Virallisesta pönötyksestä

Kaikki papit saavat osansa niin sanotusta pönötyksestä. Pappia teititellään, pyydetään aloittamaan kahvipöydässä, pyydetään siunaamaan ruoka ja kaikenlaista muuta. Pappi luo jo virkansa puolesta ympärilleen tietynlaista herranpelon auraa, erityisesti niille, jotka eivät jokapäiväisesti ole pappien kanssa tekemisissä.

Alistamisen ja alistumisen halu

Olen sitä mieltä, että ihmisillä on sekä alistamisen että alistumisen halu. Nämä termit kuulostavat vähän oudoilta tässä yhteydessä. Yksinkertaisimmalla tasollaan alistamisen halu tarkoittaa sitä, että halutaan jonkun toisen kuuntelevan, mitä minulla on sanottavana, ja uskovan sen tai jollakin tapaa noudattavan sitä. Alistumisen halu liittyy nähdäkseni ennen kaikkea perusturvallisuuteen: haluan, etten koko ajan ole vastuuni veitsenterällä.

Kyse on johtamisesta. Kreikaksi johtaja ja johtaminen (αρχων, ἄρχω) liittyvät alkuun, alun tekemiseen. Taustalla on varmasti enemmän tai vähemmän ihmisen luonnollinen tapa muodostaa yhteisöjä; vanhemmat ovat lastensa alkuja, konkreettisesti, ja sen vuoksi johtavat lapsiaan. Metaforisesti hallitseminen alkuna olemisena liittyy myös toiminnalliseen aloitteellisuuteen: yhteisön toiminta alkaa, kun johtaja toiminnan aloittaa, joko konkreettisesti, hyväksynnällä tai käskyllä, ja muut liittyvät hänen toimintaansa.

On yleinen havainto, että kaikki eivät halua olla johtajia, vaan haluavat olla johdettavia. Kaikki eivät myöskään halua olla johdettavia, vaan haluavat johtaa. Tämän hierarkisen halun lisäksi ihmisillä on myös halu tasa-arvoisuuteen tai tasapäisyyteen - sana on huono, mutta en keksi nyt parempaakaan. Hierarkian ja tasa-arvoisuuden välinen tasapaino on kaikkien yhteisöjen ja yhteiskuntien elinehto; liian hierarkinen yhteisö johtaa alemmissa asemissa olevien vastustukseen, liian tasapäinen yhteisö puolestaan ilmenee kaoottisena ja turvattomana.

Kirkko palveluhierarkiana

Kirkko tasapainottelee yhteisönä samoin hierarkian ja tasapäisyyden välillä. Kirkon hierarkinen olomuoto rakentuu kirkollisen viran ympärille. Maallikoita johtaa pappi, joita johtaa piispa, joita johtaa paavi. Kirkolliseen hierarkiaan tosin kuuluu se, että jokainen hierarkian ylemmässä asemassa omistaa myös alemmat virat; piispa on itse myös pappi. No, en mene tähän virkaopilliseen aspektiin sen laajemmin.

Kirkollinen hierarkia on siis virkojen hierarkia, ja virat ovat ennen kaikkea palvelutehtäviä. Kirkollinen hierarkia ei siis ole henkilöhierarkia, vaan palveluhierarkia. Tässä on taustalla Jeesuksen opetus kirkollisen johtajan asemasta:

Joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija. (Matt. 23:11)

Jos joku tahtoo olla ensimmäinen, hänen on oltava viimeinen ja kaikkien palvelija. (Mark. 9:35)

Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon kaikkien orja. (Mark. 10:43-44)

Joka teidän joukossanne on suurin, se olkoon kuin nuorin, ja joka on johtaja, olkoon kuin palvelija. (Luuk. 22:26)

Jotkut lukevat näitä pyhien kirjoitusten kohtia ikään kuin ne poistaisivat kaiken hierarkisuuden kirkosta. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Jeesus ei poista johtamisen käsitettä kirkollisesta yhteydestä, vaan muuntaa sen. Johtajien tehtävä on hallita ihmisiä heidän parhaakseen, hieman niin kuin lammaspaimen johtaa laumansa hyvälle laitumelle. Vastaavasti kirkollinen johtaja on johtaja, jotta hän voisi johtajana palvella.

Kirkollinen johtaja on siis palvelija, mutta miten hän palvelee? Kirkossa ensisijainen johtaja on piispa. Kirkon uskonnolliseen luonteeseen liittyen piispalla on opetusvalta (magisterium, potestas docendi). Kirkon luonne traditioyhteisönä kuitenkin estää johtajilta omavaltaisuuden. En mene tässä laajemmin opetusvallan ja tradition väliseen suhteeseen. Opetusvallan lisäksi johtajalla on yleinen hierarkinen valta asettaa "lähiesimiehiä"; kirkossa tämä tarkoittaa sitä, että piispalla on valta vihkiä pappeja (potestas ordinis). Lisäksi piispalla on (huono termi) hallintavalta, jurisdiktio, toimintavalta (potestas iurisdictionis), valta määrätä toimintamalleja. Kirkollisena valtana tämä koskee sekä kultillista toimintaa että moraalista toimintaa, ja on tiukassa yhteydessä opetusvaltaan.

Lyhyemmin ja selvemmin sanottuna: palveluviran keskeisiä toimintamekanismeja ovat sana ja sakramentit, ynnä muut kirkolliset toimitukset, rukoukset ja hengelliset palvelukset, joilla hengelliset johtajat palvelevat, auttavat ja ohjaavat kansaa.

Kirkko tasa-arvoisena yhteisönä

Kirkon asema tasa-arvoisena tai -päisenä yhteisönä liittyy uskonnolliseen suhteeseen. Yksinkertaistettuna voisi sanoa, että siinä missä kirkko hierarkiana liittyy ennen kaikkea armonvälineiden jakamiseen, kirkko tasapäisenä yhteisönä liittyy pelastukseen. Se, että pappi on jakamassa ehtoollisen sakramenttia, ei tarkoita sitä, että pappi olisi tämän vuoksi erityisen pyhä ihminen tai välttämättä edes uskovainen itse.

Papin pappeus, siis hänen palvelutehtävänsä, ei ole tiukasti sidoksissa hänen omaan uskonnolliseen tilaansa. Uskonnollisen tilan suhteen kirkko on tasapäisten joukko. Kukaan ei ole toista ylempänä, ainakaan virkansa puolesta.

Uskonnollisen tilan perusteella voi syntyä toisenlainen hierarkia. Sellainen hierarkia, joka perustuu henkilökohtaiseen uskonelämään ja kokemukseen. Hengellisesti pitkälle edistynyttä kunnioitetaan, mutta ei siksi että hänellä on papillinen virka, vaan juuri hänen hengellisen edistymisensä vuoksi. Edistyneenä hän pystyy ohjaamaan muita, mutta hän ei tee sitä papillisen vallan näkökulmasta, vaan veljenä tai sisarena.

Pappi johtajana

Kirkolliseen palvelevaan valtaan kuuluu siis opetusvalta, hierarkiavalta ja toimintavalta (käytän tässä tarkoituksellisesti epästandardeja termejä). Tämän vallan ensisijainen käyttöyhteys on kultillinen. Pappi piispan sijaisena toimittaa riitin. Rituaalisessa toiminnassa pappi joissakin kohdissa tekee jotain uskoville (synninpäästö, jne.) ja joissain kohdissa toimii yhteisen toiminnan aloittajana (yhteen ääneen lausutut rukoukset, jne.). Uskovaisten ja pappien välillä on tietynlainen kultillisen kunnioituksen välinen yhteys jumalanpalveluksen aikana.

Tämä kunnioitus laajenee myös kultin ulkopuolelle. Se laajenee kasteen jälkeiseen juhlaan, jossa pappi aloittaa kahvipöydän ja kakun. Se laajenee yleiseen suhtautumiseen, jossa pappia teititellään.

Henkilökohtainen mielipiteeni on, että papin tulee hyväksyä se kunnioitus, joka hänelle hänen virkansa puolesta annetaan. Pappi on asetettu käyttämään Jumalan sanaa ja sakramenttia uskovaisten ja kaikkien ihmisten sielujen pelastumiseksi; näin tehdessään hän toimii kanssatyöntekijänä pelastustyössä:

Minä istutin, Apollos kasteli, mutta Jumala antoi kasvun. Istuttaja ei siis ole mitään, ei myöskään kastelija, vaan kaikki on Jumalan kädessä, hän suo kasvun. Istuttaja ja kastelija ovat samassa työssä, mutta kumpikin saa palkan oman työnsä mukaan. Me olemme Jumalan työtovereita, te olette Jumalan pelto ja Jumalan rakennus. (1. Kor. 3:6-9)

Pappi on johtajan asemassa, ja mikäli hän ei hyväksy omaa asemaansa, hän ei toimi johtajana. Papin tulee siis kyetä ottamaan kunnioitus vastaan.

Kunnioitus tulee kuitenkin ottaa vastaan sellaisella tavalla, joka voimaannuttaa ja palvelee niitä, jotka kunnioittavat. Kunnioitusta ei saa ottaa vastaan "herrana", vaan se tulee ottaa vastaan palvelijana; ei niin, että kunnioitus jotenkin nollataan ja poistetaan, vaan siten, että se muotoutuu palvelevaksi. Ylitsevuotavasta herranpelosta on syytä kyllä ojentaa.