Oikeuksien taistelu ja välirauha

Olen jo vuosia ollut sitä mieltä, että ihmisoikeusfilosofiassa ja -etiikassa on jotain ongelmallista. Sen lähtökohta on ihan hyvä, nimittäin siis jokaisen ihmisyksilön mittaamaton arvo, mutta jokin ns. mättää. Yritän tässä selvittää (ennen kaikkea itselleni), missä probleemi on.

Luonto vastaan konventio

Ihmisoikeusfilosofia syntyi länsimaisen luonnonoikeudellisen filosofian perustalle. Sen ajatus on, että jokaisella yksilöllä on luonnostaan perusarvo ja tähän liittyvät oikeudet ja velvollisuudet.

Yhteys luonnonoikeudelliseen taustaan on kuitenkin murentunut, niin kuin kaikki objektiiviset filosofiat ja metafysiikat. Näyttää siltä, että ihmisoikeusfilosofian pohja on otettu pois. Täriseekö maa tornin alla niin paljon, että se murtuu? Objektiiviselta, jopa absoluuttiselta näyttänyt luonnonoikeuden kallio on korvattu ihmisten sopimuksella. Ihmisoikeuksien määrittelypohja on siten siirtynyt luonnosta konventioon. Luontoon perustuvassa ihmisoikeudessa oikeudet määrittyvät objektiivisesti, konventioon perustuvassa ihmisoikeudessa oikeudet määrittyvät yhteisöllisesti sovittujen konventioiden ja sopimusten varassa.

Jos on olemassa objektiivinen perusta, jolle ihmisoikeudet perustuvat, on ihmisoikeusjulistuksissa ja -sopimuksissa kyse ainoastaan ihmisoikeuksien tunnustamisesta, joka seuraa ihmisoikeusfilosofian sitä edeltänyttä oikeuden tunnistamista. Tällä perusteella voidaan löytää uusia oikeuksia. Minusta näyttää esimerkiksi siltä, että tasa-arvoisen avioliittolain yhteydessä esitetty kanta - avioliiton solmiminen ilman määriteltyä sukupuolirajoitusta on ihmisoikeus - noudattaa tätä ajatusta.

Sen sijaan jos ihmisoikeudet perustuvat sopimukseen, ei ihmisoikeuksia oikeastaan voi löytää uusia. Niistä voi sopia, mutta ennen sopimista ne eivät ole ihmisoikeuksia, vaan ehdotuksia sellaisiksi. Tällaisessa lähestymistavassa ihmisoikeuksia ovat ne, ja vain ne, jotka on ihmisoikeusjulistuksissa ja -sopimuksissa sellaisiksi määritelty - ja juuri siten kuin ne on määritelty. Olen itse aina välillä huomauttanut, että ihmisoikeusjulistus määrittelee avioliiton miehen ja naisen väliseksi oikeudeksi.

Molemmissa lähestymistavoissa on ongelmansa.

Oikeuksien ongelma

Ihmisoikeusetiikan ongelma on kuitenkin minusta paljon syvemmällä kuin siinä, onko oikeuksien perustana luonto vai sopimus. Mielestäni sama ongelma on myös demokratiassa. Ongelma on se, että yksilön oikeutta on aina rajoittamassa toisen yksilön oikeus. Yksilön pyrkiessä toteuttamaan oikeuttaan hän joutuu taisteluun toisten kanssa oikeuksiensa toteuttamisesta - ihmisoikeudet eivät ole koskaan absoluuttisia, vaan aina suhteessa toisiinsa ja niitä joudutaan tasapainottamaan. Syntyy kauhun tasapaino, jossa yksilöt taistelevat oikeuksiensa toteuttamisesta.

Tämä on minusta oikeuslähtöisen etiikan ongelma. Kun se painottaa kunkin omaa, subjektiivista oikeutta, se luo tilanteen, jossa kaikkien subjektiiviset oikeudet johtavat heidät taistelemaan toisiansa vastaan. Jokainen pyrkii itsekkäästi toteuttamaan "minun oikeuttani". Itsekäs, oman oikeuden oikeuttaminen synnyttää yhteiskunnallisen taistelun omasta asemasta siinä, jossa kukin etsii lopulta vain oman asemansa parantamista, ei yhteistä hyvää. Oikeuksien taistelun tuloksena syntyy laki, välirauha, oikeuksien tasapaino, joka jatkuvasti siirtyy pisteestä toiseen. Tämän välirauhan väitetään palvelevan yhteistä hyvää, mutta lopulta se palvelee vain sitä ryhmää, joka on päässyt lain säätämään.

Oikeuksia painotetaan suhteessa toisiinsa. Näyttää siltä, että mikään ihmisoikeus ei ole absoluuttinen. Viskigate muistutti meitä siitä, että sananvapaus on rajattu markkinoinnin alueella. Tällä hetkellä terveydenhuollon vakaumuksellisen kieltäytymisen kansalaisaloitteesta käytävän keskustelun olennainen kysymys on juuri eri oikeuksien painottaminen keskenään. Henkilökunnan oikeus vakaumukseen ja vakaumuksensa mukaiseen toimintaan saa vastaansa potilaan itsemääräämisoikeuden ja oikeuden saada hoitoa, ja vielä työnantajan oikeuden määrätä työntekijöille työtehtäviä.

Tämä on yksi demokratian syvistä ongelmista. Sen sijaan, että kaikki pyrkisivät yhteiseen hyvään, kukin pyrkii omaan hyväänsä. Syntyy "minun oikeuksiani" ajavia ryhmiä, puolueita. Yhteiskuntarauha ei ole oikeaa rauhaa, se on vain näennäinen välirauha; taistelua käydään koko ajan, ja voittaja sortaa häviäjää. Välirauha ei ole rauhaa lainkaan, vaan voittajan propagandaa siitä, että hän toimii yhteiseksi hyväksi, kun hän kuitenkin vain ajaa omaa etuaan. Välirauha ei perustu todelliseen rauhaan, vaan pelkoon siitä, että omien oikeuksien loppuun asti vieminen saisi vastapuolen aseisiin ja aiheuttaisi molemminpuolisen tuhon. Yhteiskuntarauha on vain kylmän sodan kauhun tasapainoa.

Oikean rauhan löytäminen

Onko mahdollista löytää oikea yhteiskuntarauha, oikea yhteinen hyvä? Niin kauan kuin toiminnan lähtökohtana on "minun oikeuteni", ei todellista rauhaa löydy. Yhteinen hyvä syntyy vasta, kun luovutaan omista oikeuksista toisen hyväksi. Eikä riitä, että yksi osapuoli luopuu oikeudestaan ja toinen ei - tämän tuloksena on vain alistettuja orjia. Oikeuslähtöinen moraali johtaa vain taisteluun ja rauhattomuuteen, kauhun välirauhaan.

Jonkinlainen ratkaisu voisi löytyä siitä, että oikeuden sijasta toiminnan lähtökohdaksi otetaan velvollisuus. Toiminta ei perustuisi enää siihen, että "minulla on oikeus elää", vaan siihen, että "minulla on velvollisuus mahdollistaa toisen elämä". (Tällaisessa ajattelussa probleemi muuttuu ennemmin episteemiseksi: jos toimin niin, että etsin toisen hyvää, keskeiseksi kysymykseksi nousee, mikä on hänelle hyvää.)

Taustalla on jonkinlainen teologinen ajatus itsensäantavasta (agapistisesta) rakkaudesta. Omaan oikeuteen perustuva moraali nousee himosta; velvollisuudesta nouseva moraali perustuu rakkauteen. Sen sijaan, että ajetaan omaa hyvää, ajetaan toisen hyvää. Kun jokainen ajaa toisen hyvää, kaikilla on parempi olla. Tämä on myös psyykkisesti parempi ratkaisu kuin oman edun tavoittelu, joka käy raskaaksi. Toisen auttaminen on nimittäin voimaannuttavaa - varsinkin silloin, kun se ei jää yksipuoliseksi.

Sitä en tiedä, miten tällainen toisen hyvän ajaminen voitaisiin toteuttaa poliittisesti. Puoluedemokratia ei näytä olevan vastaus. Olen itse pitkään ajatellut, että monarkia olisi jonkinlainen ratkaisu tähän, mutta en osaa sanoa, olisiko se todella. (Ajatus on siis siinä, että monarkki luopuu omastaan - esimerkiksi yksityisyydestä - ja ajaa kansan hyötyä oman hyötynsä sijasta. Puolueparlamentarismissa puolueet puolestaan ajavat omaa hyötyään ja omia agendojaan.)

Ihmisoikeuksien sijasta pitäisikin puhua arvokkaan ihmisyyden edellytyksistä ja yleisistä velvollisuuksista, jotka ohjaavat mahdollistamaan näitä edellytyksiä, siirtyä ihmisoikeusfilosofiasta edellytysten ja velvollisuuden filosofiaan, ja yleisten ja yksityisten oikeuksien sijasta julistaa yleistä ja yhteistä ihmisyyttä ja velvollisuutta toisen ihmisyyden kunnioittamiseen ja, jopa, sen mahdollistamiseen.