Itse edustan gnesioluterilaista kantaa, ja tämä on oikeasti ongelma. Olen usein avustamassa ehtoollisella Helsingin Tuomiokirkkoseurakunnassa, mutta en ole vielä jäänyt seuraamaan suntioiden toimintaa aineiden suhteen. Olen nähnyt heidän kyllä kantavan pikareita pesukoneeseen, ja sen olen vielä pystynyt sulattamaan, mutta että vessanpönttöön? Ymmärsinköhän Amnellin opetuksen oikein?
Tämä on erityinen ja akuutti ongelma paitsi ehtoollisavustusten suhteen niin myös oman, mahdollisen pappisvihkimykseni suhteen. Isä Matti Amnell opetti, että Tunnustuskirjojen opetus on filippistinen, ja että tähän filippismiin papit sitoutuvat pappislupauksessaan. Itse en pysty puolestaan sitoutumaan sellaiseen oppiin, joka on mielestäni väärä. Ei ole tapanani olla väärän valan vannoja. (Teologisesti lupaus on vala.) Tässä minua on kyllä toisaalta ohjeistettu erään toisen isän suunnalta, että kirkkomme opetus ei ole filippistinen eikä rajaa reaalipreesensin kestoa. Tämä on minusta raamatullinen tapa, sillä pyhät kirjoitukset asettavat Kristuksen suulla konsekraation alkuhetken - nimittäin sanat tämä on minun ruumiini - mutta eivät sen päätepistettä. En näe sanoja ottakaa ja syökää tai tehkää tämä minun muistokseni päteväksi perusteluksi sille, että reaalipreesens s.o. se fakta, että leipä on Kristuksen ruumis, kestäisi vain sen aikaa, kun muistoa vietetään tai vain syömisen aikana. Jos kirkko siis opettaa, että reaalipreesens päättyy esim. kiitosrukoukseen, en voi toimia kirkkomme pappina ja opettaa niin.
Kolmas akuutti ongelma tämän suhteen on se, että Augsburgin tunnustus asettaa kirkon yhteyden vaateeksi nk. satis est -lauseessa yksimielisyyden evankeliumin opissa ja sakramenttien toimittamisessa. (CA VII) Jos kirkkomme siis opettaa filippismiä tässä, en voi olla kommuuniossa meidän kirkkomme kanssa, sillä minulla ja kirkolla ei ole sama opetus sakramentin toimittamisesta. Toki voidaan väitellä siitä, tarkoittaako tuon lausuman sakramenttien toimittaminen myös reaalipreesensiä ja sen kestoa. Voinko siis pysyä kirkkomme yhteydessä, jos uskon ja opetan toisin?
No niin. Kirjoitin kysymykseni isä esipaimenelle sieluntuskissa, mutta viesti, jolla siihen vastattiin ei oikein tulkinnut viestiäni samoin. Sain vastauksen kunnioitetun isä esipaimenen teologiselta sihteeriltä Antti Mustakalliolta, jossa ei kuitenkaan vastattu kysymykseni opilliseen puoleen vaan pelkästään käytännölliseen puoleen. Lainaan viestin olennaiselta osaltaan:
Seurakunnissa ehtoollisen vietossa tulee noudattaa piispainkokouksen hyväksymän jumalanpalveluksen oppaan "Palvelkaa Herraa iloiten" (Kirkkohallitus, 2000) ohjeita.
Opas puolestaan liitteessään (Ohje ehtoollisvälineiden ja jäljelle jääneen viinin käsittelystä, piispainkokouksen antama ohje 12.9.1978) kertoo meille, että viiniä ei saa säilyttää ehtoollisastiastossa. Käytetty viini joko kaadetaan säilytysastiaan (ehtoolliskannu) tai poistetaan käytöstä (ehtoolliskannu, yhteismalja). Olennaiselta osaltaan lainaan oppaasta:
Ehtoolliskannua saa pitää viinin säilytysastiana vain ehtoollisen vieton ajan. Välittömästi sen jälkeen viini kaadetaan säilytykseen varattuun astiaan tai poistetaan käytöstä. Yhteismaljassa ollutta viiniä ei saa panna takaisin viinikannuun vai säilytykseen, vaan poistetaan käytöstä.
Kirkkoherra vastaa siitä, että viinin jälkikäsittely tapahtuu ehtoollisen arvon mukaisesti.
Toisessa kohdassa opas kirjoittaa:
Tulee pyrkiä siihen, että siunatut ehtoollisaineet käytetään loppuun ehtoollisen aikana. Mikäli niitä jää yli, jälkikäsittelystä sovitaan kirkkoherran johdolla seurakunnassa. Piispainkokouksen ohjeen mukaan "kirkkoherra vastaa siitä, että viinin jälkikäsittely tapahtuu ehtoollisen arvon mukaisesti".
Mutta mikä on ehtoollisen arvon mukaista? Muotoilu viittaa gnesioluterilaiseen ymmärrykseen, sillä siinä sanotaan, että viinin jälkikäsittely tapahtuu ehtoollisen arvon mukaisesti, ei siis viinin arvon mukaisesti. Tämä viittaa siihen, että viiniin suhtaudutaan todellakin pyhitettynä ja ehtoolliseen erotettuna. Piispainkokouksen ohje ei sinänsä ota kantaa kysymykseen siitä, jatkuuko Kristuksen läsnäolo aineissa, mutta sanoo, että aineita on käsiteltävä ehtoollisen arvon mukaisesti. Ehtoollisella aineita käsitellään Kristuksen arvon mukaisesti, sillä leipä on Kristuksen ruumis ja viini on Kristuksen veri. Tätä arvonantoa ei saa milloinkaan antaa muulle kuin Kristukselle.
Päättelen siis seuraavasti. Ehtoollisen arvo on Kristuksen arvo, koska ehtoollisessa aineet ovat Kristus ja niillä on hänen arvonsa ja kunnioitettavuutensa. Tätä arvoa ei saa koskaan antaa muulle kuin Kristukselle itselleen. Siispä meidän on pääteltävä, että mikäli piispainkokous käskee viiniä käsiteltävän ehtoollisen arvon mukaisesti, se käskee niitä käsiteltävän Kristuksen arvon mukaisesti - mikä on kiellettyä, ellei kyseessä todella ole Kristus - ja täten vahvistaa katolisen ja gnesioluterilaisen kannan, että reaalipreesens jatkuu myös messun jälkeen.
Tuomiokirkkoseurakunnan ehtoollisavustajien illassa nämä kysymykset nousivat esille, kun isä Amnell opetti aiheuttaen sieluntuskaa. Amnell sanoi, että Tuomiokirkkoseurakunnassa on filippistinen käytäntö, mutta papit saavat käyttää gnesioluterilaista jälkikonsumaation käytäntöä, mikäli tahtovat. Jumalanpalveluksen oppaan perusteella näyttää kuitenkin siltä, että on oikeastaan toisin päin: kirkossamme vallitsee gnesioluterilainen opetus reaalipreesensin kestosta - ja tämän tulisi vaikuttaa myös jälkikäsittelyyn! - mutta jälkikonsumaatioon on suostuttu, ettei loukattaisi filippistejä. Valitettavasti tämä on kovin monessa seurakunnassa johtanut siihen, että pyhitettyjä aineita ei messun jälkeen käsitellä oikein, Kristuksen ruumiina ja verenä.
Näyttää siis siltä, että kirkkomme opetus onkin gnesioluterilainen. Leipä on Kristuksen ruumis konsekraation jälkeen, eikä reaalipreesensille aseteta päätepistettä.
Kristuksen sielu, pyhitä minut.
Kristuksen ruumis, pelasta minut.
Kristuksen veri, huumaa minut.
Kristuksen kyljen vesi, pese minut.
Kristuksen kärsimys, vahvista minut.
Hyvä Jeesus, kuule minua. Haavoihisi kätke minut.
Älä salli minun erota sinusta.
Pahalta viholliselta varjele minut.
Kuolemani hetkellä kutsu minut.
Ja käske minun saapua luoksesi,
että pyhiesi kanssa ylistäisin sinua
iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen.
12 kommenttia:
Pönttö vai pönttö, eli viemäriin vaiko päähän? Millainen määrä ehtoollisviiniä voidaan vielä kohtuudella kipata huiviin sakastissa? Mitä tehdään, jos pappi on entinen alkoholisti? Entäpä, jos papilla on keliakia, ja suurin osa jäljelle jääneistä leivistä sisältää vehnää? Voiko suntio osallistua peijaisiin vai pitääkö kirkkokansalta kysyä, että "onko talossa pappia"? Saako konsekroitua ehtoollismateriaalia viedä kirkosta pois, mikäli jälkikonsumaatio ei onnistu sen seinien sisäpuolella?
Minä ymmärrän pohdiskeluasi, mutta en silti oikein jaksa sitä ymmärtää. Toki meidän teologeina pitäisi olla valmiita keskustelemaan tällaisista kysymyksistä, pohtimaan niitä ja vastaamaankin niihin, mutta minä en jaksa uskoa siihen, että tämä kysymys olisi kovin keskeinen ihmisten pelastumisen kannalta.
- Mikko N.
Mielenkiintoista pohdintaa, oon itsekin joskus miettiny ehtoollisaineiden jälkikäsittelyä, mut mulla ei oo ollu käytössä noin pätevää käsitteistöä, kiitos siitä.
Musta sä voit ihan hyvin pommittaa sitä piispan teologista sihteeriä vielä tarkentavalla kysymyksellä, kun ei sun kysymykseen kerran vastattu, vaan vastaus meni ohi maalin.
Juu, eipä kysymys pelastuksesta olekaan, vaan siitä, mikä on oikein ja arvollista. Kysymys on siitä, otetaanko Kristuksen läsnolo leivässä ja viinissä vakavasti ja mikä merkitys sillä on.
Noihin kysymyksiisi sanon sen, että ihan sama, miten jälkikonsumaatio tai "poistaminen" tehdään, kunhan se tehdään arvon mukaisesti. Itse asetan kyseenalaiseksi myös erit. leivän osalta poistamisen mielekkyyden.
Ja pikkupapille; jotenkin väsähdin sen mailin jälkeen. Meikä tilitti tuskissani ja sitten tulee teologiselta sihteeriltä "lue sitä opasta". :P
Mun mielestäni tärkeintä on ehtoollinen itsessään, Kristuksen ruumiin ja veren (vertauskuvallinen, mutta samalla kovin todellinen) nauttiminen. Jälkilöylyt ovat sitten asia erikseen.
Pitääkö pöntön olla puhdas vai käykö likaisempikin? Hymnejäkö hymistellen saa viinin kipata myös porsliiniseen pyttyyn? Onko jälkikonsumaatio silloin arvollisesti suoritettu, jos pappi juodessaan viiniä ajatteleekin hetken, että "onpas hyvää madeiraa"?
No joo, olet kyllä tavallaan ihan oikeassa siinä, että pyhitetty ja siunattu on pyhää ja siunattua, eikä sitä ihan miten tahansa soisi käsiteltävän. Mutta silti: missä menee skolastisen hifistelyn ja asiallisen pohdiskelun raja?
- Mikko N.
Ongelma on siinä, että tarkasti ottaen sakramentti on aine, johon Jumalan sana on laskeutunut ja josta on tullut Kristuksen todellinen ruumis. Ehtoollinen sakramentin viettona periaatteessa jatkuu niin kauan kuin aineita on jäljellä. Ei kiitosrukous "lopeta ehtoollista", jos aineet vielä ovat olemassa.
Pääsääntönä pidettäköön sitä, että sinne, minne aineet laitettaisiin sakramentin vieton aikana, sinne ne voidaan laittaa myös messun jälkeenkin. Aineet muuttuvat ainoastaan kerran, konsekraatiossa, sanoissa "tämä on minun ruumiini", ja sen jälkeen muutosta ei enää tapahdu. Aineet saavat siitä eteenpäin saman kunnioituksen, oli kyse ehtoollisen vietosta messussa tai sen jälkeen tapahtuvasta jälkiehtoollisesta.
Skolastisen hifistelyn ja asiallisen pohdinnan raja on eri henkilöillä eri kohdissa. Ei minun mielestäni ole hifistelyä se, että mietimme, mitä tehdä Kristuksen ruumiille ja verelle. Automaattinen vastaushan tulisi olla: syökää ja juokaa!
Minusta olisi TODELLA kiintoisaa, jos saisit +Eeroon keskusteluyhteyden tästä aiheesta. Tuntui loukkaavalta, että tämä käsiteltiin näin. Mutta ehkä eivät ymmärtäneet, mitä asia sinulle merkitsee.. Sinänsä en muuten käsitä, millä lailla filippisteiltä olisi tässä kohtaa pois esim. säilyttää siunattuja ehtoollisaineita erillään seuraavaa messua odottamassa, jos loppuunkäyttö ei tule kyseeseen. Gnesioluterilaiset olisivat tyytyväisiä ja filippisteille asian pitäisi olla yhdentekevä: ehtoollisaineethan ovat heille Kristuksen ruumis ja veri vain ehtoollisenviettotilanteen kautta. -Imprimatur
Pitäisiköhän minun lähettää ihan paperikirje kunnioitetulle esipaimenelle? *miettii* En taida sähköpostilla jaksaa enää toimia.
Lukeekohan näitä kukaan enää näin kohta 2 kk viimeisen kommentin jälkeen...? Tekee kuitenkin mieli heittää yksi arvelus "filippistien" vastahakoisuudesta "gnesioluterilaisen" jälkikäsittelyn suhteen. Olisiko siinä kyseessä jokin antiroomalainen status confessionis - vähän samantapainen kuin Tanskan kirkon kieltäytymisessä apostolisesta suksessiosta?
En usko, että näitä juurikaan luetaan.
Mutta voihan se todella olla tuollainen status confessionis, nimittäin itse totuutta ja Kristuksen asetusta vastaan, mutta ihmisethän haluavat jääräpäisesti pysyä omissa mielipiteissään.
Viinin suhteen ei kai ole (siis pitäisi olla) kuin kaksi vaihtoehtoa: Jos et saa sitä juotetuksi loppuun viimeisille ehtoollispöytään polvistuneille, niin sitten ei auta kuin heittää se loppu omaan huiviin. Voi auta, jos sitä on siellä kannussa toista kalkillista...
Ehtoollisleivät voi säästää joko seuraavaan messuun tai sitten jemmata viraston kaappiin odottamaan esim. vanhainkodin vuodeosastolla käyntiä ja tod. näk. eteen tulevaa yksityisehtoollista...
Mielenkiintoista keskustelua viime keväältä.. luin tästä viemärikäytännöstä aivan vastikään ja olin hyvin järkyttynyt. Olin nimittäin juuri lukenut, että luterilaisille leivästä ja viinistä tulee Kristuksen ruumis ja veri. Jos tämä on sakramentaalinen Jumalan voiman tuotos, ei sitä voi ihminen pyyhkiä vain sanoillaan ja ajatuksillaan. Niinkuin kaste pysyy niin pysyvät ehtoollisainekset Kristuksen ruumiina ja verenä, ja pitäisi pysyä myös kunnioitus. Jos aletaan vatvoa tuota reaalipreesensiä niin sitä on ihmisten paljon vaikeampi varmaan tajuta. Jotakin on ja sitten yhtäkkia jokin ei olekaan enää mitä se juuri äsken oli.. jos ymmärratte mitä tarkoitan? Tällaisesta epäselvyyksistä ja välinpitämättömyydestä aiheutuu uskon ongelmia! Pitää olla varmuus ja pysyvyys käytännössä. Ehtoollinen on kaikkein pyhin sakramentti, siinä vastaanotamme Kristuksen. Käytännössa tämän pitäisi näkya valtavana kunnioituksena sakramenttia kohtaan.
Minä majailen usein roomalaiskatolisen kirkkosalin puolella ja siellä kunnioittava asenne Kristuksen ruumista ja verta kohtaan (jatkuva reaalipreesens konsekroimisen jälkeen) ei tuota mitään käytännön ongelmia. Pappi juo ylijääneen pyhitetyn viinin (eihän sitä kannata litroja pyhittää!) ja ylimääräiset ehtoollisleivät siirretään heti tabernaakkelin suojiin, josta niitä jaetaan sairaille jne. Miksi luterilaiset eivät ota mallia äitikirkosta?
Lähetä kommentti