Ennen kuin jatkan keuhkoamista rippiteemasta, täytyy kuitenkin mainita, että ylläolevassa linkissä on äärimmäisen terveellinen käsitys konsekraatiosta. Sairaanhoitajilla ymmärretään olevan oikeus jakaa valmiiksi siunattu leipä ja viini sairaille. Termi "toimittaa ehtoollinen" on ennemmin merkityksessä kuljettaa, eikä niinkään toimittaa riitti. Plussaa siitä!
Pohdiskeltuani taas tätä ihmeellistä maallikkoripin harhaa ajattelin kirjoittaa siitä sanan tahi kaksi. Mistä se johtuu? Miksi luullaan, että kuka tahansa voi julistaa synninpäästön? Takana on varmasti kirkko-opillisiakin harhoja, mutta näkisin, että yksi syistä on individualistinen syntikäsitys. Synti, joka on vain "minun ja Jumalan välinen asia" voidaan korjata kenen tahansa toimittamassa ripissä, onhan rippikin vain "minun ja Jumalan välinen asia".
Herätys! Syntien anteeksianto ei ole vain sinun ja Jumalan välinen asia! Synnin vaikutusten lisäksi, jotka vaikuttavat paitsi itseen, koko kirkkoon, ihmis- ja luomakuntaan, synti aiheuttaa syyllisyyttä paitsi Jumalaa kohtaan myös kirkkoa kohtaan. Individualistinen syntikäsitys näkee synnin aiheuttavan syyllisyyttä vain coram Deo. Synti erotetaan kategoriana niin täydellisesti eroon moraalista yleensä, että se kuuluu vain ja ainoastaan Jumala-suhteeseen. Ei näin: synti aiheuttaa syyllisyyttä paitsi Jumalan edessä myös ihmisten edessä. Tällä on perusteltu länsimaisessa historiassa monenlaista, josta ei oikein voi ylpeillä: noitien ja saatananpalvojien polttaminen oikeutettiin sillä, että yhteiskunta katsoi heidän syntinsä vahingoittavan koko yhteisöä. Käytän tästä näkemyksestä (synti vaikuttaa koko luomakuntaan, ei pelkästään synnintekijään) termiä kollektivistinen syntikäsitys; tällä en kuitenkaan tarkoita kollektivistista syyllisyyttä, vaan viittaan synnin reaalisiin vaikutuksiin. (Ajattelen kuitenkin, että synti aiheuttaa individuaalin syyllisyyden, ei kollektiivin syyllisyyttä - paitsi ehkä joissain tapauksissa.)
Kuka voi antaa anteeksi syyllisyyden ihmisten edessä? Vain tuossa ihmisyhteisössä valtuutetut henkilöt, joiden päätöksiin ihmisyhteisö on jossain määrin sidottu. On siis henkilö, jolla on oikeus antaa anteeksi tai katsoa sovitetuksi ihmisyhteisöä vastaan tehty rikkomus. Valtiossa tämä tapahtuu oikeuslaitoksen moninaisin prosessein; esimerkiksi tuomari on valtuutettu koko valtion puolesta kunkin rikkomuksen kohdalla lakien mukaan päättämään anteeksiannosta tai sovitukseen vaadittavasta rangaistuksesta. Kirkko on ihmisyhteisö, ja ihmisyhteisönä siinä vallitsee samanlainen valtuuttamisen periaate: yhteisö valtuuttaa jotkut sen jäsenistä toteuttamaan anteeksiannon tai sovituksen virkaa.
Kollektiivisen synnin teoria vastustaa maallikkoripin ajatusta. Siellä, missä synnin vaikutukset nähdään kollektiivisesti, ei voida mitenkään päätyä ajatukseen, että kuka tahansa voi antaa synninpäästön s.o. koko yhteisön puolesta. Toki on huomattava, että individualistinen syntikäsitys - eli synti on vain synnintekijän ja Jumalan välinen asia - ei sinänsä johda maallikkorippiin, vaan vaatii seurakseen muita (harha)käsityksiä mm. virasta, kirkosta ja evankeliumin luonteesta. Voidaan nimittäin nähdä individualistisen syntikäsityksen vallitessa, että vain erityisen jumalallisen valtuutuksen saaneet voivat antaa syntejä anteeksi. Kollektiivinen syntikäsitys kuitenkin johtaa siihen, että koko yhteisön tulee antaa synti anteeksi. Tällöin yksittäisen "nobodyn" antama synninpäästö osoittautuu riittämättömäksi.
Kuka siis käyttää kirkossa tuollaista valtaa, että voi antaa anteeksi koko yhteisön puolesta? Menemättä tarkemmin Augsburgin tunnustuksen rippikäsityksen (ks. laajemmin CA XXV), nostan esiin kohdan, jossa todetaan tämän vallan kuuluvan piispoille piispoina:
Meikäläisten mielipide on, että avainten valta eli piispojen valta merkitsee evankeliumin mukaisesti valtaa ja Jumalan käskyä saarnata evankeliumia, antaa anteeksi ja pidättää synnit sekä toimittaa sakramentit. Kristus näet lähettää apostolit käskien: "Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minäkin teidät. Ottakaa Pyhä Henki. Joiden synnit te anteeksi annatte, niille ne anteeksi annetaan, ja joiden synnit te pidätte, niille ne ovat pidätetyt. (Joh. 20:21-23) Samoin Kristus sanoo: "Menkää ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille" jne. (Mark. 16:15).
