Kirkkovuoden synty I

Lienen maininnut (täällä), että olen luentosarjalla nimeltä Kirkkovuosi ja jumalanpalveluselämä (linkki), jota pitää Tapio Lampinen. Käsittelimme tänään kirkkovuoden perustaa.

Kirkkovuosi lähti kehittymään itse asiassa kirkkoviikosta! Ensin vietettiin Herran päivää juutalaisen viikon ensimmäisenä päivänä, joka tunnettiin roomalaisessa kalenterissa auringon päivänä eli sunnuntaina. Herran päivä ei ollut alunperin lepopäivä, vaan se oli sapatti, eli sitä edeltänyt päivä, suomen kielessä lauantai. Jerusalemin alkuseurakunta osallistui temppelin palveluksiin, mutta vietti Herran päivän aamuna ennen töiden aloittamista kodeissa paitsi agape-ateriaa myös pyhää ehtoollista. Tämä nk. viikkopääsiäinen, Herran ylösnousemuksen viikottainen juhliminen aloitti liturgisen ajan kehittymisen.

Toiselta vuosisadalta tunnemme viikkopääsiäisen lisäksi kaksi vuotuista juhlaa, loppiaisen ja pääsiäisen. Pääsiäinen ei ollut kuitenkaan vielä muotoutunut sellaiseksi kokonaisen pyhän viikon liturgiseksi vietoksi, jonka nykyään tunnemme. Loppiaisella oli suuri asema; se oli Jeesuksen kasteen juhla ja sen jälkeen Christus exemplumin esimerkkiä noudattaen vetäydyttiin 40 päivän paastoon. Sapattina ja Herran päivänä ei kuitenkaan paastottu. Paastonaika koski erityisesti penitenttejä ja katekumeeneja, jotka kastettiin paastonajan jälkeen - pääsiäisestä ei ollut kasteen pääasiallista toimitusaikaa.

Erityisenä huomiona on mainittava se, että 150-luvulta tunnetaan jo pyhimysten, s.o. marttyyrien, muistopäivät - tapa, joka on käytännössä luterilaisuudesta tippunut pois (rappiota!). Pyhimysten kuolinpäivinä (eli taivaallisena syntymäpäivänä, niin kuin myöhempi traditio nimittää) nimittäin toimitettiin muistopalvelus marttyyrin haudalla. Noin sata vuotta Kristuksen ylösnousemuksen jälkeen oli siis jo kehittynyt pyhimyskultti. Tätä ei voida pitää rappiona, vaan luontevana osana kristinuskoa ja sen liturgis-dogmaattista konstruktiota. Protestanttis-reformatorinen luterilaisuus on väärässä, jos se hylkää pyhimysten muistopäivät - todellinen luterilaisuus, joka pyrkii olemaan katolisen uskon jatkaja, ei näin tee.

Kristillinen alttari on syntynyt siis kolmesta lähteestä. Toisaalta se on sisällyttänyt itseensä a) Jumalan temppelin sovitus- ja kiitosuhrialttarin, b) kotikirkon Herran ruokapöydän ja c) marttyyrin haudan. Nykyään tuntuu olevan vallalla ekumeenisessa liturgisessa liikkeessä, että alttarin funktio redusoidaan vain Herran ruokapöydäksi, josta se saa kaiken merkityksensä, mutta historiallisesti se on sisällyttänyt itseensä kolme edellä mainittua. Synagogan lukupulpetti ei sisältynyt alttariin, vaan säilyi erillisenä sanan jumalanpalveluksen keskuksena.