Rakkaat lukijani. Kirjoitin vastikään dokumentin Korkeakirkollinen uudistus kirkossamme, jossa esittelin liturgisen uudistusliikkeen periaatteita. Yksi tärkeimmistä uudistuksen keinoista ja myös päämääristä on kaikkien, sekä pappien että maallikoiden aktiivinen osallistuminen liturgiaan. Liturgia on koko kansan työtä! Satuin törmäämään Meeting Christ in the Liturgy -blogissa tekstiin --- joka itse asiassa linkitti Breviarum Romanum -blogiin --- jossa pohdittiin osallistumista liturgiaan.
Kyseinen teksti on täällä ja se oli sen verran hyvä, että käännän sen:
Käännöksen alku
Pyhä Liturgia on elävän jumalallisen Sanan, Kristuksen, kohtaamista. Osallistuminen pyhään Liturgiaan määrittyy, täten, niiden asenteiden ja dispositioiden kautta, jotka parhaiten mahdollistavat sen, että uskovat "vastaanottavat" Sanan Isältä sävyisyyden Hengessä. Täten voi elävä "Sana" lahjoittaa elämänsä ja tuoda hedelmällisyyden elävään uskoon ja uskovien keskinäisen yhteyden, eikä koskaan palaa "tyhjänä" taivaallisen Isän luo.
"Täysin tietoinen ja aktiivinen osallistuminen" (Sacrosanctum Concilium, 14) ei ole täysin sama asia kuin puhuminen. Tässä on tapoja, joilla uskovat voivat osallistua täydesti tietoisina ja aktiivisina pyhään Liturgiaan sanomatta sanaakaan:
1. tekemällä pyhän ristinmerkin pyhällä vedellä saapuessaan kirkkoon
2. genuflektoiden palvoen tabernaakkelissa todellisesti läsnäolevaa Herraa
3. polvistuen valmistautumisrukoukseen ennen pyhää messua
4. lyöden rintaansa rukoillessaan Confiteoria
5. pyhällä hiljaisuudella ennen alkurukousta
6. kumartaen uskontunnustuksen aikana
7. kuunnellen pyhiä kirjoituksia niitä luettaessa
8. seisten [ja kuunnellen, toim. huom.] pyhän evankeliumin julistuksessa
9. polvistuen messun kaanonin ja konsekraation ajaksi
10. ottaen eukaristian vastaan hartauden ja palvonnan hengessä
11. pyhällä hiljaisuudella ja kiitoksella kommuunion jälkeen
12. tehden ristinmerkin papin siunatessa messun päättyessä
13. genuflektoiden ennen kirkosta poistumista messun jälkeen
Käännöksen loppu
Mielestäni tässä esitetyt asiat ovat vallan mainioita, mutta eivät ole aivan kaikki sellaisenaan siirrettävissä suomalaiseen riitukseen. Pidän hyvänä tapaa genuflektoida siitäkin huolimatta, ettei Kristus ole ruumiillisesti läsnä tabernaakkelissa. Se erottaa kirkkotilan muusta tilasta. Yleisesti ottaen kirkossa on pidettävä kiinni "pyhästä hiljaisuudesta", mutta myös "pyhästä metelistä" (lasten kohdalla).
Itse lähtisin siitä, että eleiden osalta tärkeimmät ovat ristinmerkki ja kumartaminen. Kun tietää, missä kohdassa nämä tehdään ja miksi, alkaa liturginen todellisuus läpäistä meidät. Eleiden pohtiminen ja murehtiminen, voi kun en kumartanut Jumalan Karitsan aikana ei saa kuitenkaan ohjata keskittymistämme muualle, vaan se on pidettävä messun kulloisenkin kohtaan kiinnittyneenä. Kokemuksesta tiedän, että tottumattomalle tämä ei ole helppoa. Itsekin aloin kuunnella saarnoja ja osallistua liturgiaan enemmän vasta tultuani teologian opiskelijaksi. Meidän on kehitettävä keskittymiskykyämme ja pyrittävä ymmärtämään, mitä messussa on meneillään. Jos emme ymmärrä, papeilla on opetusvelvollisuus.
lauantai 7. maaliskuuta 2009
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
18 kommenttia:
Hello! :)
Genuflektion/fleksion - äh - siis polven notkistamisen ovat jotkut kyllä nimenomaan mieltäneet konsekroiduissa ehtoollisaineissa läsnäolevaan Herraan kohdistuvaksi. (Itse asiassahan se juuri on peruste alttarikaiteen polvistumispenkille.) Aikoinaan Hgin Olaus Petrin kirkossa kanttori Torsten Stenius, R.I.P., opetti nuoria tekemään kumarruksen alttaria kohti penkkiin tullessa ja siitä lähtiessä ja alttarin ohi kulkiessa. Kumarruksen sijasta asiaan kuului polvennotkistus nimenomaan silloin kun alttarilla oli konsekroituja ehtoollisaineita - ei muulloin.
Mutta tosi on, että jos kaikki mahdollisuudet otetaan käyttöön, niin aika paljon löytyy.
Sameli
Ymmärrän kyllä, että genuflektio tahdotaan varata lähinnä läsnäolevan Herran palvonnalle. Sinänsä siis tuo jako kumarrus yleensä/polvennotkistus konsekroiduille on kyllä ihan hyvä.
Kuitenkin näkisin hyvänä käytänteenä sen, että siirtyminen sakraaliin tilaan merkittäisiin myös ruumiillisesti tuntuvalla tavalla, jollainen genuflektio on.
Kannattaisiko sinun Sameli muuten hankkia blogger-tunnus?
On mulla Gmail-osoite, jota tosin en käytä edes niin paljon että olisin varma salasanasta. Kokeilenpa sitä.
- - Piti vaihtaa salasana, ja nyt näyttää toimivan - ainakin niin kauan kuin muistan sen uuden...
Nimikin näköjään vaihtui.
Jotenkin olen tullut vanhemmiten ja oikeastaan jo pyhän viran vastaanottamisen jälkeen aremmaksi tavallisuudesta poikkeavien kommervenkkien suhteen. Polvistumisesta synnintunnustuksen ja -päästön sekä asetussanojen aikana, kuten myös kaikkien rukousten, joiden aikana ei seistä, tuntuisi olevan sopivinta alkaa. Mutta kun ne kirkonpenkit on niin ahtaita, ja housunpolvetkin sotkuu...
Se sama Sameli, vaikka nimi onkin nyt tuttavallisemmassa muodossa :)
Ymmärrän kyllä kantasi. Onhan se kyllä perusteltuakin, että notkistetaan polvea vain pyhälle sakramentille. Polviltaan rukoilemisen suhteen olen kriittinen ja hieman ortodoksinen siinä, että mielestäni Herran päivänä ei tule polvistua rukoukseen. Palvontaan ja kunnioitukseen kyllä, mutta ei rukoukseen. Ennemmin rukoiltakoon kaikki rukoukset seisaaltaan; tarkoitan niitä rukouksia, jotka seurakunta lausuu. Nehän kaikki seisaaltaan luetaankin, s.o. uskontunnustus ja Isä meidän -- tosin viimeksi mainitun kohdalla moni istuu, mikä on sääli. Prosfoneettisten rukousten (kollehdat, esirukous) suhteen... no, en tiedä. Mitä olet mieltä? Tulisiko niidenkin aikana seistä?
No tota ... istuminen on kyllä periaatteessa vihoviimeinen rukousasento, jos idealismiin sorrutaan. Joskus nuorena ja notkeana taisin polvistua aina kun rukoiltiin ja seisominen olisi herättänyt liikaa huomiota. Saksalaisten (ainakin luterilaisten) hurskausrefleksit tiemmä toimivat niin, että komennolla "Lasset uns beten" pompataan pystyyn. Ja kyllähän uusimmat äkseerausohjeet, joiden mukaan seistään vain evankeliumin eikä muiden raamatunlukujen aikana, olisivat saman tien ansainneet seurakseen päivän rukouksen aikana seisomisen. Tosin nämä nykyiset kollehdat tai jotkin niistä, niin kuin nyt tämänpäiväinenkin kolmosvaihtoehto, jota meidän kirkossa käytettiin ... voi hyvän tähen. Ja liturgisen taiteen sääntöjen mukaisesti laulettu aamen päälle! No, kyllähän kontrasteilla oma te(n)hovoimansa on.
Muuten: kun tuossa edellä pähkäilin sen polvennotkistamisen fiinimpää nimeä enkä osannut päättää, niin äkkäsin sitten, että tuossahan mulla on nenän edessä latinan sanakirja. Genu-alkuista ei löytynyt, mutta löytyi pelkkää taivutusta merkitsevä sana. Se on flexio.
No joo. Mutta kyllä minä vähän vastustan edelleen sitä polviltaan rukoilemista, sunnuntaisin meinaan. Muina päivinä se ei minulle tuota ongelmaa.
Muta Herran rukouksen suhteen olen sitä mieltä, että se pitäisi seisten rukoilla, vaikka Paavali (Ef. 3) sanoisikin toista; sehän on evankeliumista otettu rukous, evankeliumia koko homma! Pfft.
Se on muuten kiinnostava kysymys, onko Herran rukous armonväline... :O
Eikös se tuon mukaan sitten olisi genufleksio/genuflexio?
Olikos muuten uudistusta edeltäneet kollehdat parempia? Pitäisiköhän sieltä katsoa vähän...
Saapihan sitä asentonsa valita. Meikäläisissä kirkonmenoissa on paljon tarpeetonta sulkeismeininkiä. Mutta jollei halua sekoittaa toisten ajatuksia poikkeavalla käyttäytymisellään, niin ehkä voi kuitenkin evankelisen vapauden nimissä sopeutua kulloisenkin kirkon tapoihin. Ihan hyvä käytäntö olisi seistä Sanctuksesta Agnus Deihin asti, mikä on käsikirjan tuntema vaihtoehtoinen tapa, ja vielä parempi, jos noustaisiin Ruotsin tapaan (jos se tapa siellä on vielä käytössä) jo vastattaessa "Ylennämme sen Herran puoleen". Mutta saako tällaista ajetuksi läpi kulttuurissa, jossa nuoret terveet miehet kaupassa asioidessaan röhnöttävät ostoskärryn päällä kuin kuoleman kielissä olevat? Sehän merkitsisi ainakin 5 minuutin yhtäjaksoista seisomista.
Evankeliumikirjan ykköskollehdat sentään menettelevät. Edellisen kirjan kollehdat olivat jo muokattuja ja lisäsanoilla "kevennettyjä". Mutta vuoden 1913 käsikirjan (jonka mukaisiin messuihin olen osallistunut vähän yli parikymppiseksi asti) 1. vuosikerran kollehdat ovat periaatteessa samat kuin Agricolalla ja häntä ennen.
Sitä juuri makustelin ennen kuin älysin katsoa sanakirjasta, että onko se genufleksio vai genuflektio, enkä oikein osannut päättää. Mutta se siis on genufleksio, jos halutaan kirjoittaa latinaa suomeksi. Mutta suomikin on nykyisin ihan oikea kulttuurikieli. Ulkomaankielisiin termeihin voi helposti seota kuin Homi housuihinsa. Niin kävi kuulemma ruotsalaiselle toimittajalle joskus 30-luvulla, kun hän selosti joidenkin korkeakirkollisten hämärämiesten puuhia. Hän oli ollut ns. äimän käkenä nähdessään taivasalla luterilaiseen kirkkoon vaeltavan ristisaaton ja kirjoitti, että siellä harjoitettiin selibaattia julkisella paikalla...
Tuo nouseminen sydämen ylentämisessä on kyllä hieno tapa. Ehkä kuitenkin aloitamme siitä Sanctuksesta. :)
Löytyyköhän vuoden 1913 evankeliumikirjaa verkosta? Pitääpä katsoa, jos joku noista hyllyssä olevista on sellainen... Ja täytyy kyllä muistaa tuo genufleksio. *toistelee sanaa itsekseen, jos vaikka muistaisi*
Minulla näyttää olevan vuoden 1958 mukainen evankeliumikirja, ja virsi-evankeliumi-rukouskirja vuoden 1938 ohjepainoksen mukaan.
Kuule Samppa; luenko minä nyt tätä siis oikein. Siis 1913 evankeliumikirjassa oli kollehta ja päätösrukous (ilmeisesti se ehtoollista seuraava kiitosrukous, eli oikeastaan kai postcommunio? Tulkitsenko oikein?) per vuosikerta, mutta 1968 evankeliumikirjassa on vain yksi kollehta ja vastaava päätösrukous?
(Kirjoitin paastonajan kaikki rukoukset tiedostoon tässä yöllä, kummastakin mainitusta evankeliumikirjasta.)
Aha; luin ensin sähköpostin ja vastasin siihen. Mutta sanottakoon siis tässäkin, ettei kenkään jäisi erhetyksiin: evankeliumitekstin jälkeiset rukoukset eivät olleet postcommuniorukouksia, vaan saarnan jälkeen luettavia, tai mikäli käytettiin päiväjp-kaavan 1. vaihtoehtoa eikä vietetty ehtoollista, päätösliturgiassa ennen Herran rukousta luettavia. Postcommuniot löytyvät, kuten nykyisinkin, messukaavasta ja sen lisäaineistosta.
Vuosikertojen mukaan vaihtuvat kollehta- ja evankeliumirukoukset tulivat v:n 1913 kirjaan ja siirtyivät sen myötä historiaan. Vastaavasta ilmiöstä muualla en ole tietoinen, mutta en ole tutkinutkaan.
Ahaa; siis ehtoollispalveluksessa evankeliumin lukemisen jälkeen, kun taas sanajumalanpalveluksessa ennen Herran rukousta. Ei kai kuitenkaan embolismin tyylisesti?
Itsekin hieman ihmettelin tuota 1913 ratkaisua, mutta toisaalta jos evankeliumin jälkeen se rukous luetaan, niin ymmärrettäväähän se on. Uusi käsikirjahan jatkaa tuota useiden "kollehtojen" perinnettä (mitä kohtaan olen jossain määrin kyllä kriittinen).
EI VOI OLLA TOTTA!
Yksi klikkaus taakse päin - ja BANG - koko pitkä sepustus on tuhoutunut. En jaksa tehdä sitä uudestaan (kirjoitin näet v.-13 molemmat jp-kaavat sekä ehtoollisella että ilman) vaan sanon että EI NIIN vaan niin kuin kirjoitin - paitsi että muistin väärin Herran rukouksen paikan ykköskaavan sanajp-versiossa: se tulikin saarnan päätteeksi luetun yleisen kirkkorukouksen jälkeen. Kolehtivirren jälkeen tuli vain vuorotervehdys, evank. jälkeinen päätösrukous, vuoroylistys, siunaus ja päätösvirsi.
Mutta kato ite siitä kirjasta, josta ne rukouksetkin löysit - eikö siellä liene kirkkovuoden tekstien jälkeen ahdit, evankeliumiyhdistelmät pääsiäis-, helatorstai- ja helluntaikertomuksista, kertomus Jerusalemin hävityksestä, Apostolicum, Nicaenum ja Athanasianum, Vähä katekismus ja CA 1-21, sitten esitys yhteisestä jumalanpalveluksesta ja sen viettämisestä sekä seuraavaksi "Kappaleita Kirkkokäsikirjasta" ja viimeisenä rukouskirja.
Vai onko sulla jokin typistetty versio?
Kannattaa ensin kirjautua Googleen/Bloggeriin ja sitten vasta kirjautua sisään. Ja ennen kuin lähettää tekstin, siitä kannattaa ottaa kopio... Tai parhainta on tietenkin kirjoittaa notepadissa ja sieltä sitten kopioida...
Joo, juuri tuollainen kirja minulla on, mitä kuvailit. Minäpä katson sieltä.
Lähetä kommentti