Kaikki ovt varmasti tietoisia aiemmin mainitusta roomalaiskatolisen kirkon uudesta rakenteesta anglikaaneja varten. Mistä siinä oikeastaan on kyse? Seurakunnat ja hiippakunnat voivat nyt a) siirtyä kokonaisina entiteetteinä roomalaiskatolisen kirkon yhteyteen b) säilyttäen anglikaanisen spiritualiteetin muotoja sikäli kuin se on opin mukaista; c) papisto ja (naimattomat) piispat saavat vihkimyksen ja d) heidän asemansa pysyy. Uutta tässä on nähdäkseni kohta d. Jo aikaisemmin seurakunnat ovat nähdäkseni voineet siirtyä kokonaisina, b-kohta on toteutettu jo vuosia sitten ja anglikaanipapit ovat saaneet vihkimyksiä - naimisissaolon erityisluvallakin - siirtyessään paavin alle.
Uusinta lienee nyt se, että anglikaanien ei tarvitse alistua latinalaisen riituksen piispojen alaisuuteen, vaan hierarkiassa ordinariuksina (käytännössä siis piispoina) olevat voivat säilyttää valta-asemansa. Tässä valossa tämä uusi hieno uutinen näyttäytyy hieman toisessa valossa. Mikä on siis estänyt näitä anglikaaneja vaihtamasta kirkkoa? Oma kirkollinen valta-asema ja vallanhimo. Vasta tämä uusi "personaaliordinariaatti" mahdollistaa valta-aseman siirtymisen. Uutta tässäkin on se, että myös pappi voi olla ordinarius.
Hieman ordinariaatti-terminologiasta. Ordinariaatti on hengellinen yksikkö, jolla on yksi johtaja. Perinteisesti hiippakunnat ovat ordinariaatteja ja piispa on ordinarius (ortodoksisella puolella nimitys on Dionysiokselta tuttu hierarkki), jolle kuuluu kirkollinen valta hänen omassa ordinariaatissaan.
En nyt sanoisi, että olen parokiaali-ihminen henkeen ja vereen, mutta kyllä minusta nämä muutokset heikentävät parokiaalista hiippakuntarakennetta. Pohdin tätä myöhemmin lisää, mutta heitänpähän lukijoilleni kysymyksen: mikäli hiippakuntia pidetään Kristuksen katolisen kirkon (osa)kirkkoina tai todellisina, Jumalan säätäminä hengellisinä entiteetteinä, onko mikä tahansa ordinariaatti tällöin (osa)kirkko?
maanantai 9. marraskuuta 2009
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti