Tahdotko olla piispa?

Olin viime sunnuntaina taas kerran Tuomasmessussa. Sen aikataulu sopii tällä hetkellä minulle hyvin, kun en saa noustua aikaisin aamulla. Liturgian toimitti isä Matti Amnell, tunnettu filippisti. Ehtoollisen aikana oli taas miettimisen paikka, kun pohdin, voinko osallistua julkifilippistin ehtoolliselle. Noudatin tässä vastikään lukemani isä Gunnarin ajatusta siitä, että papin väärä intentio ei voi pilata kirkon sakramenttia. Ylipäänsä pitää kuitenkin gradun valmiiksi saamisen jälkeen pohtia tämä intentiokysymyskin läpi.

Kuitenkin asia, joka varsinaisesti pisti silmään, oli se, että isä Amnell käytti pluvialea, kuorikaapua. Odotin, että hän olisi riisunut kuorikaavun uhrivirren aikana ja pukeutunut messukasukkaan, mutta näin hän ei tehnyt. "En minä niin korkeakirkollinen ole", sanoi hän, kun tiedustelin messun jälkeen asiasta. Tässä kritisoin kyllä nyt myös julkisesti: Suomessa vallitseva liturginen käytäntö on se, että vain piispa toimittaa messun piispanviitassa - joka mielestäni on kehittynyt siinä määrin omaksi vaatteekseen, että se täytyy erottaa pluvialesta, vaikka onkin ulkoiselta muodoltaan, joskaan ei siis funktioltaan pluvialea vastaava.

Pluvialessa ei toimiteta messua, vaan se on niiden juhlallisten toimitusten asu, jossa ei toimiteta messua, tai jos sitä halutaan käyttää messussa, tulee vaihtaa messukasukkaan viimeistään uhrivirren aikana. Messukasukka on ehdottomasti messun viettämiseen kuuluva vaate, koska se saumattomana vaatteena osoittaa sitä, että pappi ei toimita omassa persoonassaan vaan Kristuksen persoonassa (in persona Christi) pyhää sakramenttia. Tässä olen kyllä kriittinen myös piispoja kohtaan, joista moni on langennut liturgisesti huonosti perusteltuun tapaan käyttää pluvialea myös alttarin sakramentin toimituksessa. Kuten sanoin, tästä on tullut jo Suomessa tapa piispojen keskuudessa, ja on syntynyt oma piispanviitan tai -kaavun kategoriansa.

Yritys piristää messua pluvialen käytöllä oli sinänsä kunnioitettava yritys isä Amnellilta. Kuitenkin kyvyttömyys noudattaa liturgista säännöstöä ja pukea messukasukka ylle käydessä toimittamaan pyhää uhria osoittaa mielestäni sen, että motiivit tuohon piristämiseen olivat väärät. Se näytti siltä, kuin eläkepapilla olisi tarve osoittaa oma eriarvoisuutensa muuhun papistoon käyttämällä pluvialea ikään kuin piispanviittana. Toinen mahdollisuus oli, että hänellä ei ollut tietoa siitä, että messukasukkaan tulisi siirtyä. Kolmas mahdollisuus on, että hänellä oli tieto, mutta hän ei yksinkertaisesti viitsinyt toimia liturgisen taiteen sääntöjen mukaan.

Tämä on mielestäni Suomen kirkon ongelma ylipäänsä: viitsiminen, jaksaminen. Kun käytännöt ja niiden sujuvuudet alkavat johtaa kirkkoa sen sijaan, että noudatettaisiin sääntöjä ja vakiintuneita tapoja, lähdetään kohti sellaista kirkkoa, joka menettää vähitellen kykynsä kuunnella ihmisten autenttisia liturgiassa esiintyviä uskonnollisia kokemuksia.