Alter sol ja psalmi 70

Lainaan esipaimen Eero Huovisen tekstiä, jossa hän käsittelee psalmia 70 (69). Koska lainaan suoraan häneltä, en asemoi tekstiä laulamista varten säkeisiin.

"Jumala, pelasta minut,
Herra, riennä avukseni!
Pilkka ja häpeä niille,
jotka väijyvät henkeäni!
Peräntykööt lyötyinä kaikki,
jotka tahtovat minulle pahaa.
Kääntykööt häpeissään takaisin
ne, jotka ilkkuvat: "Siitä sait!"
Mutta ne, jotka kysyvät tzahtoasi,
iloitkoot ja riemuitkoot sinusta.
Ne, jotka panevat toivonsa sinuun,
saakoot aina sanoa: "Suuri on Jumala!"
Minä olen köyhä ja avuton,
Jumala, riennä avukseni.
Sinä olet minun apuni ja pelastajani.
Herra, älä viivy! (Ps. 70:2-6)

Psalmin rukoilija toteaa rohkeasti: "Ne, jotka panevat toivonsa sinuun, saakoot aina sanoa: "Suuri on Jumala!""

Meidän Jumalamme on suuri ja väkevä, joskus musertavankin väkevä. Mutta juuri siksi hän tunkeutuu väkevimpien vastusten läpi ja ottaa raskaimmatkin taakkamme kantaakseen.

Sitten psalmin rukoilija vilkaisee kuitenkin arasti itseään: "Minä olen köyhä ja avuton, Jumala, riennä avukseni, sinä olet minun apuni ja pelastajani."

Me olemme avuttomia, mutta Jumala itse on meidän apumme. Me olemme armottomia, mutta Kristus itse sulkee meidät armoonsa.

Meidän auttajamme on jo lähtenyt matkaan. Ehkäpä siksi mekin rohkenemme lähteä liikkeelle, vaikka horisontissa sarastava valo on kenties vasta vähäinen aavistus. "Sinä olet minun apuni ja pelastajani. Herra, älä viivy." (Eero Huovinen, Toinen aurinko, s. 57-58)

Kunnioitetun esipaimenen teksti on pitkälti vain tekstin kertausta. Itse kun tarkastelen tätä psalmia ja näitä jakeita, ensin huomaan siellä lauseen, joka hieman muunnettuna löytyy jokaisesta hetkipalveluksesta: "Herra, riennä avukseni!" Tämä huuto on heti kirkkomme käsikirjan mukaisessa hetkipalveluksessa johdantoversikkelinä, tosin Herra on siirretty loppuun. Se vastaa huutoon: "Jumala, ole armollinen, pelasta minut." Tämän tekstin ja hetkipalveluksen kaavan yhtenäisyyksistä huomaamme jo sen, kuinka koko hetkipalvelus on rakennettu psalmien ympärille. Myös vuorolauselmat ovat psalmien sanoja, Herran omaa rukousta.

Esipaimen nostaa esiin kolme kohtaa psalmista.

I Jumala on väkevä ja väkevyydessään voi valloittaa kaikki - ihminen on heikko ja kurja ja tarvitsee apua.

II Heikon ihmisen apuna on Jumala itse.

III Jumala on lähtenyt jo matkaan, vaikka saamme Häntä vielä hetken odottaa.

Itse tahtoisin nostaa nyt tuon kohdan, jossa Hän puhuu armottomista. Esipaimen kirjoitti: "Me olemme armottomia, mutta Kristus itse sulkee meidät armoonsa." Itse pohdiskelin tätä. Lauseyhteys antaa olettaa, että kyse on armottomuudesta objektiivisessa merkityksessä: ihmisellä ei ole armoa. Kun ihmisellä ei ole armoa, hän on sananmukaisesti armoton.

Sanassa "armoton" objektiivinen ja subjektiivinen puoli kuuluvat yhteen, tosin toinen seuraa toisesta. Kun Jumala antaa armon ihmiselle, hänestä, joka ennen oli armoton, tuleekin nyt armollinen. Ihminen saa armon. Objektiivinen lahja, armo itsessään (esipaimen viittaa Kristukseen aivan oikeutetusti, onhan Kristus itse lahja, armo) saa aikaan myös subjektiivisen asenteen. Kun puhutaan "armottomista ihmisistä" tarkoitetaan yleensä ihmisten subjektiivista asennetta. He eivät anna armoa. Mutta kuinka he voisivat antaa armoa, jos he eivät itse ole saaneet armoa?

Ihmisten toisia kohtaan armollinen asenne voi syntyä vain Jumalan vaikuttamana. Ihmisellä ei ole armoa, ellei Jumala sitä anna. Ja vasta, kun ihminen on saanut armon, eli on sananmukaisesti armollinen, hänestä voi tulla myös armollinen kanssaihmisiään kohtaan, eli ottaa armollisuuden asenteekseen. Ihmisten hyvä tahto keskenään on Jumalan antama armon lahja, joka meissä saa sen aikaan.