Kielen tuomisista ja viemisistä

Pohdiskelen tässä kirjoituksessa kahden erilaisen kirjoitustyylin lähtökohtaisesti eriävää tapaa suhtautua kirjoitukseen merkityksiä välittävänä toimintona. Paremman puutteessa nimitän näitä tyylejä definitiiviseksi ja evokatiiviseksi tyyliksi.

Evokatiivinen ja definitiivinen tyyli

Definitiivisellä eli mahdollisimman selkeään määrittelyyn pyrkivällä tyylillä tarkoitan sellaista tyyliä, jossa kirjoitustyyli perustuu selkeille määritelmille ja näiden määritelmien selventämiselle. Tällaisen kielenkäytön formaali malli lienee logiikka, mutta varsinaisessa tekstissä sen perusmalli näyttäisi olevan - ehkäpä - anglo-amerikkalainen, analyyttinen filosofia. Kärjistäen voisi sanoa, että tämän kirjoitustavan tarkoitus on välittää kaikilla lauseilla tietoa.

Evokatiivisella kielenkäytöllä tarkoitan puolestaan sellaista tyyliä, joka ei rakennu niinkään selkeille määritelmille ja näiden avulla rakennetuille rakennelmille, vaan ennemmin hieman epäselvemmälle kirjoitustavalle. Tässä tavassa ei ole niinkään tarkoitus välittää tietoa kuin asennoitumista. Tietenkin osa lauseista välittää tietoa, mutta tietoa välittävien lauseiden ympärillä on lauseita, joiden tarkoitus on vain suunnata lukijan mieli oikeanlaiseen ymmärrykseen sanotusta tiedollisesta väitteestä.

Ensi silmäyksellä näyttää siltä, että definitiivinen kielenkäyttö on yksinkertaisesti ainut järkevä tapa viestiä, varsinkin tieteellisen kielen suhteen. Varattakoon evokaatio sitten taiteellisen proosan ja runouden käyttöön. Pitäisikö meidän lähestyä asiaa näin striktisti? Ehkä ei kuitenkaan.

Mentaaliset prototyypit

Kärjistäen definitiivisen ja evokatiivisen kirjoitustyylin erot suurimmilleen, definitiivisen tyylin taustalla on oletus siitä, että kun sanoja käytetään teknisesti, niiden merkitys määräytyy tarkasti niiden teknisestä ympäristöstä ja siitä, mitä niiden on sanottu merkitsevän, eikä niinkään siitä, mikä merkitys kyseisillä sanoilla muuten on. Tämä ei kuitenkaan vastaa tavallista kokemustamme kielestä: käyttäessämme sanoja niiden synnyttämät mentaaliset alluusiot eivät ole tarkasti ottaen jaettuja, vaikka osa alluusioista kuuluukin kieliryhmän yleiseen kielikulttuurin ja osa jaetun kulttuurin muihin merkityskonnotaatioihin. Tämä johtuu siitä, että ihminen oppii käyttämään sanoja persoonallisessa, kontingentissa historiassaan.

Tämä johtaa siihen, että sanoihin liittyvän mentaalisen alluusion prototyyppi (perusmielikuva) liittyy omaan menneisyyteemme. "Koira" ei ole mikä tahansa koira tai jokin koiran abstraktio, idea, vaan juuri se pihapiirissä juoksennellut Musti ja siihen liittyvä epäselvä muistikokonaisuus. "Kirkko" ja "pappi" eivät ole yleisiä termejä, vaan viittaavat juuri siihen kirkkorakennukseen, johon pakotettiin koulujumalanpalvelukseen ja siihen äitimäiseen naispappiin, joka sössötti lapsille, eikä suhtautunut niin kuin aikuiseen. Ja näin edelleen; tapamme puhua ja käyttää sanoja riippuu vahvasti menneisyytemme kielellisestä perinteestä.

Menneisyytemme luomat mentaaliset prototyypit ovat nyt ja tulevaisuudessa tapahtuvan ymmärrysprosessin pohjana; uudet koirat, kirkot ja papit ymmärretään aina suhteessa vanhoihin koiriin, kirkkoihin ja pappeihin. Ohimennen sanoen, yksi opiskelun tavoitteista on muokata vanhoja mentaalisia prototyyppejä ja yhdistää niihin enemmän yleisiä piirteitä ja vaihtelua.

Sanojen merkitykset eivät siten ole intersubjektiivisia, vaikka ne ovatkin kulttuurisia. Kieli ja kulttuuri kyllä antavat sanoille tiettyjä yleisiä, intersubjektiivisia rakenteita, mutta kuitenkin niiden tarkka merkitys on henkilökohtainen. Kieli on siten ehdottoman subjektiivinen, mutta relatiivisen intersubjektiivinen.

Keskustelun pitkittäminen

Mentaalisten prototyyppien erilaisuus johtaa siihen, että vaikka ihmiset sanallisesti olisivatkin samaa mieltä, he yleensä ovat - mitä luultavimmin - eri mieltä. Pitkä keskustelu jostain aiheesta yleensä paljastaa kohtia, joissa mielipiteet asiallisesti erkaantuvat toisistaan, vaikka ne sanallisesti olisivatkin lähes identtisiä. Kukaan ei siis ole aivan samaa mieltä kuin minä.

Tämän perusteella näyttäisi siltä, että ihmiset ovat tuomittuja merkityshorisonteissaan äärimmäiseen autarkkisuuteen ja yksinäisyyteen: kukaan ei voi olla samaa mieltä kuin minä, koska jokainen mieli ja sen merkitysfunktiot rakentuvat eri tavalla.

En kuitenkaan ole näin pessimistinen. Vaikka pitkä keskustelu näyttää erimielisyyden, keskustelun pitkittäminen kuitenkin johtaa myös siihen, että yhä enenevissä määrin nähdään kantojen yhteydet ja erilaisuudet. Tarkkaa samankaltaisuutta ei voida saavuttaa, mutta - Gadamerin käsittein- merkityshorisontit voivat yhdistyä niin, että merkitykset ovat jossain määrin jaettuja. Kukaan ei voi olla täysin samanlainen kuin minä, mutta voimme jakaa käsityksiä ja merkityksiä jossain määrin.

Keskustelun pitkittäminen on kuitenkin vaivalloista. Se vaatii sitoutumista. Näin sanottuna se kuulostaa helpolta, mutta varsinkin nykyään, kun erimielisyys nähdään aiempaa enemmän olemuksellisena hyökkäyksenä itseä vastaan - niin kuin kirjoitin aiemmassa blogipostauksessani - on aito sitoutuminen todella vaikeaa. Ihmisellä tuntuu olevan tarve mentaalisesti samaistua toiseen, jotta hän voi affirmoida omaa subjektiviteettiaan. Keskustelun pitkittäminen johtaa varmasti siihen, että keskustelijat loukkaantuvat toisiinsa, jopa vakavastikin, kun tunnistavat, että toinen ei olekaan toinen minä, vaan autenttisesti erilainen. Jos kuitenkin halutaan oikeasti keskustelua, jossa saavutetaan jaettuja merkityksiä, täytyy jaksaa vittuuntumisen ja loukkaantumisen läpi. Jaettuihin merkityksiin päästään - toivon mukaan - ahdistuksen jälkeen: per aspera ad astra!

Merkitystä kohti heittäytyminen

Alustavasti minusta näyttää siltä, että evokatiivisen tekstin luonne on lähtökohtaisesti pitkä. Asettamalla lukijan pitkään vuorovaikutukseen tekstin kanssa se, näin sanoakseni, pitkittää keskustelua, jonka lukija joutuu tekstin kanssa käymään ymmärtääkseen tekstin merkityksen. Näin tekstin kanssa tapahtuva vuorovaikutus mahdollistaa työskentelyn lukijan mentaalisten prototyyppien kanssa, niiden hiomisen ja uusien alluusioiden ja yhteyksien rakentamisen.

Evokatiivinen teksti käy siis tällä tavalla vuorovaikutukseen lukijan kanssa. Se heittää lukijan ymmärtämisen kehään, yhä uudestaan muuttamaan kokonaisymmärrystään yksittäisten yksityiskohtien tarkentuessa, jopa muuttuessa. Evokatiivisessa tekstissä tämä tapahtuu tekstin edetessä, kun taas definitiivisessä tekstissä se tapahtuu ennemminkin koko tekstin uudelleenlukemisen kautta. (Pyydän lukijaa huomioimaan, että käsitteellistykset näistä tyyleistä ovat reduktioita, joista ei välttämättä ilmene puhdasta edustajaa tiede- tai taidemaailman teksteissä.)

Definitiivinen teksti ikään kuin tuo merkityksen lukijalle; evokatiivinen teksti sen sijaan heittää lukijan merkitystä kohti. Evokatiivinen teksti siis vie mennessään, definitiivinen teksti tuo mukanaan.