Ilmoitus, dogma ja kirkollinen yhteys

-Kirjoitin aikaisemmassa viestissäni siitä, mikä tekee kirkon kirkoksi. Esitin teologisena positionani, että kirkolla on kolme konstitutiivista seikkaa: 1. evankeliumi itse (sanallinen ja sakramentaalinen evankeliumi), 2. evankeliumia palveleva virka ja 3. evankeliumin tunnustus. Näistä konstitutiivisin on, ilman muuta, itse evankeliumi, joka - niin kuin kirjoitin - on koko Kristuksen persoona ja hänen toimintansa (tähän voidaan jossain määrin sijoittaa myös inkarnaatiota edeltävä että taivaasenastumista seuraava pelastushistoria); lyhyesti sanottuna, evankeliumi on totus Christus. (Tarkka lukija huomaa varmasti yhteyden ekklesiologiaan; totus Christus on termi, jota on perinteisesti käytetty Kristuks ruumiin eli kirkon ja Kristuksen, Pään, muodostamasta kokonaisuudesta eli Kristuksesta yhdessä hänen kirkkonsa kanssa).

Luterilainen tunnustusteologia pitää kirkollisen yhteyden määräävänä tekijänä kahta asiaa: "

Sillä kristillisen kirkon todelliseen yhteyteen riittää, että siinä evankeliumi saarnataan yksimielisesti puhtaan käsityksen mukaisesti ja sakramentit Jumalan sanan mukaisesti jaetaan. (CA VII, Saksalaisen tekstin mukainen käännös).

Ja kirkon oikeaan yhteyteen on tarpeen (satis est) yksimielisyys evankeliumin opissa ja sakramenttien jakamisessa. (CA VII, Latinalaisen tekstin mukainen käännös) (Lähde.)

Saksalainen ja latinalainen teksti eroavat toisistaan. Siinä, missä latinalaisessa tekstissä tärkeintä on yksimielisyys "evankeliumin opissa" ja "sakramenttien jakamisessa", on saksalaisen tekstin painopiste itse akteissa, evankeliumin saarnaamisessa (yksimielisesti puhtaan käsityksen mukaisesti) ja sakramenttien jakamisessa (Jumalan sanan mukaisesti). Tärkeä sana löytyy kuitenkin saksalaisestakin tekstistä: yksimielisyys. Yhteinen ajattelumalli nousee tärkeäksi.

Kuinka tämä suhtautuu esittämääni kirkollisuuden kolmipistemalliin, ja mikä on esittämäni mallin ensimmäisen ja kolmannen kohdan ero? Kuinka tunnustus eroaa itse evankeliumista? Ajattelen, että evankeliumi itsessään on ehtymätön lähde, josta pulppuaa koko ajan armoa. Koska evankeliumi ei ole itsessään tekstuaalinen - vaan totus Christus - ei evankeliumi myöskään ole normatiivinen. Tunnustus tai paremmin sanottuna dogma puolestaan on tekstuaalinen (tai kielellinen) ja normatiivinen. Evankeliumi itsessään sisältää äärettömän määrän mahdollisia evankeliumin kielellisesti välittäviä lauseita ja tilanteita, joissa voidaan jakaa sakramentteja. Tunnustus sen sijaan tekee distinktioita ja rajauksia opista sulkien harhaoppeja pois ja julistaen joitain totuuksia Jumalan ilmoittamiksi dogmeiksi. Evankeliumin (t. ilmoituksen) ja tunnustuksen (t. dogman) suhde vaatii vielä jonkin verran tarkastelua.

Kuitenkin sovellettuna CA:n artiklaan VII satis est -lausekkeen sisältö kuuluu ennemmin mallini kolmanteen kohtaan eli dogmaan, ei niinkään ensimmäiseen eli evankeliumiin. Yksimielisyys tarkoittaa yhdessä julkilausuttua tunnustusta, dogmaa, tosin dogma käsittelee itse evankeliumia ja sen sisältöä. Dogma tekee kielellisiä määritelmiä, rakentaa puheenparsia, kielellisiä struktuureja ja ajatusmalleja, jotka katolisesti julkilausuttuina tulevat kirkkoa sitoviksi. Tietenkin dogma on historiallisen kehityksen tulos ja joistain asioista voitaisiin päättää myös toisin. Se ei kuitenkaan vapauta kirkkoa julkisen dogman pakottavuudesta. Kun kirkko julistaa dogmin, se sitoutuu tiettyyn ajatusmalliin ja vaatii sen uskottavaksi. Dogman historiallisuudesta kiinnostava esimerkki on Efeson kirkolliskokous, jossa Nestoriuksen titteli Marialle - Kristuksensynnyttäjä - asetettiin väliaikaiseen käyttökieltoon ja ohjattiin käyttämään titteliä Jumalansynnyttäjä. Kristuksensynnyttäjä ei tietenkään ole väärin sanottu, mutta Nestoriuksen termin takana oleva teologia nähtiin virheelliseksi. Vaikka Kristuksensynnyttäjä voidaan sanoa myös oikein, oli kirkko sidottu julkilausuttuun dogmiin Jumalansynnyttäjästä. Kirkko on historiallinen kirkko, eikä se pääse historiallisuudestaan eroon platoniseen idealismiin. Dogma ei ole platonisia muuttumattomia ideoita, vaan se on - sanoisinko jopa - historiallista teologisten mielipiteiden aatevirtausta.

Kirkolliseen yhteyteen on siis tarpeen, satis est, yhteinen dogma. Niinpä ihmettelen, kuinka ihmeessä reformaattorit luulivat omilla dogmeillaan saavansa aikaan kirkollista yhteyttä? Erityisesti 1580 julkaistu Liber concordiae selkeästi tuli luterilaisuuden dogmaattiseksi puheenvuoroksi. Se esitti sen, mitä luterilaiset opettivat ja julistivat "Jumalan ilmoittamana totuutena" ja näin teki selkeän pesäeron paavilaisiin. Tietenkin paavilaiset olivat tehneet oman vastaavan dogmaattisen pesäeron 1545-1563 pidetyssä Trenton kirkolliskokouksessa; tehtiin julistuksia dogmasta, annettiin anateemoja ja vedettiin rajaa.

Jotta kirkollinen yhteys voitaisiin koskaan palauttaa katolisen kirkon ja luterilaisen tunnustuskunnan - tai edes Suomen kirkon - välillä, on tarpeen käydä molemminpuolista tarkastelua dogmasta. Tämä on mielestäni ennen kaikkea historiallinen tehtävä. Luterilaisella puolella tämän tehtävän voisi aloittaa käymällä vaikkapa läpi kaikki kirkolliskokoukset ennen Trenton konsiilia ja tekemällä teologinen analyysi niiden päätöksistä ja siitä, voidaanko niihin yhtyä. Luterilaisen kirkon tulisi myös lausua julki näkemyksensä Trentoa edeltävien kirkolliskokousten dogmaattisista definitioista ja sitoutua niihin. Analyysi ei voi jäädä teologisten sihteerien pöytälaatikkoon, vaan luterilaisen kirkon tulisi selkeästi sanoa, mitä se ajattelee siitä dogmasta, johon kirkko ennen reformaatiota katolisesti sitoutui. (Itse näen hyvin ongelmallisena sen, jos opillisten muotoilujen pätevyys kiellettäisiin. En usko, että voisin olla sellaisen kirkon jäsen, joka kieltää kirkolliskokousten päätökset.) Näin käytäisiin läpi reformaatiota edeltäneet kahdeksantoista konsiilia.

Tämä on tietenkin luterilaiselta puolelta vain päänavaus. Tämän historiallisen tehtävän suoritettuamme meidän tulisi alkaa tarkastella reformaation perinnettä, ei etsien distinktioita vaan sitä, mikä on yhteistä. Tässä kohden on tehty jo paljon hyvää vanhurskauttamisopin kohdalla, mutta vielä paljon olisi tarpeen. Erityisesti luterilaiselta puolelta roomalaiskatolisen ajan kirkolliskokousten päätösten tarkastelu - ja sitoutuminen niihin, sikäli kuin mahdollista. Näin käytäisiin puolestaan läpi reformaation jälkeiset konsiilit: Trento, Vatikaani I ja Vatikaani II. Tietenkin, mikäli historiallisesta lähestymistavasta halutaan luopua tai nopeuttaa prosessia, voisi tarkastelu keskittyä vain kolmeen viimeisimpään konsiiliin.

Ylipäänsä suomalaisten tulisi tehdä paljon enemmän konsiilidogmihistorian tutkimusta! Esimerkiksi sellainen kolmiosainen suomenkielinen kirjasarja, joka käsittelisi kaikki konsiilit ja niiden yhteyteen liittyvät teologiset kiistat, olisi hyödyllinen. Volyymi 1 käsittelisi tietenkin ekumeenisia kokouksia, volyymi 2 idän ja lännen eron jälkeisiä konsiileja ja volyymi 3 reformaation jälkeisiä konsiileja. Kirjan otsikko voisi olla nasevasti Konsiilihistoria.

Katolisen puolen tulisi tietenkin toimia omalla puolellaan omilla tavoillaan; en niihin ota kantaa. Tärkeintä olisi, että niissä sangen harvoissa kohdissa, joissa katolinen kirkko on julistanut dogmin, luterilaiset voisivat sanoa olevansa yhtä mieltä. Jos tällaisessa olennaisessa asiassa oltaisiin yhtä mieltä, voitaisiin muita opillisia eroja pitää yksinkertaisesti teologisina mielipiteinä.

Luterilaisella puolella tämä tietenkin tarkoittaa tunnustuskirjojen hylkäämistä dogmaattisena normina.