Olenkin päättänyt vuonna 2015 kirjoittaa mahdollisimman paljon hengellisestä valosta. Tällä kertaa ajattelin ottaa aiheeksi Jumalan nimen Valo.
Hyvä ja Kaunis, Valo ja Rakkaus
Dionysios, 400-luvun lopun (toistaiseksi) tuntemattomaksi jäänyt kirkollinen kirjoittaja, kirjoitti, että Jumala on Valo. Hän yhdisti tämän nimen kolmeen muuhun nimeen, Hyvään, Kauniiseen ja Rakkauteen. Nämä neljä nimeä voi ajatella kahtena parina, joista toinen on lähtökohdiltaan filosofinen ja toinen puolestaan raamatullinen.
Ensimmäisen idean tai Absoluutin nimittäminen Hyväksi ja Kauniiksi oli hyvin tavallista platonistisessa ajattelun perinteessä. Platon ajatteli, että ideoiden yläpuolella on ideoiden idea, joka valaisee muut ideat ja tekee ne ymmärettäväksi. Platon nimitti tätä ideoiden ideaa mm. Hyväksi ja Kauniiksi. Valon symboliikka liittyi tähän ideoiden ideaan; se valaisi muut ideat ja teki ne nähtäviksi. Tämä valon symboliikka nousee hyvin normaalista huomiosta: pimeässä huoneessa ei voi tehdä eroja asioiden välille, vaan vasta valo paljastaa ne. (Huomautan vain lyhyesti, että raamatullisessakin ajattelussa valo erottelee, mutta siinä valon erottelukyky liittyy aikaan: se luo jatkumon, jossa voi tapahtua muutosta.)
Dionysios pyöritti omassa ajattelussaan ajatusta erillisyydestä ja identiteetistä, lähtemisestä ja paluusta (exitus-reditus). Tämä liittyy hänen filosofisessa ajattelutraditiossaan kausaliteettiin. Proklos sanoi: "Seuraukset lähtevät syystään, ovat syyssään ja palaavat syyhynsä." Toisin sanottuna, jonkin aiheuttaja, eli syy, jollakin tapaa sisältää kaiken sen, minkä se aiheuttaa. Kun se aiheuttaa ne, seuraukset "lähtevät" syystään. Koska ne kuitenkin ovat jollakin tapaa syynsä aiheuttamia, ne "palaavat" syyhynsä olemalla sen kaltaisia, pyrkimällä sen kaltaisuuteen.
Prokloslaisen kolmivaiheisen kausaliteettiteorian hallitseminen ei ole keskeistä sen suhteen, mitä tässä kirjoitan. Keskeistä on se, että Dionysios sovelsi lähtemisen ja paluun ajatusta käsillä oleviin nimiin Hyvä ja Kaunis. Koska molemmat ovat Jumalan nimiä, kyse on siis Jumalan toiminnoista. (En mene nyt siihen, miksi nimi tarkoittaa juuri toimintoa.) Hyvä tarkoittaa sitä, että Jumala antaa omasta hyvyydestään; hyvyys on itseään lahjoittavaa, anteliaisuutta. Siinä, missä Hyvä on ennemmin "alku", on Kaunis tämän vastakohta, "päämäärä": kaikki pyrkii Jumalaan, joka on Kaunis. Kaunis on tässä päämääräarvo itsessään.
No, ettei nyt mene turhan filosofiakeskeiseksi pyörittelyksi, otetaan vielä mukaan kaksi muuta nimeä, Valo ja Rakkaus. Nämä ovat Hyvän ja Kauniin raamatullisen kielen vastaparit: jos filosofia puhuu Jumalasta Hyvänä, Raamattu puhuu Jumalasta Valona, ja vastaavasti filosofinen puhe Jumalasta Kauneutena saa raamatullisen vastaparinsa puheessa Jumalasta Rakkautena.
Hyvyys ja mielen valkeus
Dionysioksen ajattelussa siis nimitys Hyvä tarkoittaa samaa kuin Valo. Dionysios ottaa esimerkiksi auringon, joka jakaa omaa valoaan, mutta jonka valo ei silti vähene. (Nykyaikainen ajattelija toki ymmärtää, että vaikka Auringon valo ei tunnu vähenevän, tosiasiallisesti senkin polttoaine vähenee koko ajan.) Valon ja Hyvän luonne on siis sama: antaa omasta valostaan eteenpäin silti tyhjentymättä itse. Jumala antaa oman hyvyytensä ulospäin ja luo maailman, mutta ei silti vähene.
Dionysioksen ajattelussa Jumalan nimet kuuluvat mielen alueelle. Ne ovat ajattelun kohteita. Vaikka hän avaakin näiden nimien merkitystä aistiseen maailmaan kuuluvien symboleiden (kuten auringon) avulla, hän silti ajattelee, että nimien varsinainen merkitys on ajattelussa. Tästä päästäänkin kiinnostavaan kysymykseen: millaista on ajateltu valo?
Mielen valon vaikutuksista puhuminen on helpohkoa. Se on jotain, joka erottelee kaikki ajatukset, valaisee ne. Mutta jos edetään vaikutuksista itse valkeuteen, mitä se on? Millainen on mielen sisäinen kokemus "mielen valkeudesta" eli siis jumalallisesta kirkkaudesta, joka on meissä? (vrt. esim. Kol. 1:27) Tämä minun on kuitenkin nyt jätettävä yksinkertaisesti hautumaan. Jumalan kirkkauden hengellinen näkeminen on ennen kaikkea liturginen asia, eikä se oikeastaan kuulu blogitekstin vaikutusmahdollisuuksiin.
Ymmärryksen riisuminen Jumalan edessä
Minulla liittyy tähän kuitenkin kertomus. Olin aikoinaan kesäteologina Turun hiippakunnassa. Teologisesti virittyneenä ihmisenä olin jo silloin innostunut teologiasta siinä määrin, että siitä puhuttiin leirillä muutoinkin kuin oppitunneilla.
Muistan erään illan, kun keskustelimme isosten kesken Jumalasta. Olin siinä vaiheessa lukenut Dionysioksen teologiaa jo jonkin aikaa ja ymmärtänyt hänen apofaattisen teologiansa juuren. Apofaattinen teologia tarkoittaa siis sitä, että Jumala ei ole mikään asia, jonka ihminen kykenisi aistimaan, eikä edes mikään asia, jonka ihminen kykenisi ajattelemaan - ei edes tuo mielen valo, josta edellä puhuin. Sekin on vain hahmo, jossa Jumala ilmestyy (ja joka on kyllä todellisesti Jumala), mutta joka ei ole Jumalan "koko totuus". Valon yläpuolella on pimeys, tai oikeastaan Dionysioksen kielellä ylivalollinen todellisuus: niin kirkasta valoa, että se on ihmisen mielelle jo pimeyttä. Tässä pimeydessä Jumala on tutkimaton ja tuntematon, nimetön ja nimeämätön.
Dionysios opettaakin kieltämisen metodia. Jos ihminen haluaa millään järkevää lähestyvällä tavalla pohtia Jumalaa, hän alkaa riisua omia kuvitelmiaan ja mielteitään. Hän hylkää aistiset kuvitelmat Jumalasta, hän hylkää sanalliset ja järjelliset kehitelmät. Tämä riisumisen prosessi paljastaa aina uuden vaiheen, jossa ymmärryksen huomataan olevan pukeutunut johonkin, ja joka on vielä syytä riisua. Dionysios kirjoittaakin (muistinvarainen launaus):
"Jos luulet, että aistit Jumalan, tai jos luulet että olet vihdoin mielessäsi tavoittanut Jumalan, se mitä olet tavoittanut ei olekaan Jumala, vaan jotain, mikä on Jumalan alapuolella."
Toisin sanoen, jos tavoitat jotain, jos mielesi on vielä pukeutunut jonkinlaiseen vaatteeseen, se ei ole vielä tavoittanut Jumalaa, eikä ole alasti Jumalan edessä. Vasta sen jälkeen, kun mieli riisuu jopa itsensä omasta voimastaan, toisin sanoen, kun mieli lopulta ymmärtää, ettei sillä ole voimaa saavuttaa Jumalaa, ja jättäytyy tietoisesti alastomaksi - Dionysios käyttäisi termiä "ei-tietää" - silloin mieli voi lopulta tulla Jumalan tarraamaksi ja saavuttaa mystisen kokemuksen siitä, mitä Jumala on. Tämä mystinen kokemus ei kuitenkaan koskaan redusoidu - puhuakseni nyt poeettisesti - mielen asusteeksi, jonkinlaiseksi ymmärrykseksi. Sen redusoiminen ymmärrykseen tai sanoihin tai kuviin on aina vähemmän kuin Jumala itse.
No, palatakseni kertomukseen. Olin innoissani näistä Dionysioksen apofaattisen teologian väreistä ja selitin niitä innoissani isosille. Sitten, kun olimme päättämässä ja vähitellen lähdössä jo nukkumaan, sanoi eräs keskustelussa mukana olleista isosista: "Ennen leiriä minun oli helppo ajatella Jumalaa. Jumala oli partasuinen mies pilvenreunalla. Mutta nyt en pysty enää ajattelemaan niin, vaan ajatellessani Jumalaa mielessäni on enää vain valopallo!"
Valopallo! Todellakin. Mielen valkeus. Jumala on kätkenyt sen kaikkiin ihmisiin, ja se valaisee jokaista maailmaan tulevaa ihmistä (vaihtoehtoinen lukutapa Joh. 1:9). Riisuutuminen omista kuvitelmista on välttämätöntä, jotta Jumalan kirkkauden voisi löytää itsestä.
Kun tämä isonen oli niin jotenkin tolaltaan tästä jumalakuvassa tapahtuneesta muutoksesta, otin mukanani olleen pienin Kristuksen ikonin esiin. Jumalan kirkkauden ja ylivalollisen kirkkauden edessä ihminen voi tuntea olonsa hirveän pieneksi ja pelokkaaksi. Ei enkelikään suotta sanonut haudalle tulleille naisille, "älkää pelätkö!" Kristus on Jumalan kirkkaus, niin kuin laulamme pääsiäisyön prosessiossa: "Kristus on Valo!" Samaa salaisuutta toistaa myös Johanneksen evankeliumin prologi. Kristus on valo, hän on Jumalan kirkkaus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti