Pohdintoja rauhasta: rohkeus

Rohkeus pyrkiä rauhaan

Kristus puhuu rauhasta ja rohkeudesta kahdessa kohtaa Johanneksen evankeliumissa. Ensimmäisessä kohdassa (Joh. 14) hän puhuu omasta rauhastaan, jonka hän antaa opetuslapsille. Sen jälkeen hän muistuttaa olemaan rohkeina ja vaipumatta epätoivoon, vaikka hän lähteekin pois.

Rohkeus ja epätoivo ovat vastakkaisia asioita. Kristus sanoo lähtevänsä pois, mutta lupaa Hengen. Vaikka rakas ystävä lähteekin pois, hän kehottaa omiaan olemaan rohkeita. Rohkeita uskomaan lupaukseen, johonkin näkymättömään joka ei ole vielä toteutunut. Rohkeus on siis toivoa, ja toivo on luottamusta näkymättömään todellisuuteen. Apostoli kirjoittaa: "Toivo, jonka näkee täyttyneen, ei enää ole toivo. Kukapa toivoo sellaista, minkä jo näkee! Jos taas toivomme jotakin mitä emme näe, me myös odotamme sitä kärsivällisesti." (Room. 8) Tässä mielessä toivo eroaakin uskosta, joka on puolestaan eräänlaista toivotun näkemistä jo nyt todellisena, joskin ero on vain pieni. (Hepr. 11) Ehkä yksi tapa erottaa nämä voisi olla se, että ajattelemme uskon koskevan sitä näkymätöntä todellisuutta, jonka uskomme olevan nyt jo todellista, vaikka se onkin näkymätöntä, ja toivon maailma puolestaan koskee sitä näkymätöntä, joka on joskus myöhemmin todellista, mutta joka ei vielä sitä ole. Toivo suuntautuu silloin kohti tulevaa.

Toisessa kohdassa, jossa Herra puhuu rauhasta ja rohkeudesta, hän on saanut päätökseen pitkän opetuspuheensa. Opetuslapset ovat innoissaan siitä, että hän ei puhu enää vertauksin, vaan suoraan. Kristuksen vastaus on kuin lyönti vasten kasvoja: ei, te "jätätte minut yksin. Yksin en silti jää, sillä Isä on minun kanssani". (Joh. 16) Sen jälkeen hän päättää puheensa sanoen: "Olen puhunut teille tämän, jotta teillä olisi minussa rauha. Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman."

Tässä Herra puhuu taas taistelun ja rauhan kieltä. Hän sanoo, että on jo voittanut maailman, eli siis sota on päättynyt, vaikka taisteluita vielä käydään. Koska voitto on jo saavutettu, ei maailmassa ahtaalla oleminen saa ahdistaa. Rohkeus ahdistuksen edessä suuntaa katseen taas toivoon; vaikka nyt olen ahtaalla ja minulla on vain vähän tilaa, minä voin luottavaisesti kestää tämän ahdistuksen, koska tulee aika, jolloin tilaa on enemmän ja voin taas hengittää.

Rohkeus, joka on epätoivon ja ahdistuksen vastakohta, on siis toivoa siitä, että näemme ystävän uudelleen. Rohkeus, joka on ahtauden ja kärsimyksen vastakohta, on kestävyyttä luottamuksen ilmapiirissä: myöhemmin asiat ratkeavat siten, että kaikki on hyvin.

Kirjoitin aiemmin, että yksi keino rauhaan on hyväntahtoisuus. Siinä kuitenkin tarvitaan molemminpuolista hyväntahtoisuutta, sillä kun olemme hyväntahtoisia ja näemme toisten olevan hyväntahtoisia, vapaudumme pahantahtoisuuden ja taistelun kierteestä. Mutta entä jos emme näe toisessa hyväntahtoisuutta? Siinä astuu esiin rohkeus. Rohkeus tahtoa toiselle hyvää toivoen, että ensimmäisen askeleen ottaminen saisi hänetkin muuttumaan hyväntahtoiseksi.

Rauha vaatii rohkeutta ottaa esiin rakkauden ensi askel. Toivo siitä, että toinenkin tullessaan osaksi hyväntahtoisuudestani tahtoo lopettaa taistelun ja alkaa yhteistyöhön yhteiseksi hyväksi.