Helsingin hiippakunnan pappisvihkimys

Helsingin hiippakunnan piispa, +Eero Huovinen vihki tänään kymmenen uutta pappia Kristuksen kirkkoon toimittamaan virkaansa tässä hiippakunnassa. Hänen kauttaan Pyhä Henki vuodatti näihin kymmeneen mieheen ja naiseen lähtemättömän merkin, jonka kautta he ovat tästä lähtien, eivät enää maallikoita vaan sacerdoksia; sen vuoksi heillä on erilaiset velvollisuudet: heidän täytyy ruokkia, vahvistaa ja kaitsea sanalla ja sakramenteilla seurakuntalaisia piispan apulaisina.

Muutamia kommentteja pappisvihkimyksestä. Jumalanpalveluksessa oli viisi eri osaa: johdanto, sana, vihkiminen, ehtoollinen, päätös. Kuinka nämä osat erosivat tavallisesta jumalanpalveluksesta? Johdanto-osa alkoi piispan tervehdyksestä Herran rauha olkoon teidän kanssanne. Kiinnitin huomiota siihen, että hän ei käyttänyt tätä piispalle kuuluvaa tervehdystä (oikeastaan piispalle kuuluisi tervehdys Rauha teille, mutta tästä myöhemmin) ehtoollisosan alussa, mutta isä Janne K. huomautti, että säädetty jumalanpalvelusjärjestys ei tunne siinä piispalle eriävää tervehdystä.

Sanaosassa piispa piti kuorin keskellä seisoen mielestäni hyvän saarnan siitä, että Herran kehottaessa valvomaan pointti ei ole siinä, että hän ohjeistaa pitämään meitä huolta pyhityksestämme, vaan kehottaessaan valvomaan Herra muistuttaa, että hän itse, Jeesus, on tulossa takaisin: Valvokaa, sillä te ette tiedä, milloin Herra palaa ja te ette tiedä, milloin Ihmisen Poika tulee. Mieleeni eksyi ajatus: mitä jos Jeesus puhuu tässä omasta inkarnaatiostaan? Ihmiskunta ei tiennyt, milloin se tapahtuisi. Jeesus tuli maailmaan niin kuin varas yöllä, äkkiarvaamatta! Samanlainen on hänen paluunsa; äkkiarvaamatta.

Vihkiminen oli kohtalaisen tavallinen, mutta erosi Turussa näkemästäni. Vihittävät antoivat kaavassa olevat lupauksensa, jonka jälkeen he antoivat pappislupauksen - Turussa lupaus annettiin jumalanpalveluksen jälkeen. Vihittyään uudet papit +Eero tuli kuoriin ja ohjeisti heidät kääntymään seurakunnan puoleen ja puhui seurakunnalle sen velvollisuuksista näitä pappeja kohtaan - nimittäin rakastaa ja rukoilla. Vihkimisseremonian päätyttyä vihityt kävivät riisumassa kasukat ja palasivat penkkiin, osa papin juhlapuvussa ja osa albassa ja stolassa; jälkimmäiset avustivat myöhemmin ehtoollisella, kun taas mustapukuiset keräsivät kolehdin. Minusta tämä oli onnistunut toimintatapa!

Huomionarvoista on nyt se, että piispa kävi vaihtamassa piispankaapunsa messukasukkaan ennen kuin aloitti ehtoollisen selebroinnin! (Ja piispa muuten käytti sitä sinistä kaapuansa ynnä mitraansa; nämä vaatteet eivät olleet kirkkovuoden ajan mukaisesti vihreitä, ja vihittävät saivat ylleen vaihtelevan värisiä vaatteita.) Vihreässä messukasukassa +Eero johti meidät eukaristian mysteeriin, yhdessä tuomiorovastin kanssa.

Itse messusta minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa. Minusta se oli hieno, onnistunut. Tunsin yhteyttä ja rakkautta piispaa kohtaan ja näkemäni vihkimys oli minusta todellinen, katolinen pappisvihkimys. Lupauksissa olleet kohdat, joissa luvattiin toimia kirkon tunnustuksen ja järjestyksen mukaan kyllä saivat minut miettimään sitäkin teemaa, mutta se on nyt enemmän omaa dilemmaani.

Käytin itse messussa itselleni jo kohtalaisen normaalia, mutta jollekin gestiikkaan ei niin tottuneelle ehkä korkeakirkolliselta näyttävää eleistöä. Kumarsin pääni, kun mainittiin joko Jeesuksen Kristuksen pyhä nimi tai pyhän Kolminaisuuden nimi. Samoin kumarsin pääni, kun piispa tervehti, jotta sitten iloisasti tervehtisin takaisin. Ristinmerkin tein aina, kun piispa siunasi (nimittäin alkusiunauksessa, synninpäästössä ja loppusiunauksessa; kun piispa vihki Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, en tehnyt synninpäästöä, koska en ollut itse tulossa vihkimyksestä osalliseksi, vaikkakin osallistuin hänen kauttaan vihkimykseen). Eukaristian aikana muutin hieman gestiikkaani siitä, mitä olen yleensä käyttänyt. Kumarsin normaalisti Sanctuksen ja Agnus Dein aikana, niin kuin olen tottunut tekemään - että Sanctuksen alussa sanojen Pyhä, pyhä, pyhä Herra Sebaot! Taivas ja maa on täynnä kirkkauttasi aikana (joskus kumarran vain Pyhä, pyhä, pyhä, Herra Sebaot), sekä sanojen Jumalan Karitsa, joka kannat maailman synnin aikana. Poikkeavaa käytöstä minulle oli se, että en seissyt Sanctuksesta kommuunioon, vaan istuin muun seurakunnan kanssa. Olisi ollut aika silmiinpistävää piispanmessun ja vihkimisen yhteydessä pysyä seisomassa. Polvistuin sitten kuitenkin asetussanojen ajaksi, sillä koin olevani pakotettu siihen. (Voisin kirjoittaa tästä hengellisestä pakosta myöhemmin.) Isä Arto Antturi ehkä hieman ihmetteli vieressä, mutta hän kyllä tietää, miten olen monesti puhunut ruumiillisuudesta, joten ei ehkä sittenkään. Ihmetellyt, siis. Sakramentin otin vastaan kielelle, mikä oli itselleni myös normaalista poikkeavaa - se on käytäntö, jota teoriassa suosin, mutta johon en ole käytännössä tottunut, vähän samoin kuin yhteismalja.

Ja tätä kaikkea omasta gestiikastani en kerro elvistelläkseni - pois se! - vaan kehottaakseni ja antaakseni esimerkin. Nimittäin kun olin vastaanottanut ehtoollisen ja istuin penkissä ja tunsin suurta yhteyttä piispaani, minä ajattelin ja rukoilin sydämessäni näin: Oi Jumala, minä tahdon heittäytyä maahan sinun eteesi kasvoillani ja kumartaa ja kunnioittaa sinua niin paljon kuin vain pystyn. Minä itse kumarran ruumiillani ja sydämelläni, mutta sydämeni kunnioituksen määrää en itse osaa lisätä; Sinun täytyy tehdä se, Jumalani. Tee minun sydämeni kunnioittavaksi, jotta se polvistuisi ja heittäytyisi maahan minun ruumiini tavoin.