Kirkon oppi ja ajattelu

Kirkko on yhteisö, joka toimii, ja erityisesti sen toimintoja ovat rukous (ja muu liturginen toiminta) ja moraali. Näiden toimintojen lisäksi kirkolla on oppi, joka koskee näitä toimia. Sitten on vielä tämä asia, jota nimitämme teologiaksi. Se on yleisesti ymmärrettävä yritykseksi ymmärtää uskoa ja uskontoa.

Mutta kuka teologian subjekti? Entä mikä on teologian ja opin ero? Täytyykö opillisen yksimielisyyden varjolla hyväksyä kokonainen teologinen ajattelumalli? Lähtökohtainen vastaukseni on: ei tarvitse. Tarkastelen tässä tekstissä joitakin oppiin, teologiaan ja kirkon yksimielisyyteen liittyviä asioita. Tämä kirjoitus on myös hieman kokeellinen luonteeltaan.

Teologian subjekti

Kysymys teologian subjektista on tärkeä. Kuka tekee teologiaa? Jos teologia on yleisellä tasolla yritys ymmärtää uskoa ja uskontoa, niin tietenkin teologian subjekti on ymmärtävä subjekti, siis ajattelija, jota voidaan tässä yhteydessä nimittää teologiksi (tai filosofiksi). Teologi voi omaksua monenlaisia eri positioita tähän ymmärtämisyritykseensä.

Lännessä teologia on jo keskiajalta saakka ollut osa akateemista maailmaa. Teologia on siis ollut nimenomaisesti akateeminen yritys ymmärtää uskoa. Ennen akatemioiden syntymistä teologia oli kuitenkin osa kirkon omaa yritystä ymmärtää uskoaan, usein suhteessa ympäröiviin ajattelujärjestelmiin, jotka asettivat uskolle kysymyksiä ja vastalauseita.

Yksi akateemisuuden keskeisiä piirteitä on traditio: uusi tutkimus on osa akateemista yhteisöä, ja tutkimus rakentaa akateemisen yhteisön aiempien pohdintojen päälle ja antautuu saman yhteisön arvioitavaksi tullakseen myöhemmin itse osaksi akateemista keskustelua. Akateeminen tutkimus, ja siten kaikki tiede, on lopulta diskurssi, tapa keskustella asioista. Siten myös teologinen diskurssi kirkon omana ymmärrysyrityksenä on pitkä keskustelun perinne.

Teologia onkin mielestäni varsinaisessa mielessä kirkon toiminto: se on kirkon yritys ymmärtää omaa uskoaan, fides quaerens intellectum. Toinen tapa ymmärtää teologia on nähdä sen olevan yleisesti yhteiskunnan yritys ymmärtää uskontoa. Näissä kahdessa muuttuu sekä yhteisöllinen subjekti että tutkimuskohde; varsinainen teologia tapahtuu yhteisöllisesti kirkon sisällä ja kohdistuu uskoon, joka on tässä nyt hieman epäselvä termi; yhteiskunnallinen teologia on puolestaan yhteiskunnan (tämäkin epäselvä termi) toteuttamaa ja tutkii koko uskonnollisten ja niihin liittyvien ilmiöiden kenttää.

Kirkon suhteen voidaan jossain määrin sanoa, mikä se on yhteisönä on. Kirkollinen teologia yrityksenä ymmärtää uskoa, jota kirkko elää ja puhuu, on sidottu kirkon elämään - liturgiaan ja moraaliin - ja kirkon oppiin. Kirkollisen teologian yksityissubjekti, teologi, on kuitenkin aina laajemman yhteiskunnan jäsen ja sellaisena oman aikansa lapsi, ja siten kirkollinen teologia ei ole tarkasti ottaen erossa yhteiskunnallisesta teologiasta, eikä toisin päin. Teologia, joka lähtee yhteiskunnallisesta näkökulmasta - siis, yhteiskunnan yrityksenä ymmärtää uskontoa - voi olla myös kirkollisesti sitoutuneen toimijan tekemää. Ajattelijan uskonnollinen sitoutuminen ei tee tutkimuksesta turhaa, ja myöskään itse tutkimuksen aatteellinen sitoutuminen ei tee tutkimuksesta turhaa. (Se tosin saattaa rajata tutkimuksen tulosten käyttökelpoisuutta vain samaan aatteeseen sitoutuneelle yhteiskunnan osalle.)

Sellainen ajatus on turha ja hylkäämisen arvoinen, jossa kuvitellaan, että yhteiskunta tarkoittaa samaa kuin valtio, ja yhteiskunnalta vaaditaan valtiolta vaadittavaa puolueettomuutta ja tunnustuksettomuutta. Näiden kahden käsitteen sekoittaminen on monen virheellisen ajatusrakennelman ytimessä. Joku valtiotieteilijä saakoon kuitenkin paremmin selvittää näiden käsitteiden eron.

Usko, oppi, teologia

Jos lähdetään siitä, että teologia on kirkon sisäinen diskurssi, jonka tarkoituksena on ymmärtää kirkon omaa uskoa, se täytyy kuitenkin vielä erottaa siitä, joka edellä nimettiin opiksi. Myös se, mitä tässä tarkoitetaan uskolla, vaatii selvennystä.

Otan nyt esille joukon käsitteitä. Keskeisiä termejä ovat oppi, moraali, liturgia ja evankeliumi. Ajattelen, että kirkon jatkuva elämä koostuu liturgiasta, moraalista ja opista. Tämän jatkuvan elämän perustana on kuitenkin memoria Christi, evankeliumi! Evankeliumi sisältää sekä liturgian, moraalin että opin perustan, josta kirkon Pyhän Hengen voimassa kehkeytyvä elämä kasvaa ja ponnistaa. Liturgia, moraali ja oppi ovat jatkuvassa keskustelussa keskenään, mutta ne juurtuvat evankeliumiin, Kristuksen muistoon. Tuttu lex orandi, lex credendi saa kolmannen osan: lex vivendi! "Rukouksen laki, uskon laki ja elämän laki" - moraali, oppi, liturgia - ovat keskenään toisiaan tukevia ja "saman suuntaisia". Tai vielä toisin sanottuna: evankeliumi Kristuksen muistona sisältää perustavanlaatuisen pohjan liturgialle, moraalille ja opille.

Yhdessä evankeliumi, liturgia, moraali ja oppi muodostavat uskon kokonaisuuden. Ne ovat se usko, joka uskotaan, fides quae creditur. Nämä ovat yhdessä se usko, jota teologia yrittää ymmärtää, josta teologia yrittää sanoa jotain aina uudella tavalla ymmärrettävää. Historian ja diskurssin edetessä teologia tuottaa lausumia, jotka kiistojen seurauksena saavat kirkon määrittelemään omaa oppiaan yhä tarkemmin. Robert W. Jenson on kirjoittanut:

"Dogmas are the irreversible communal decisions made so far in that effort [i.e., of the church to think through its mission of speaking the gospel.] Therefore all theology is subject to the authority of dogma and may in turn contribute to dogma yet to be formulated." (Systematic Theology, vol. 1, p. 22, via Guarino, Foundations of Systematic Theology, p. 4)

Tarkoitan opilla samaa, mistä Jenson puhuu sanalla dogma(s). Jensonin väite opinkehityksen peruuttamattomuudesta (irreversible communal decisions) on kiinnostava. Lähtökohtaisesti olen kyllä samaa mieltä, mutta jotta tämä voitaisiin hyväksyä, on kuitenkin välttämätöntä tarkastella vielä teologian ja opin suhdetta, ennen kaikkea sitä, mikä on teologisen ajattelumallin ja sen tuottaman väitteen välinen yhteys sen jälkeen, kun väite on otettu kirkon opiksi.

Kysymyksen voi asettaa myös monella muulla tavalla. Juutalaisuus vaikutti monen varhaisen kristityn ajatteluun: onko siis juuri heidän juutalaisuutensa jonkinlainen ehdoton kristillisyyden malli? Stoalaisuus ja monet muut antiikin filosofiat vaikuttivat myös: missä määrin ne ovat "kristillisiä filosofioita"? Tai entä sitten uusplatonismi, joka vaikutti kolminaisuusopin ja jumalaopin muotoiluihin: onko meidän oltava uusplatonisteja ollaksemme oikeaoppisia kristittyjä? Tai entäpä sitten, kun ehtoollisoppi muotoiltiin aristoteelisella kielellä: pitääkö meidän sittenkin seurata Aristoteleen oppeja? Tai vielä lähemmäs nykypäivää ja Suomen kirkollista tilannetta: onko meidän, ollaksemme hyviä kristittyjä, omaksuttava 1500-luvun saksalainen teologinen ajattelumalli?

Väitän: kristillinen oppi ei ole ajattelujärjestelmä. Se ei ole yhtenäinen ajattelumalli, vaan se on ennemmin joukko väitteitä, joiden kirkko on julistanut olevan osa oikeaa uskoa muistellessaan Kristusta ja eläessään tätä muistoa liturgiassa ja moraalissaan.

Oppi on historian aikana kehkeytyvä väitekokoelma. Tämä toki herättää heti kysymyksen: miten väite on tulkittava? Eikö kuitenkin sen historiallisen merkityksen mukaan? Sanoisin tähän niin, että kun tulkitaan joitakin dogmeja, ne on ymmärrettävä niiden historiallisesta viitekehyksestä alkaen, mutta samalla on otettava huomioon, että vallitseva ajattelun viitekehys ei ole enää sama. Kirkko ei ole kuitenkaan sidottu opettajiensa teologiaan eli ajatteluun, vaan niihin väitteisiin, jotka kirkko on yhteisesti tunnistanut, tunnustanut ja julistanut oikeaksi uskoksi.

Kirkon opetuksen painoarvo

Teologia on siis yritystä ymmärtää uskoa, eli myös oppia. Teologit ajatellessaan kehittelevät ajattelujärjestelmiä, joiden pohjalta he esittävät väitteitä. Kirkko ei kuitenkaan omaksu oikeaksi opiksi näitä ajattelujärjestelmiä, vaan niiden tuottamia väitteitä. Tämän vuoksi ei ole olemassa siis mitään eksklusiivista kristillistä filosofiaa tai teologiaa. Koska ihmiset ovat erilaisia, heidän vilpittömätkin yrityksensä ymmärtää kirkon uskoa tuottavat erilaisia teologisia järjestelmiä ja erilaisia teologisia väitteitä.

Se, mitä on sanottu teologiasta ja opista voidaan sanoa vastaavasti myös etiikasta ja moraalista. Kirkko ei opeta teologiaa, vaan oppia. Samoin kirkko ei opeta etiikkaa, vaan moraalia. Se opettaa toimintatapoja, eikä lähde metatasolle keskustelemaan siitä, minkälaiset periaatteet ovat näiden tapojen takana. (Moraali)teologiassa tai etiikassa, kummin halutaankaan sanoa, näitä periaatteita pohditaan, mutta niitä ei opeteta samalla tavalla kuin oppia, moraalia ja liturgiaa.

On toki myös hyvä kysyä, miksi kirjoittaja vaahtoaa näin kauheasti siitä, mitä kirkko opettaa ja mitä kirkko ei opeta. Syynä on se, että kirkon jatkuva elämä - liturgia, moraali, oppi - ovat asioita, joita kaikkia kirkon jäseniä kutsutaan noudattamaan. Ne ovat velvoittavia. Sinun ei tarvitse olla 1500-luvun luterilaisen teologian ajattelumallin tai 300-luvun uusplatonistisen teologian omaksunut teologi voidaksesi olla hyvä kristitty. Ajattelumallien omaksumisen sijaan sinun tulee elää yhdessä kirkon kanssa sen rukouselämää, tehdä hyvää yhdessä kirkon kanssa ja uskoa se, minkä kirkko sanallisesti asettaa uskottavaksi.

Ohimennen mainiten, olen sitä mieltä, että tunnustusluterilaisuuden suuri ongelma on siinä, että siinä pidetään Tunnustuskirjoihin kirjattua ajattelumallia normatiivisena. On aivan eri asia pitää väitteitä normatiivisina kuin pitää niiden taustalla olevia ajatusmalleja normatiivisina.