Ilmaisusta "minun teologiani"

Missä määrin kellään voi olla "omaa teologiaa" tai "omaa oppia"? Tämä ilmaisu on monien katolistien keskuudessa pannassa, sillä ajatellaan, että jos puhutaan "omasta" teologiasta se tarkoittaa välittömästi luopumusta kirkon yhteisestä eli katolisesta opista. - Ennen etenemistä sana termeistä. Katolinen tarkoittaa yleistä, yhteistä, universaalia ja kokonaisuuden mukaista, ja kuuluu määrenä ensisijaisesti kirkolle, mutta myös esim. opille; katolilainen on katoliseen kirkkoon kuuluva henkilö. Katolismi tarkoittaa katolisuudesta innostuneisuutta; katolisti on henkilö, joka on innostunut katolisuudesta. Huomatkoon lukija, että määritelmät eivät sinänsä ota tunnustuksellista kantaa. Luterilainen on katolilainen, mikäli sanoo uskovansa katoliseen kirkkoon; roomalaiskatolilainen on katolilainen, koska sanoo uskovansa katoliseen kirkkoon. (Jos luterilainen ei sano olevansa katolilainen, hän ei ole tällöin kristillisen kirkon jäsen. Katolisuus on Kristuksen kirkon tunnusmerkki.) Ero ei ole se, että katolinen olisi katoliseen kirkkoon kuuluva ja katolilainen roomalaiskatoliseen kirkkoon kuuluva, näin se ei mene!

"Minun teologiani" on välttämätön. Kun kuka tahansa reseptoi katolisen teologian, hän ottaa sen vastaan aina siinä määrin kuin hän on siihen kykeneväinen. Tämän asian selittämiseen voidaan käyttää vaikka mitä filosofisia malleja. Voitaisiin puhua asiasta sinänsä ja asiasta sellaisena, kuin se havaitaan. Voisin väittää, että katolinen teologia sinänsä on yksittäisen teologin saavuttamattomissa; reseptoidessaan katolisen teologia teologi "omistaa" katolisen teologian oman reseptiivisyytensä mukaisesti.

Tehdessäni gradua olen tarkastellut Dionysioksen käsitystä kuvan ja arkkityypin välisestä suhteesta. Kuva on kuva arkkityypistä; arkkityyppi on kuvan "syy". Ne kuuluvat kausaalisesti eri tasoille; niiden välillä vallitseee nk. vertikaalinen kausaalisuus. Näiden välillä vallitseva "kuvasuhde" on samanlaisuuteen perustuva; mutta vertikaalisen kausaalisuuden vuoksi tämä samanlaisuus on yksisuuntaista. Kuva on samanlainen kuin arkkityyppi, mutta arkkityyppi ei ole samanlainen kuin kuva, aivan samoin kuin ihmisen kuva on samanlainen kuin ihminen, mutta ihminen ei ole samanlainen kuin kuvansa. (Tästä ks. DN IX, 6.)

Tätä samaa jakoa käyttääkseni voidaan puhua katolisesta teologiasta ja "minun teologiastani", kunkin henkilökohtaisesta teologiasta. Käyttääkseni hyväksi Dionysioksen käyttämä yksisuuntaista samanlaisuutta, voidaan sanoa, että meidän kunkin "oma teologia" osallistuu ylemmällä tasolla olevaan "katoliseen teologiaan". "Oma teologia" on katolista, mutta katolinen teologia ei ole samanlaista kuin "minun teologiani". Näiden kahden tason välillä ei siis vallitse resiprookkista samanlaisuutta. Kuka tahansa siis edustaa katolista teologiaa siinä määrin, kuin hänen teologiansa partisipoi katoliseen teologiaan; hänen teologiaansa voidaan nimittää katoliseksi, mutta se on sitä samankaltaisuuteen perustuvan partisipaation kautta.

Katolista teologiaa voidaan lähestyä monesta eri näkökulmasta. Yksi näkökulma on konsiliaarinen. Konsiilit määritellessään yhteistä uskoa eivät käyttäneet ns. pistemäisiä määrittelyjä, vaan rajauksia. Kyse ei ollut eksaktista oikeaoppisuuden "pisteestä", vaan siitä, että rajattiin "alue", jonka sisällä ollaan katolisia ja jonka ulkopuolella ei. "Minun teologiani" suhteen tämä tarkoittaa sitä, että jokainen yksittäinen teologi on ainakin jossain määrin välttämättä privaattiteologi. Hänen teologiansa ja oppinsa on pistemäinen. Yhdessä teologiassa ei voi ilman sisäisiä ristiriitaisuuksia esiintyä kaikki ne teologiset vaihtoehdot, joita opin katolisuus sallii. Teologian ei välttämättä tarvitse mennä tiukkaan pistemäisyyteen, mutta väitän, että kukaan yksittäinen teologi ei ole siinä määrin "katolinen", että hänen teologinen määrittelynsä kulkisi tasan tarkkaan kirkon määrittelyn viivoja pitkin.

Mutta on muistettava nyt yksi asia. Kirkon oppi on katolinen, ja sanoisinko, sen oppi on alue; yksittäisen teologin oppialue on välttämättä pienempi tai jopa pistemäinen, mikäli kyse on tarkasta dogmaatikosta. Tällaiseen pistemäisyyteen voi mennä ja omaa pistemäistä teologiaansa voi puolustaa ja sillä voi hyökätä toisen kimppuun, jonka ajattelee olevan väärässä. Privaattiteologia vaikuttaa ilman muuta aina kirkon julkiseen, katolisen dogmin muotoiluun. Kirkkoisien oma privaattiteologia vaikutti siihen katoliseen oppiin, joka muotoiltiin konsiileissa. Tästä kirjoittaa Robert Jenson kirjansa Systematic Theology (vol. I) alussa.

Joskus kahden privaattiteologin taistelu yltyy niin, että he alkavat kiroamaan toisiaan. Tällöin kirkko opetusvirkansa - jonka ylin edustaja on katolinen kirkolliskokous - kautta voi tehdä määrittelyjä ja rajauksia. Vaikka rajauksen tarve syntyy pisteteologiasta, katolinen teologia ei itse kuitenkaan muutu luonteeltaan punktuaaliseksi.

Kaikkien teologien tulisi tiedostaa, että he edustavat ainakin jossain määrin punktuaalista teologiaa ja oppia. Tämä on minusta haaste! Tulee ymmärtää, että omat ajatukset ja oma partisipaatio katolisuuteen ei johda oman teologian ja katolisen teologian täyteen samaistamiseen. Teologin on kyettävä, mikäli epäilee jossain harhaoppia, tarkastamaan tämä kirkon virallisia rajauksia ja määritelmiä, ei omaa privaattiteologiaansa käyttäen. Eri mieltä saa olla, mutta teologisten mielipiteiden eriävyys ei välttämättä tarkoita harhaoppia. Ja jopa: teologisten mielipiteien eriävyys on sallittua!