Pohdintoja rauhasta: taistelun päättyminen

Rauha on taistelun päättymistä

Kirjoitin jo aiemmin siitä, että rauha on taistelun päättymistä. Taistelu päättyy useita vastapuolia kohtaan: Jumalaa, enkeleitä, toisiamme, luontoa ja itseämme.

Sota Jumalaa kohtaan on ollut aina ihmisen yksipuolinen sota. Hän on luullut, että Jumala vihaa häntä, ja niinpä hän on vihannut takaisin - oletetun pahantahtoisuuden kierteessä hän ei ole huomannut, että Jumala tahtoo hänelle hyvää siitäkin huolimatta, että ihminen yrittää kovasti taistella vastaan. Herra itse sanookin, että "Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille." (Matt. 5) Kuinka sota Jumalaa vastaan saadaan päätökseen? Se päättyy silloin, kun ihminen näkee, ettei Jumala sodi häntä vastaan. Jumalan Pojan syntymä ihmiseksi ja hänen kuolemansa ristillä osoittaa lopullisesti, ettei Jumala vihaa meitä. Hän ei vihaa ihmiskuntaa kokonaisuutena, eikä yhtäkään ihmistä yksilönä. Me voimme lakata sotimasta Jumalaa vastaan, kun tajuamme, ettei hän sodi meitä vastaan.

En puhu nyt tässä mitään sodasta enkeleitä vastaan - siitä joskus toiste.

Sota toisia ihmisiä vastaan saa erilaisia muotoja. Markkinat ovat taistelukenttä, jossa yritykset ja elinkeinonharjoittajat kilpailevat saadakseen niukkuuttaan lavennettua. Demokratia tuntuu olevan jatkuvaa puolueiden nokittelua vallasta, siitä kuka saa päättää, mitä tehdään ja miten yhteinen hyvä jaetaan. Pienemmissäkin yhteisöissä tämä sama jatkuu: taistelemme myös huomiosta, arvostuksesta, läsnäolosta, ajasta, tilasta. Kuinka voimme saada loppuun nämä sodat? Markkinoiden sota päättyy, jos jättäydymme niiden ulkopuolelle ja tyydymme siihen, mikä on välttämätöntä sekä selviämisen että hyvinvoinnin kannalta. Hyvinvointihan on toki sellainen asia, että mitä enemmän meillä on, sitä enemmän hyvinvointi tuntuu vaativan; mutta jos alamme tietoisesti vähentää tarpeitamme, ne laskevat kovinkin alas, ja sielu tyytyy vähempäänkin. Se vaatii opettelua. Yhteisten asioiden suhteen tarpeen lienee se, että annamme niiden päättää, joilla on kykyä ja innostusta, emmekä ätise jatkuvasti heitä vastaan. Jos vallassa olevat tahtovat hyvää, kaikki on hyvin. Meidän kuitenkin tulee olla valppaita ja rohkeita vastustamaan väärää valtaa, sellaista joka sortaa ja musertaa niitä, jotka eivät kykene puolustamaan itseään. Entä taistelu huomiosta ja arvostuksesta? Huomion suhteen sanon, että jos elämme hyvää tahtovien keskellä ja sanomme avoimesti, "katso minua, huomaa minut", meidät myös huomataan. Meidän ei tarvitse etsiä huomiota varjoissa, vaan voimme lausua sen valossa. Arvostusta puolestaan saamme, jos teemme hyvin sen, mikä meille on tehtäväksi annettu, tai sen, minkä koemme tarpeelliseksi.

Sota itseämme, siitä kirjoitin laajemmin jo aiemmin.

Luonnon kitsaus on syntiinlankeemuksen seurausta: "Maa kasvaa sinulle orjantappuraa ja ohdaketta, mutta sen kasveista joudut ottamaan ravintosi." (Gen. 3) Ennen teknologisen kehityksen huipentumista olimme jatkuvasti taistelussa luontoa vastaan, ja tulemme jossain määrin olemaan sitä edelleen. Nyt kun ihminen on kuitenkin kehityksen kautta tullut kykeneväksi taistelemaan luontoa vastaan ihmeellisin asein, eikö ole syytä olla kuitenkin armelias myös luontoa kohtaan? Me voimme ottaa sen, minkä tarvitsemme olemistamme ja hyvinvointiamme varten, ja kun tyydymme siihen, lopetamme turhan taistelun. Jossain määrin tämä taistelu kuitenkin leimaa olemistamme tässä ajassa, ennen uuden maailman luomista, eikä tämä taistelu lopu kokonaan ennen kuin tulee ylösnousemus. Ei vain "luomakunta, vaan myös me, jotka olemme ensi lahjana saaneet omaksemme Hengen, huokailemme odottaessamme Jumalan lapseksi pääsemistä, ruumiimme lunastamista vapaaksi." (Room. 8)

Lopettakaamme ne taistelut, jotka voimme lopettaa. Olkaamme lempeitä vihollisia silloinkin, kun taistelemme.