Evankelis-luterilaisen kirkon kontekstissa jumalanpalveluksesta säädetään kirkkolaissa ja -järjestyksessä. "Jumalanpalveluksista, sakramenteista ja kirkollisista toimituksista määrätään kirkkojärjestyksessä ja kirkkokäsikirjassa." (KL 4:2 1. mom.) Kirkkokäsikirjassa annettu "kaava" on siis sitova tapa siitä, miten kirkon messu toimitetaan.
Kaavasta järjestykseen
Aloitan yleisellä kielellisellä huomiolla. En pidä lainkaan sanasta "kaava". Se on niin kaavan makuinen. Olenkin itse muuttanut omassa puheessani kaava-sanan (rukous)järjestykseksi. Kaava tarkoittaa siis vakiintunutta rukouksen järjestystä.
Taustalla on myös retorinen huomio. Siinä, missä kaava saattaa jonkun modernin kristityn mielestä tuntua epäsopivalta kristityn ja Jumalan vapauteen verrattuna, järjestys jo sanana viittaa apostoli Paavalin lausumaan, "kaiken on vain tapahduttava arvokkaasti ja hyvässä järjestyksessä" (1. Kor. 14:40).
Miksi kaiken pitäisi tapahtua hyvässä järjestyksessä?
Yhteisyys perustuu tunnistamiseen
Hyvä järjestys on perusta sille, että tunnistamme jumalanpalveluksen meidän jumalanpalvelukseksemme. Läntisessä kirkossa on vakiintunut tietynlainen tapa viettää sunnuntain jumalanpalvelusta ja muita jumalanpalveluksia, ja uskovaiset ovat kahden vuosituhannen aikana tottuneet niihin. Ne ovat kirkollista kulttuuria, joka mahdollistaa meille sen tunnistamisen, että tässä on kyse meidän yhteisöstämme, meidän yhteisestä asiasta.
Tässä me on huomattavasti läsnäolevaa seurakuntaa laajempi kokonaisuus. Kirkollisen lainsäädännön tasolla se ulottuu koskemaan koko evl.fi-kirkkoa, siis sitä uskonnollista yhdyskuntaa, jolla on (evankelis-luterilaisen) kirkon erityinen lainsäädännöllinen nimi, ja joka Suomessa on ja vaikuttaa. Tässä on taustalla ajatus kirkon yhteisyydestä, katolisuudesta. Kirkko kuuluu kaikille sen uskoville, ja osa sen katolisuutta on, että Utsjoella messussa käyvä uskovainen tunnistaa Helsingissä toimitettavan messun samaksi messuksi, saman uskon ilmentymäksi.
Ja vielä laajemmin, evl.fi:n jumalanpalvelusjärjestys perustuu latinalaiseen riittiin, minkä vuoksi sen keskeinen järjestys ja elementit ovat lähtökohtaisesti samanlaisia kuin Roomassa ja kaikkialla maailmassa, missä vietetään latinalaisen riitin mukaisia messuja. Latinalaisen riitin sisällä jumalanpalveluksen samuuden tunnistaminen on kohtalaisen helppoa, mutta sitten kun mukaan otetaan itäiset riitit, paletti alkaa mennä jo niin laajaksi, että tavallisella kristityllä saattaa olla vaikeuksia yhteisen uskon tunnistamisesta.
Ars celebrandi
Joka sunnuntai messua on toimittamassa joku papeista. Jatkuvasti messun samanlainen toimittaminen saattaakin alkaa tuntua vähitellen puulta. Papilla saattaa nousta mieleen kysymys: minkä verran saan muuttaa messua, että se ei tuntuisi niin yksitoikkoiselta minulle, kirkon työntekijänä?
Evl.fi:n kontekstissa messua säjumalanpalvelus,liturgia,jumalanpalvelus,liturgia,ätelee tosiaan kirkkokäsikirjassa ilmaistu järjestys, seurakunnassa annetut ohjeet ja piispainkokouksen ja tuomiokapitulin antamat ohjeet. Näiden puitteissa on yllättävän paljon liikkumavaraa. Messua on mahdollista "elävöittää" - tarkoitan työntekijän näkökulmasta - tavalla, joka ei riko säädöksiä.
Säädökset on tehty siksi, että jokainen voisi tunnistaa messun yhteiseksi. Minulle on käynyt muutamia kertoja niin, että olen mennyt johonkin nuorekkaaseen messuun, enkä ole tunnistanut sitä kristillisen perinteen mukaiseksi messuksi. Konkreettisesti näin on käynyt Tuomasmessussa; useita vuosia sitten messun kaanon (eli ehtoollisrukous) oli turmeltu sellaiseksi, etten nähnyt sen läpi kaanonin keskeistä muotoa. (Voisi kysyä: jos minä, teologi ja liturgiikkaakin vähän tunteva henkilö, en tunnista ehtoollisosiota ehtoollisosioksi, kuinka niin voisi tehdä utsjoen kirkonkylältä tuleva tavallinen ihminen?) Lisäksi olen kuullut, että Agricola-messun järjestys ei nykyään vastaa enää kovinkaan evl.fi:n virallisia säädöksiä.
Papin ars celebrandi, jumalanpalveluksen viettämisen taito (ja taide!), vaatii perehtymistä liturgian historiaan ja teologiaan. Jumalanpalveluksen hyvä järjestys ja arvokkuus, joita Paavali peräänkuuluttaa, kärsivät, jos messuun tuodaan yhtäkkiä kapakkasävelmiä ja muuta sopimatonta. En sano, että se on täysin mahdotonta, mutta se vaatii hyvin paljon hienovaraista kehitystä, jota ei voi tehdä tästä ajasta ja maailmasta lähtöisin, vaan joka pitää tehdä jumalanpalveluksen erityistä arvoa ja pyhän ulottuvuutta kunnioittaen.
Kirkko, yhteisö, ei maksa kirkollisveroja ja palkkaa niillä pappia sitä varten, että pappi saisi toteuttaa itseään. Pappi on tässä mielessä julkinen virkamies: hän palvelee uskovaista kansaa toteuttamalla yhteistä jumalanpalvelusta, ei omaa unelmaansa. Palveluksillaan hän mahdollistaa sen, että me tunnistamme yhteisen palveluksen ja siinä olevan yhteisen uskon.
Lyhyesti: messu pitää viettää niin, että sen tunnistavat messuksi nuoret, vanhukset, satoja vuosia sitten edesmenneet pyhät ja enkelitkin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti