sunnuntai 22. helmikuuta 2009

Pappeus on mahdoton

Pappisvirka on vavisuttava virka. Vihkimyksessä piispa laskee kätensä Kristukselta ja Kirkolta saamallaan vallalla vihkien, erottaen ja pyhittäen vihittävän papiksi Kirkon palvelukseen aina ja kaikkialla.

Aina ja kaikkialla. Tämä on jotain vavisuttavaa. Miten pappi palvelee aina ja kaikkialla? Kyse ei ole siitä, että hän on aina ja kaikkialla moraalinen esikuva, eihän kukaan meistä ole niin pyhittynyt, ettei koskaan lankeaisi. On totta, että pappi lupaa olla esikuva seurakunnalleen, myös moraalisesti. Esikuvallisuus on myös esikuvallisuutta katumuksessa ja armon luo tulemisessa. Vaatimukset, jotka papille asetetaan, ovat mahdottomia.

Toisaalta, mitä on pappeus? Se on palvelijanvirka. Maallikko erotetaan muista ja tehdään muiden palvelijaksi; muut puolestaan korottavat tämän palvelijan ylemmäs ja kunnioittavat häntä, koska pappi on heidän palvelijansa, sillä tiedätte, kuinka on sanottu viimeiset tulevan ensimmäisiksi. Jos nyt pappeus on palvelijanvirka, niin mitä tarkoittaa olla juuri pappi aina ja kaikkialla?

Olla Jumalan edustajana, välikätenä, armon välittäjänä, sanoman julistajana, lohdutuksen tuojana. Pappisviran vavisuttavuus on siinä, että se kantaa koko ajan mukanaan armoa ja velvollisuutta sen jakamiseen. Armo muuttaa elämät, se uudistaa ne, se saa ne kukkimaan ja tuottamaan hedelmää. Ja kaikki tämä "valta" on papilla. Hänen sanansa voivat avata ja sulkea, mutta laupiaasti hän jakaa armoa kaikille, jotka sitä pyytävät; ja pyytämättäkin hän jakaa armottomille.

Pappisviran järisyttävyys ei ole siinä, että hän on niin pyhä, moraalisesti korkealla tai suuri herra, joka hallitsee kirkkoa sanansa miekalla. Ei, se nousee siitä, että hänen kauttaan Kristus on armahtajana kansansa keskellä. Hän toimittaa virkansa tehtäviä uskollisena Kristukselle, jonka persoonassa hän toimii ja armoa levittää. Ei hän edusta itseään, vaan toista, jolle on antanut koko elämänsä. Tämä velvollisuus, tämä oikeus, tämä virka on mahdoton.

Kyse ei ole siitä, kuka saa toimittaa sakramentit. Kyse ei ole siitä, kuka saa saarnata. Kyse ei ole siitä, kuka saa seistä muiden katseltava alttarilla. Kyse on siitä, kenen pitää seistä siellä, kenen pitää rukoilla Kirkon ikiaikaiset rukoukset, kenen pitää tuoda julki tämänhetkinen hätä, kenen velvollisuus on nousta ja yhä uudelleen ruokkia armon sanalla laumaa, kenen tulee toimittaa konsekraatio ja jakaa laumalle ruoaksi itse Jumala: Murretaan ja osiin jaetaan Jumalan Karitsa, joka on murrettava, mutta samalla jakaantumaton, aina syötävä, mutta ei koskaan kuluva, vaan siitä osallistuvia pyhittävä. (Jumalallinen liturgia)

Älköön nousko pyhään palveluvirkaan se, joka ei tahdo palvella,
pysyköön erossa se, joka etsii omaa kunniaansa ja valtaa yli muiden;
otettakoon se, joka tahtoo palvella vajavaisena, mutta täydestä sydämestään,
erotettakoon se, joka etsii Herransa kunniaa ja ihmisten autuutta;
jotta hän ei toisi tullessaan riitaa, epäsopua, väittelyitä,
vaan hänen käsistään annettaisiin yksimielisyys,
hänen huuliltaan oikea oppi ja iloinen julistus,
hänen läsnäolossaan rauha ja rakkaus;
sillä hän toimittaa pyhää pappispalvelusta Herralle, meidän Jumalallemme,
Hänen ruumiilleen, joka me olemme.
On aika aloittaa pyhä palvelus: Siunaa, isä!

2 kommenttia:

Arto kirjoitti...

Kiitos, kirjoitat koskettavasti. Itse käyn koko ajan läpi samaa paradoksia. Minua kutsutaan johonkin, mihin en riitä. Johonkin, joka on velvollisuus, ei oikeus. Vaikka rauhattomuus asiassa usein iskeekin, täytyy muistaa, että se virka, joka ordinaatiossa annetaan, on enemmän kuin viran kantaja. Sitä palvelutyötä ei tee lopulta viran kantaja ja Kristus itse.

Timo kirjoitti...

Tuskinpa te Moosesta pahemmin änkytätte tai Jeremiasta heikompia olette. Paavalin pahuudelle syntinne eivät liene vedä vertoja. Joona pyristeli vastaan, mutta kukapa siihen kykenisi.

Monet ovat minuakin pappisuralle patistelleet. Mutta en minä osaa laulaa. ;)