- - [H]hengellinen valta jakaa iankaikkisia lahjoja ja sitä käytetään vain sanan viran välityksellä - -
Tämän johdosta evankeliumin mukaan, tai kuten on tapana sanoa, jumalallisen oikeuden mukaan, tämä tuomio- ja hallitusvalta kuuluu piispoille piispoina, ts. henkilöinä, joille on uskottu sanan ja sakramenttien virka. Se sisältää oikeuden antaa anteeksi syntejä, hylätä evankeliumin kanssa ristiriidassa olevat opit sekä erottaa seurakunnan yhteydestä sellaiset, joiden jumalattomuus on yleisesti tunnettua, pelkällä sanalla ilman inhimillisiä pakkokeinoja. Seurakuntien tulee välttämättä jumalallisen oikeuden perusteella osoittaa siinä heille kuuliaisuutta tämän sanan mukaisesti: Joka kuulee teitä, hän kuulee minua. (Luuk. 10:16) (Otteita CA XXVIII:sta, tummennukset omani.)
Tämä Augsburgin tunnustuksen näkemys on demokratiasta kaukana. Se osoittaa, että piispoilla - jotka ovat piispoja siksi, että heidät on vihitty virkaan - on hallintovalta oman hiippakuntansa alueella. Tämä hallintovalta heillä on jumalallisen asetuksen (iure divino) mukaisesti, ei ihmisten säätämän asetuksen perusteella. On siis selvää, että piispa voi antaa anteeksi ihmisten syyllisyyden Jumalaa kohtaan, mutta miksi myös ihmisiä kohtaan? Kuten totesin, kirkko ei ole demokratia. Kirkko on kuningaskunta, jossa Kuningasten Kuningas, Isä Jumala, hallitsee ja kaikki alistuvat hänen valtaansa. Tämän valtansa Isä on antanut Pojalleen ennen aikojen alkua; näinä viimeisinä aikoina Poika on ottanut lihan ja tullut ihmiseksi ja tämä ihminen on saanut myös ihmisyytensä puolesta kaiken vallan taivaassa ja maan päällä. Kirkko on Kristuksen johtamana daavidilainen monarkia. (Välihuomautuksena, daavidilaisessa monarkiassa kuninkaan äiti oli kuningatar. Niinpä autuas Neitsyt Maria on kuningatar.) Piispat toimivat Kristuksen edustajina, Kristuksen valtuutettuina, "tämän sanan mukaisesti: Joka kuulee teitä, hän kuulee minua." Kirkossa kaikki alistuvat Kristuksen hallintavaltaan ja Kristus on asettanut omiksi edustajikseen - sanoisinko, käskynhaltijoiksi - kuhunkin paikalliskirkkoon piispan. Piispan valta ei perustu siihen, että hänet olisi valittu demokraattisesti tai että hän edustaisi sitä ihmisjoukkoa, jota hän kaitsee, vaan hänen valtansa perustuu Kristuksen antamaan valtuutukseen. Kristuksen valta kirkossa puolestaan lienee niin itsestäänselvä, ettei minun tarvinne sitä erikseen perustella.
Piispa edustaa paitsi Kristusta, myös koko ihmisyhteisöä. Synninpäästövalta kuuluu täten hänelle. Hän on se valtuutettu, jolla on oikeus koko yhteisön puolesta antaa syntejä anteeksi ja jonka päätöksiin kaikki on - Kristuksen arvovallalla - tässä asiassa sidottu. Piispan jakama synninpäästö poistaa syyllisyyden paitsi coram Deo myös coram hominibus. Piispalla voi tietenkin itselläänkin olla valtuutettuja - nimittäin papit, jotka käyttävät synninpäästövaltaa piispan, Kristuksen ja Jumalan sijasta. Tässä on tietenkin huomattava, että mikäli pappi ei ole yhteydessä piispaansa, hänellä ei ole synninpäästövaltaa coram hominibus; vihkimyksensä perusteella hänellä on kuitenkin synninpäästövalta coram Deo.
Lyhyesti sanottuna: piispa absolvoi coram Deo ja coram hominibuspiispuutensa vuoksi, kun taas pappi (presbyteeri) absolvoi coram Deo pappisvirkansa (sacerdotium) kautta ja coram hominibus piispallisen valtuutuksensa kautta.
Näen yhden vaihtoehdon, jossa kollektivistinen syntikäsitys voi sallia maallikkoripin. Tarkoitan tilannetta, jossa nähdään, että kuka tahansa voi julistaa synninpäästön coram Deo ja piispa on antanut kaikille seurakuntalaisille luvan absolvoida coram hominibus. Tämä tietenkin pitää sisällään sen harhan, että kuka tahansa voisi absolvoida coram Deo, mikä ei pidä nähdäkseni paikkaansa. Tämän lyhyen tekstin tarkoitus ei ole ollut kuitenkaan osoittaa, että absoluutio coram Deo kuuluu vain sacerdotiumin hoidettavaksi.
Mitä olen siis yrittänyt sanoa? Synnin turmeleva voima ulottuu synnintekijästä hänen läheisiinsä, hänen lähiyhteisöönsä, koko ihmis- ja luomakuntaan, säteillen teon vaikutuksia kaikkialle ympärilleen. Kaikki synti vaikuttaa paitsi synnintekijän ja Jumalan väliseen suhteeseen, myös synnintekijän ja kirkon väliseen suhteeseen. Pappi julistaessaan synninpäästöä julistaa sen kahdesta suunnasta: hän antaa anteeksi ihmisten eli kirkon puolesta ja Jumalan puolesta. John Donne kirjoittikin hyvin: "No man is an island, entire of itself; every man is a piece of the continent, a part of the main." (John Donne, Devotions Upon Emergent Occasions, Meditation XVII)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti