Pohdintoja rauhasta: tunnistus

Lähimmäisen vähimmäisyydessä tunnistettu samanlaisuus

Tämän kirjoituksen taustalla on ystäväni Laura Huovisen kanssa käydyt keskustelut. Hän on kirjoittanut tutkielman otsikolla "Andrea Riccardin rauhanteologia. Rakkaus, köyhyys ja veljeys evankeliumina." (Helsingin yliopisto 2014)

Olen käsitellyt rauhaa tähän mennessä aika helpoista näkökulmista, joihin sisältyy oletus siitä, että tahdomme toimia oikein ja hyvin, että rauhaan pyrkiminen elämässä on enemmän tai vähemmän kiinni omasta aloitteesta. Mutta aina meillä ei ole tahtoa tähän aloitteeseen.

Jeesus opetti, että hän tuli maailmaan parantajaksi sairaita varten, rikastuttamaan köyhät evankeliumin aarteella ja kohottamaan nöyrät suureen arvoon. "Kaikki rotkot täytettäköön, kaikki vuoret ja kukkulat alennettakoon, tulkoot mutkat suoriksi, louhikot tasaisiksi teiksi!" (Luuk. 3) Nöyryys on kuin rotko, joka odottaa Jumalalta täytettä - ylpeys on kuin vuori, jonka Jumala tuhoaa maan tasalle. "Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta." (Matt. 5) Apostoli Jaakob kirjoittaa: "Onhan Jumala valinnut juuri maailman silmissä köyhät olemaan uskossa rikkaat ja perimään valtakunnan, jonka Jumala on luvannut häntä rakastaville." (Jaak. 2) Ja Apostoli Paavali puolestaan, "Tehän tunnette Herramme Jeesuksen Kristuksen armon: hän oli rikas mutta tuli köyhäksi teidän vuoksenne, jotta te rikastuisitte hänen köyhyydestään." (2. Kor. 8)

Kun Jeesus tuli ihmiseksi, hän omaksui tavallisen ihmisen osan. Hänen elämässään, niin nuoruudessaan kuin julkisessa toiminnassaan, oli toki monia epätavallisia, jopa jumalallisia piirteitä, mutta voidaan kuitenkin sanoa, että hän oli elänyt tavallisen ihmisen elämää ainakin sen kolmekymmentä vuotta ennen julistustyönsä aloittamista. Julistustyönsä aikana hän paransi, ajoi ulos pahoja henkiä ja opetti epätavallisella tavalla, mutta muuten hän toimi työssään pääsääntöisesti tavallisen ihmisen lailla.

Se, että maailmankaikkeuden Luoja astuu tavallisen ihmisen osaan, on suurta nöyrtymistä - orjan osaan, niin kuin Paavali lausuu, ihmisten alhaisuuteen langenneessa maailmassa (Fil. 2). Tämä köyhyys, jossa hän luopui jumalallisista aarteistaan, kaikista niistä voimista, joilla hän suunnitteli puut ja levitti tähdet taivaalle, näkyy erityisesti hänen kärsimyksessään, kun hän levitti kätensä ristinpuulla meidän vuoksemme. Jumalan Pojan laskeutuminen (descensus) alhaisuuteen mahdollisti meidän nousumme rauhaan.

Kristus tulee meille kaikille jopa ikään kuin alhaisuuden ja vähimmäisyyden taideteokseksi. Vuosisatoja ja taas satoja puhumme hänen alhaisuudestaan, hänen kärsimyksistään. Tunnistamme itsessämme nuo samat kärsimykset, maailman aiheuttaman tuskan. Meitä ei välttämättä ruoskita, mutta muiden ihmisten aiheuttamat haavat ovat syviä. Me emme roiku ristillä, mutta sairaus ahdistaa meitä jatkuvasti. Ja niin kuin Kristus, mekin kuolemme. Se ahdistaa meitä. Me tunnistamme tässä vuosisatoja eteemme kannetussa "teoksessa" jatkuvasti oman vähimmäisyytemme.

Ja kun tunnemme oman vähimmäisyytemme - oman ristimme, näin sanoakseni - ja tunnistamme saman vähimmäisyyden ja ahdistuksen Kristuksessa, alamme tunnistaa saman vähimmäisyyden myös lähimmäisissä. Tunnistamme itsemme ja omat kärsimyksemme Kristuksessa, ja toisissa. Ja kun tunnistamme kärsimyksen samuuden, näemme lähimmäisessä myös Kristuksen, joka kärsii heidän kanssaan ja heidänkin puolestaan. Jaettu kärsimys, lähimmäisessä tunnistettu vähimmäisyys, oma vähimmäisyys, Kristuksen vähimmäisyys, muistuttavat meitä kaikkia elämän vaikeudesta. Jaamme kaikki tuon saman elämän vaikeuden. Se on kaikilla sama - olemme kaikki kohti kuolemaa.

Tämä oivallus siitä, että olemme kaikki samassa veneessä, johtaa siis siihen, että näemme Kristuksen muissa ihmisissä. Kristus on läsnä sekä kärsivänä että pyhänä.

Yhtäältä, näemme Kristuksen kärsivänä toisissa ihmisissä, tahdomme auttaa häntä: "Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni." (Matt. 25) Toisten auttaminen on vanhurskas teko, joka johtaa rauhaan ja rakkauteen.

Toisaalta, näemme Kristuksen toisissa myös pyhänä. Lähimmäisessä näkyvä Kristus on pyhä ja vaatii kunnioitusta, suurempaa kunnioitusta kuin pelkkä luomisen perusteella meillä oleva ihmisarvo Jumalan kuvina. Keskinäinen kunnioitus on yksi rauhan piirteistä.

Rauhan siemen on kuitenkin siinä, että tunnistamme toiset samanlaiseksi kuin itsemme, ja vieläpä tunnistamme olevamme yhdessä Kristuksen kanssa, samassa veneessä. Tämä tunnistaminen ei ole tahdon aloite, vaan Jumala valaisee ymmärryksen salaman tavoin.