Jere Hannikainen esittää tekstissään, että kirkolla on käytännön ja teorian ongelma. Teoriassa ollaan uskonyhteisö, käytännössä ei; teoriassa uskotaan klassinen kristinusko, käytännössä kiistellään neitseestäsyntymisistä sun muista opeista. Toisin sanottuna, suurin osa kirkon kastetuista ja konfirmoiduista jäsenistä on Hannikaisen mielestä tapakristittyjä, ei kunnolla uskovia oikeita kristittyjä. Hannikaisen tekstissä haluaisinkin keskittyä juuri tähän kohtaan:
En koe juurikaan huonoa omaatuntoa ajatellessani, että valtaosa ev.-lut. kirkon jäsenistä ei ole kristittyjä. Monia tällainen lausunto saattaa järkyttää. Kuinka minä muka voisin tietää kenenkään toisen ihmisen hengellistä tilaa? En voikaan, enkä lähde yksittäisten ihmisten kohdalla mitään kannanottoja tekemäänkään. Mutta minun mielestäni ihmisten elämäntavat ja teot voivat kuitenkin antaa merkittävässä määrin osviittaa siitä, mikä henkilön todellinen maailmankatsomus tai usko on. Jos ihminen kirkkoon kuulumisestaan huolimatta ei harjoita hengellisyyttä millään tavoin, vaeltaa näkyvissä epäkristillisissä teoissa ja jopa sanoo, että ei usko Jumalaan, en näe enää paljoakaan syytä suhtautua häneen kristittynä ainakaan määriteltynä teologisesti. Eräs aikamme vääristymistä yleensä ottaenkin on määrittää henkilön uskonnollinen vakaumus sen yhteisön perusteella, mihin hän muodollisesti kuuluu. Näin esimerkiksi on ollut koulun uskonnonopetuksen suhteen. Mutta minä sanon: meidän on aika herätä tästä unesta. Ei ole mitään syytä olettaa, että vakaumus automaattisesti mukailisi yhteisöjä. Nykyaikana ihminen tuppaa haluamaan määritellä itse, mihin hän uskoo. Usein hän ei tätä määritelmää tee sen yhteisön mukaan, mihin hän kuuluu, vaan enemmänkin siitä huolimatta. Näin on minusta erityisesti ev.-lut. kirkon kohdalla. Ilmiölle on nimikin: tapakristillisyys. Ei-uskovat ihmiset kuuluvat kirkkoon tavan vuoksi, koska eivät ole jaksaneet erota tai koska aina on kuuluttu. (Jere Hannikainen, Ecclesia iterum ecclesia fiat: Kirkon ongelma)
Teologinen uskonkäsitys
(Huom. Tämä luku sisältää enemmän sivistyssanoja ja teoriaa, seuraava luku on helpompi.)
Hannikaisen keskeinen teoreettinen lähtökohta on aivan oikea: "Nykyaikana ihminen tuppaa haluamaan määritellä itse, mihin hän uskoo." Tämä on totta. Nietzschen julistama Jumalan kuolema tarkoittaa sitä, että ei ole enää olemassa kulttuurisesti jaettua metafysiikkaa, johon voitaisiin perustaa jonkinlainen yhteinen maailmanselitys, keerygma tai edes pareneesi. Jumalan kuolema on sekularisaatiota: kirkot ovat menettäneet niiden kulttuurisen valta-aseman, jossa kirkossa saarnattu moraali on ollut yhteiskunnallisen moraalin määrittäjä ja ylläpitäjä. Yhteisen metafysiikan katoaminen tarkoittaa välttämättä Kristus-julistuksen henkilökohtaistumista: pappi ei voi enää saarnata yhtä kertomusta kaikille ja olettaa kaikkien mukautuvan siihen, vaan hän joutuu mukauttamaan saarnansa eri kohderyhmiin. Se tarkoittaa sitä, että jotkin vanhat kysymykset menettävät arvonsa ja se tarkoittaa sitä, että joidenkin vanhojen kysymysten vanhat vastaukset eivät enää toimi. Toisin sanottuna postmoderni suurten kertomusten kuolema, kulttuurisesti jaetun metafysiikan katoaminen ja kirkon moraalisen valta-aseman murentuminen johtavat siihen, että evankeliumin julistus ei voi ottaa kainalosauvakseen enää metafysiikkaa tai valta-asemaa, vaan sen täytyy seistä omilla jaloillaan Kristus-julistuksena, kussakin puhetilanteessa vallitsevan metafysiikkojen sotkun vallitessa. Kuinka tämä voisi tarkoittaa mitään muuta kuin sitä, että jokainen joutuu enemmän tai vähemmän määrittelemään, mihin hän uskoo? Ja vaikka jokainen tunnustaisikin sanallisesti saman uskon, se on välttämättä erilainen; sanat herättävät meissä aina erilaisia ajatusrakennelmia perustuen siihen, millainen elämänhistoria meillä on ollut, joten jokaisen ihmisen käsitys neitseestäsyntymisestä, kolminaisuudesta tai mistä tahansa opin kohdasta on erilainen.
Teologinen uskonkäsitys voi tarkoittaa hyvin oppikeskeistä. Voin kuulla jo, kuinka nyt monet mielessään nyökyttelevät ja pohtivat sitä systemaattisen teologian pääaineekseen valinnutta tuttua pastoria, joka aina puhuu jostain opinkohdasta. Teologinen uskonkäsitys ei kuitenkaan tarkoita pelkästään oppikeskeisyyttä. Se on sellaista uskonnollisuutta, jossa teologia ja teologiset asiat (mm. kirkko) ovat keskeisiä. Käytännöllistä teologiaa opiskellutkin voi elää ja ymmärtää kristinuskon teologisesti. Pääsääntöisesti tämä on teologisesti koulutettujen "tauti". Tautihan se ei toki sinänsä ole, vaan se on vain yksi monista pätevistä näkökulmista kristinuskoon.
Tapakristityn puolustus
Olin tänä kesänä töissä Tuusulan seurakunnassa ja tahdon kertoa erään kokemuksen siitä. Se kertoo tästä tilanteesta, jossa kristinusko on. Eräällä rippikoululeirin tauolla satuin osallistumaan sellaiseen Juu tai ei -peliin, jossa joku kysyy kysymyksen ja kaikki osallistujat vastaavat, joko juu tai ei, ja vastausta ei saa selittää. Kysyin jonkun tylsän kysymyksen ja sitten isonen sanoi, että hän oli toivonut jotain kysymystä tyyliin, "uskotteko te" ja kaikki olisivat vastanneet siihen ei – isonen mukaanlukien, ehkäpä. Sen jälkeen kysyin kysymyksen, mutta en ehdotettua, vaan näin: "tahdotteko uskoa?" Yllätyin ilokseni siitä, että kaikki vastasivat kyllä, ja yksi henkilö sanoi ehkä. Tämän lisäksi isoset pohtivat vaikeita uskonnollisia kysymyksiä, joihin hyväkään teologi ei osaa antaa helppoa ja selkeää vastausta.
Mitä tämä kertoo? Tämä kertoo siitä, että kristityn ja uskovaisen nimi on pilattu kaikenlaisilla oletuksilla ja opetuksilla siitä, millainen on hyvä kristitty ja uskovainen. Tämä kertoo myös siitä, että nuorilla – ja koko seurakunnalla – on kyllä uskoa, mutta se usko on pientä, siemenen asteella olevaa. Kokemuksesta tiedän, että seurakunnissa vaikuttaa sellaisia ihmisiä, joiden uskonnäkemys on ehdoton, ja jotka ajattelevat, että oikeus uskovan nimeen täytyy ansaita jonkinlaisella täydellisellä uskolla. Täytyy allekirjoittaa jokainen uskontunnustuksen kohta, että saa nimittää itseään kristityksi. Tai sitten täytyy elää täydellistä elämää; armahdetun syntisen elämä onkin sitä, että aina kun tekee syntiä, saa vajota lohduttomaan epätoivoon oman syntisyytensä vuoksi ja olla masentunut seuraavaan sunnuntaihin saakka, kun saa synninpäästön, sitten voikin aloittaa uudelleen. Sanon: armahdettuna syntisenä eläminen ei ole tätä. Vaikka olen suhtautunut kriittisesti Lutherin pecca fortiter sed crede fortius -lauseeseen (tee syntiä rohkeasti, mutta rohkeammin usko), siinä on oma viisautensa. Jumalan armon erityisyys ei ole siinä, että me saamme aloittaa aina alusta. Jumalan armo ei ole taulua tyhjäksi pyyhkivä voima. Jumala ei anna anteeksi vain vahinkoja, vaan myös sen, että me teemme tahallaan väärin.
Uskon siemenen voima perustuu siihen, että se on Pyhän Hengen läsnäoloa ihmisessä. "Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee." (CA V) Monilla ehdottoman uskonkäsityksen vallassa olevilta jää huomaamatta, kuka sen uskon vaikuttaa. Sen vaikuttaa Pyhä Henki. Hän saa ihmiset uskomaan, eivät ihmiset itse. Ja jos joku on sakramenttien ja sanankuulon kautta valmis sanomaan, että "minä tahdon uskoa", niin kuinka tällainen ihminen eroaa rukoilevasta publikaanista (Luuk. 18:13), tai isästä, joka pyysi pojalleen apua Herralta ja uskoi epäuskoisena (Mark. 9:24)?
Tätä konfirmaation kysymys nimittäin tarkoittaa. Kysymys kuuluu: "Tahdotteko Jumalan armon avulla osoittaa tämän uskon elämässänne?" (Konfirmaatiomessu A, 14) Puhe "uskon osoittamisesta" on kielellinen keino puhua substantivoidusta asiasta; teonsanana ilmaistuna kysymys ilmaistaisiin "Tahdotteko Jumalan armon avulla uskoa tämän uskon?" Tätä jälkimmäistä muotoa ei konfirmaation järjestyksessä anneta, mutta se on avioliittoon vihkimisessä, jossa asetetaan rinnakkain "tahdotko ottaa NN:n aviovaimoksesi/-mieheksesi ja osoittaa hänelle uskollisuutta ja rakkautta" sekä "tahdotko ottaa NN:n aviovaimoksesi/-mieheksesi, olla hänelle uskollinen ja rakastaa häntä". Augustinus kirjoitti Enchiridionissaan jotakuinkin näin: kukaan ei voi uskoa, toivoa tai rakastaa, ellei hän ensin tahdo. Tahdon kääntyminen on kuitenkin Jumalan armon vaikutusta, ja jos joku tahtoo, se on jo osoitus siitä, että hän on kääntynyt. Hän on siis tehnyt metanoian.
Tällaisiako pienen uskon uskojia meidän nyt tulisi nimittää ei-kristityiksi, kun he eivät vielä uskalla ottaa kristityn tai uskovaisen nimeä? Ei. Jokainen kirkon jäsen, joka tahtoo olla kirkon jäsen, tahtoo enemmän tai vähemmän uskoa. Uskon määrästä vastaa Pyhä Henki. Siitä lauletaankin syystä perinteisessä konfirmaatiovirressä: "Uskossa auta kasvamaan. Tee itse työsi kokonaan." (Virsi 236:5)
Kirkon rikkaus ei ole seurakunnan aktiivikristityissä, jotka käyvät jumalanpalveluksessa, vaan kaikissa niissä kirkon jäsenissä, jotka uskovat heille annetulla pienellä uskollaan. Ja sitäpaitsi, kyllä nämä aktiivikristitytkin uskovat kukin ihan omalla tavallaan. He vain ovat tottuneet siihen, että saavat jumalanpalveluksesta ravintoa uskolleen. Jumalanpalveluksesta viestiminen kirkon jäsenille sellaisella tavalla, joka paljastaa kaikille, kuinka hieno asia se on, ei ole mikään yksinkertainen asia. Se ei ole annettua, vaikka kuinka Pyhä Henki olisi sydämessä.
Joku voisi toki sanoa, että olen kirjoittanut tämän tapakristityn puolustuksen ja nimittänyt heitä kirkon rikkaudeksi siksi, että heiltä tulevat verotulot, joilla papiston palkka maksetaan. Sanon: evankeliumin julistajalle kuuluu palkka työstään. Ja toiseksi sanon: talvella minä en palkkaani kirkollisverosta saa.
Uusi evankeliointi
Hannikainen kaipasi jonkinlaista ojennusta. Hän kirjoitti: "Ja milloin viimeksi muistatte kuulleenne papiston nuhtelevan seurakunnan jäseniä epäkristillisestä elämästä?" (Em.) Tätä ei kuulla juuri koskaan julkisesti, koska tämä opastaminen (myös opillisissa kysymyksissä) tapahtuu pääasiassa yksityisesti. Hieman humoristisesti tätä kirjoittamaani blogitekstiä voitaneen nyt kuitenkin pitää jonkinlaisena opastuksena Hannikaiselle. Sanon: ei ole sopivaa aiheuttaa sellaista pahennusta, että väittää kristittyjä ei-kristityksi ja siten yrittää saattaa heidät jonkinlaiseen epätoivoon siitä, onko heidän uskonsa tarpeeksi suurta. Meidän ei tule sammuttaa innostusta ja pientä uskoa. (Vrt. 1. Tess. 5:19)
"Väitän siis, että kirkko suhtautuu merkittävään osaan jäsenistöstään väärällä tavalla. Se suhtautuu kristittyinä ihmisiin, jotka todellisuudessa ovat lähetyskenttä", Hannikainen kirjoittaa. Kirkko on aina mission kirkko. Ei evankeliumin julistus koskaan lopu uskovaisillekaan, ei niille, joilla on pieni siemen, eikä niille, joilla on jo suuri puu. Hannikaisen suurin ongelma on siinä, että hän näkee vain kylvämättömän maan ja suuren puun, pienet siemenet eivät pistä silmään. Pappina koen, että minun tulee tässä puolustaa niitä pieniä orastavia uskon kasveja. Pyrim estämään mahdollisimman monia tallomasta näitä uskoja.
Tietyssä mielessä kyllä sympatiseeraan Hannikaista. Se, että jokainen uskoo vähän jotain, ja kukin tavallaan, tuntuu pelottavalta. Kirkon usko ei ole kuitenkaan yhden usko, eikä edes kaikkien usko yhteen ladottuna. Se on laajempi kokonaisuus, joka kattaa historiallisen kokonaisuuden. Papiston tehtävä on julistaa uskon kokonaisuutta; siemenet lentävät, minne lentävät, ja Jumala kasvattaa niistä sadon.
Tämän kaiken olen kirjoittanut pienen uskon ja pienen uskon uskojien puolustukseksi. "Älkää sammuttako Henkeä."
isä Juha Leinonen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti