Leijonapsalmi

Jatkan esipaimenen kirjan käsittelyä. Hän tarkastelee psalmia 34 (33), jota hän nimittää leijonapsalmiksi. Hän ottaa esille jakeet 2-4, 9. Olen taas asemoinut psalmin, niin kuin kirjassa, koska ei ole juuri nyt tarpeen kiinnittää huomiota säejakoihin.

Minä tahdon aina ylistää Herraa,
lakkaamatta laulaa hänelle kiitosta!
Herran hyvyyden tähden minä ylistän itseäni onnelliseksi.
Maan hiljaiset kuulevat sen ja iloitsevat.
Tulkaa, kiittäkää minun kanssani Herraa,
kunnoittakaamme yhdessä hänen nimeään!

Katsokaa, nähkää omin silmin!
Maistakaa, katsokaa Herran hyvyyttä!
Onnellinen se, joka turvaa häneen.
Pelätkää Herraa, te hänen pyhänsä!
Mitään ei puutu niitlä, jotka häntä pelkäävät.
Nuoret leijonatkin uupuvat ja näkevät nälkää,
mutta sillä, joka turvaa Herraan, on kaikkea kyllin. (Ps. 34:2-4, 9)

Aluksi esipaimen kirjoittaa leijonista. Hän ihmettelee, miksi psalminkirjoittaja ei kirjoita leijonista enempää, ovathan ne perin kiinnostavia olentoja. Leijona on kuningas sekä eläinten maailmassa että ihmisten mielissä, se edustaa "valtaa ja voimaa". Huovinen tunnustaa leijonien olemassaolon oikeutuksen myös yhteiskunnassa: "hevosvoimia, vääntöä, kasvua, menestystöä, yritteliäisyyttä" ja monia muuta leijonaihmisten luonteenpiirteitä tarvitaan.

Tämän jälkeen piispa Eero katsoo Raamattuun. Hän viittaa lyhyesti Juudan leijonaan (1. Moos. 49:9, 4. Moos. 23:24), Daavidin ylpeilyyn (1. Sam. 17:34-37), Salomon ylivertaisuuteen (2. Aik. 9:17-19) ja Sananlaskujen toteamuksiin leijonista: se on "urhein eläimistä, joka ei väisty kenenkään tieltä" (Sananl. 30:30). Lopulta hän viittaa myös siihen, että Saatanastakin puhutaan leijonana (1. Piet. 5:8).

Psalmi 34 (33) eroaakin mainituista raamatunkohdista, sillä leijonia moititaan. Ne eivät enää jaksakaan, ne eivät enää pystykään. Ne uupuvat. Piispa Eero lähtee tekemään luterilaista erotusta maalliseen ja hengelliseen. Leijonamentaliteetti on maallisen esivallan mentaliteetti - mutta sielläkin tarvitaan jotain lisää. Kaikki ei ole pelkkää kilpailua, vaan "pikkukissoille" tarvitaan tilaa myös. Psalmi kuitenkin asettaa meidät Jumalan eteen, siis tutkii sitä ihmisen hengellistä olemassaolon tasoa. Siinä uupuvat ne, jotka yrittävät koko ajan kilpailla, olla parempia. Siinä uupuvat ne, jotka lähtevät Jumalan eteen leijonamentaliteetilla.

Maan hiljaiset ovat kuitenkin ne, jotka kuulevat ja iloitsevat. Minkä he kuulevat? Itse heprealainen teksti ei sisällä sanaa "sen", mutta puhe on Jumalan hyvyydestä. "Jumalan armo ja hyvyys tulevat niiden osaksi, jotka kuulevat", jotka tarkkaavaisesti kuuntelevat Jumalan puhetta. Siinä täytyy oman suun ja maailman kovien vaatimushuutojen hiljentyä. Esipaimen sanookin: "Psalmin neuvo on: hiljenny ja kuuntele!" Koko elämä tulee paremmaksi, jos emme ole koko ajan kiireen ja kakofonian vietävissä, vaan pysähdymme ja kuuntelemme.

Ne, jotka kuulevat, pääsevät nauttimaan armon antamista. Nämä ovat maan hiljaisia, jotka kuuntelevat. He pääsevät katsomaan Jumalaa, maistamaan Jumalaa, turvaamaan Jumalaan, ja myös pelkäämään Jumalaa. Koko ajan kohde on Jumala! Lopulta kunnioitettu esipaimen kirjoittaa jumalanpelosta, josta lainaan. Hän kirjoittaa kovin hyvin. Itsekin puhuin pelosta jokin aika sitten eräässä saarnassani... Jumalanpelosta esipaimen kirjoittaa seuraavaa:

Maan hiljaisen pelko ei kuitenkaan ole orjallista ja kahlittua pelkoa, vaan rakkautta, kiintymystä ja sitoutumista. Monelle on tuottanut vaikeuksia ymmärtää puhetta Jumalan pelosta. Pitääkö minun Jumalankin edessä pelätä niin kuin ankaran isän tai vihaisen opettajan edessä? Eihän oikeassa rakkaudessa saisi olla pelkoa.

Eikö syvään ja aitoon rakkauteen kuulu myös annos pelkoa? Ei orjallista pelkoa, mutta rakkaudellista pelkoa kyllä. Aitoon miehen ja naisen väliseenkin rakkauteen kuuluu itsenäisyyden ohella myös sitoutumista, jopa luopumista, yhteen ainoaan kiinnittymistä.

Jumalan pelon ydin on sinä, että me tunnustamme uskovamme yhteen ainoaan Jumalaan. Se joka haluaa pitäytyä vain yhteen ja oikeaan Jumalaan, joutuu myös nöyrtymään, luopumaan ja pelkäämään, jättämään taakseen leijonan ylvään elämän. (Eero Huovinen, Toinen aurinko, s. 118)