Pyhien kirjoitusten kaanon: Käyttö ja kaanon

Deuterokanonisten ja antilegomena-kirjojen kohdalla on silloin tällöin pohdittu, voiko niitä käyttää opillisessa kehittelyssä. Lyhyesti sanottuna: kyllä. Teksteistä on kehitetty kaikenlaisia teorioita, joista esittelen muutaman.

Claritas. (Selkeys.) Raamatun keskeiset kohdat ovat ne, jotka ovat selkeitä. Näistä selkeistä kohdista johdetaan tärkeimmät opit. Näiden oppien avulla tulkitaan tämän jälkeen epäselvempi Raamatun periferinen aineisto.

Christus agere. Koko Raamattu ajaa Kristusta. Sinänsä hyvä ajatus. Jos siihen yhdistetään harhaoppeja - kuten antinomismi - se johtaa ajatukseen, että vain ja ainoastaan Kristusta koskevat kohdat ovat tärkeitä, jumalallisia ja sitovia.

Lain ja evankeliumin erottaminen. Kuulin vähän aikaa sitten teorian siitä, että ne teokset - siis erityisesti nyt Uudessa testamentissa - joissa lain ja evankeliumin erotus tehdään hyvin, ovat primäärejä, ja muut taas eivät. Se, joka tuntee lain ja evankeliumin erottamisen ajatuksen, varmasti voi jossain määrin nostaa peukkua tälle.

Joskus nämä kolme yhdistyvät luterilaisuudessa sola scripturan kanssa. Se johtaa aivan ihmeelliseen teologiaan! Katsokaa nyt vaikka Melanchthonin Apologiaa. Hänhän kirjoittaa siellä, että Raamattu tulee tulkita uskonvanhurskauden mukaan. Se johtaa ihmeellisyyteen. Melanchthonhan väittää, että aina, missä puhutaan vanhurskaaksi tulemisesta tekojen avulla, siihen tulee vain yksinkertaisesti lukea "tulee uskosta vanhurskaaksi ja sitten tekee tekoja"; mutta kuulkaa nyt, mitä Jaakobin kirjeessä lukee: ihminen osoittautuu vanhurskaaksi tekojen, ei yksistään uskon perusteella.

Mitä suurta ylimielisyyttä tällainen, sanon minä! Eihän se ole muuta kuin oman ajatuksen ja tulkinnan korottamista Jumalan sanaksi! En ota nyt kantaa vanhurskauttamiskysymykseen, vaan siihen, kuinka reformaattori käyttää Raamattua: oma teoria luetaan tekstiin sen sijaan, että tekstistä luettaisiin teoriaa. Nyt sanan kreikkalaisessa merkityksessä.

Näin luterilaiset tuntuvat ajattelevan, että uskonvanhurskaus eli lain ja evankeliumin erottaminen käy yli kaiken, myös Raamatun. Niinpä he kehittävät teorioita, joilla he yrittävät puolustella omaa harhaansa ja sanovat: "Mutta eihän Jaakob osannut tehdä jakoa lain ja evankeliumin välille, ei häntä tarvitse kuunnella!" Sellaista uskoa en minä kyllä voi sanoa apostoliseksi, joka halaa Paavalia, mutta sylkee Pietarin tai Jaakobin kasvoille. Lutherhan halusi polttaa Jaakobin kirjeen pois Raamatusta, kun se ei tukenut hänen omaa hienoa ideaansa. Pyh!

Näin aina se, joka haluaa oman ideansa vallitsevan, yrittää muokata pyhien kirjoitusten kaanonia tai osoittaa, kuinka jokin kohta siellä ei enää sido tai on turha. (Luulen, että tämä sanomani kyllä osuu minua itseäni nilkkaan. Vaan muut arvostelkoot sitten.) Katsokaa vaikka mormoneja tai Jehovan todistajia.

Vielä yksi lähestymistapa kaanoniin: Käyttö määrittää kaanonin. Tämä ajattelutapa, johon olen törmännyt monta kertaa ja jota olen itsekin edustanut - tämänhetkisestä tilanteesta en tiedä - käytännössä tarkoittaa sitä, että ne raamatulliset teokset, joita yhteisö käyttää, kuuluvat sen kaanoniin. Jos yhteisö jättää kategorisesti pois käytöstä jotain kohtia, se on de facto poistanut ne kaanonistaan. Näin voisi käydä esimerkiksi luterilaisen kirkon jättäessä sisällyttämättä evankeliumikirjaansa joitain vaikeita kohtia, tai kun homomyönteinen seurakunta tai jumalanpalvelusyhteisö jättää lukematta Paavalin tai Pentateukin homokielteiset kohdat.

On muistettava kuitenkin, että liturginen käyttö ei yksin määrää kaanonia, vaikka liturginen käytäntö on ollut yksi syistä, miksi kaanon on määrätty. On haluttu rajata kirjat, joita saa käyttää liturgiassa. Omasta mielestäni kaanonin liturgisuus ei kuitenkaan johda siihen, että kaikkia tekstejä on pakko käyttää liturgiassa. Tästä elävän esimerkin antaa ortodoksinen kirkko, joka ei käytä Johanneksen ilmestystä liturgisesti lainkaan. En tiedä, missä määrin sitä käytetään opillisesti.

Samoin perinteinen kirkkovuosi (lähellä nykyisen evankeliumikirjamme ensimmäistä vuotta) ei sisällyttänyt lukukiertoonsa kaikkia pyhiä tekstejä. Erityisesti uudella ajalla väheni Vanhan testamentin käyttö. Tunnetustihan esim. Trenton messussa on evankeliumin lisäksi epistolateksti, ei Vanhan testamentin lukukappaletta lainkaan.

Jonkinlaista raamattuteologiaa on päässä pyörinyt viime aikoina, nimenomaisesti teoriaa inspiraatiosta ja Raamatun tekstien luonteesta, joka toki vaikuttaa myös sen opilliseen käyttöön; teoriaa, jossa kristologia ja ekklesiologia ei ole vain tekstistä luettava, vaan olennainen osa pyhien kirjoitusten ymmärtämistä. Kirjoitan seuraavaksi joitain alustavia huomioita tästä teemasta, jonka jälkeen kaanonin tarkastelu saa hetkeksi jäädä.