassa sitä rakennetaan. Minusta nimittäin näyttää siltä, että mitä suurempi yhteisöllisyyden aste, sitä eksklusiivisempi se on, sitä vaikeampi siihen on tulla mukaan. Jos kirkko aikoo olla avoin missiolleen levittää evankeliumia, jokainen seurakunta ei voi omaksua alkuseurakunnallista luostariyhteisöllisyyden mallia, vaan yhteisöllisyyttä on rakennettava myös väljempien mallien varaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti