Quadriga ja hengellinen luenta

Varhaisessa kirkossa syntyi allegorisen lukutavan perinne, joka kehittyi edelleen keskiajalla niin sanotuksi nelivaljakko- eli quadriga-tulkintamalliksi. Sitä nimitetään nelivaljakoksi siksi, että siinä on neljä eri tulkintamallia. Nelivaljakon ensimmäinen hevonen on kirjaimellinen lukutapa ja kolme muuta hevosta edustavat hengellistä lukutapaa.

Arc de Triomphe du Carrousel, Paris: Rauha voittokululla vaunuissaan.
(Lähde: Wikimedia Commons, PierreSelim (CC BY 3.0))

Ensimmäinen lukutapa on kirjaimellinen. Kirjaimellisen lukutavan tarkoituksena on selvittää, yksinkertaisesti sanottuna, se, mistä teksti konkreettisesti kertoo. Tarkoituksena on siis selvittää se, on tekstin ja historian suhde, tai tekstin ja asian suhde. Ensimmäinen lukutapa tarkastelee tekstin tekstuaalista rakennetta, tekstin sisäistä maailmaa ja tekstin kuvaamaa historiaa. Historiallis-kirjaimellinen lukutapa on pääsääntöisesti hengellisen lukutavan edellytys. Lukutapa paljastaa ne tapahtumat, joista teksti kertoo. Tämä toki soveltuu helposti ainoastaan historiallisiin teksteihin; kun tekstin kirjaimellinen merkitys ei olekaan tapahtumia kuvaava, vaan esimerkiksi rukousta (kuten psalmeissa), tai jo itsessään allegoriaa (kuten vertauksissa), ei kirjaimellinen merkityskään ole tapahtumien kuvausta.

Hengellisen tulkinnan malleja on kolme. Hengellisessä tulkinnassa täytyy muistaa, että sitä tehdessä tarkoituksena ei ole kirjoittaa historiaa tai etsiä jonkinlaista objektiivista merkitystä tekstistä. Hengellisessä lukutavassa on kyse siitä, kuinka Pyhä Henki valaisee lukijaa sillä hetkellä ymmärtämään tekstiä. Tulkinnat voivat muuttua eri paikoissa ja eri hetkinä. Hengellinen lukutapa on luonteeltaan henkilökohtainen, assosioiva, ja taiteellinen. Tarkoituksena ei ole etsiä vahvistusta opinkohdille, vaan omalle hengelliselle elämälle. Se laajenee myös omasta hengellisestä elämästä yhteisölliseen elämään; omien tulkintojen ja kokemusten jakaminen auttaa muitakin näkemään ns. hengellisiä näkymiä.

Lähtökohtaisesti kaikki opinkohdat perustuvat kirjaimelliseen tulkintaan. Hengellistä tulkintaa ei siis käytetä oppien määrittelyyn ja vahvaan perusteluun; se voi kyllä valaista joitakin opinkohtia, mutta opinkohdat eivät voi pääsääntöisesti perustua hengelliseen tulkintaan. Asia ei toki ole aivan näin yksioikoinen, sillä jotkut tekstit ovat kirjaimellisen merkityksen tasolla allegorisia.

Toinen lukutapa on allegorinen. Allegoria tarkoittaa toisin sanomista. Siinä kysytään, kuinka tämä kohta, joka on luettu, ja vielä tarkemmin sanottuna sen kuvaama tapahtuma puhuu jostain toisesta asiasta. Ensimmäisen vuosituhannen aikana syntyi useita allegorisen luennan malleja. Yksi niistä oli typologinen luenta; siinä kysytään, kuinka jokin Vanhan testamentin tapahtuma on esikuva Uudessa testamentissa kuvatulle tapahtumalle. Typologia ja profetia liittyvät toisiinsa, mutta eivät ole täysin sama asia; profetia ennakoi tulevaa tapahtumaa ja antaa tulevalle tapahtumalle merkitystä, kun taas typologiassa tuleva tapahtuma antaa merkityksen aiemmalle tapahtumalle.

Tällainen lukutapa on toki mahdollista vain Vanhan testamentin tekstille. Uutta testamenttiakin voi kuitenkin allegorisoida! Toinen allegorian tapa onkin kysyä, kertooko teksti jotain esimerkiksi Jumalan ja ihmisen suhteesta tai jostain muusta kristilliseen uskoon liittyvästä asiasta. Näin esimerkiksi tuhlaajapoikavertaus on allegoriaa ihmisen ja Jumalan suhteesta. (Kyseisessä tekstissä allegoria kuuluu jo kirjaimelliseen merkitystasoon.) Tässä tämä toinen allegorian tapa lähestyy jo anagogista tulkintaa (neljäs lukutapa, ks. alla).

Kolmas lukutapa on tropologinen (ks. Strong) eli ihmisen tapaa tai luonnetta koskeva. Yksinkertaistaen lukutapaa voisi nimittää myös moraaliseksi. Tämän lukutavan äärellä kysytään, mitä tekstin kuvaamat tapahtumat kertovat siitä, millaisia meidän tulisi olla ja miten meidän tulisi käyttäytyä. Aina teksti ei opeta pelkästään toimintatapoja, vaan jonkinlaisia hyveitä – kärsivällisyyttä, rauhallisuutta, iloa, ja muita, jotka eivät varsinaisesti liity siihen, mitä on tehtävä, vaan enemmin siihen, miten on tehtävä ja miten meidän kannattaisi olla ja elää.

Neljättä lukutapaa nimitetään anagogiseksi (eli ylös nostavaksi) ja joskus myös eskatologiseksi (viimeisiä asioita koskevaksi). Anagoginen lukutapa tarkoittaa sitä, mitä tekstin kuvaamat tapahtumat puhuvat ihmisen ja Jumalan suhteesta, ja miten tekstin kautta ihminen voi hengessään nousta tai ylentyä Jumalan luo. Se kutsuu kysymään: missä minä olen tässä tekstissä? Miten minä liityn tekstin kuvaamaan tapahtumaan? Mitä Jumala tekee minulle tekstin kuvaamien asioiden kautta? Millaisen rukouksen minä voin rukoilla tämän tekstin ohjaamana?

Toinen tapa, mielestäni vähän oudompi, katsoa tätä neljättä lukutapaa on miettiä, mitä teksti puhuu viimeisistä ajoista. Mitä se puhuu viimeisestä tuomiosta, taivaasta ja helvetistä? Itse en kovinkaan usein katso tätä neljättä lukutapaa tästä näkökulmasta.

Keskiajalla nelivaljakkoa opetettiin latinakielisellä runolla:

Litera gesta docet,
Quid credas allegoria,
Moralis quid agas,
Quo tendas anagogia. (Lähde)

Kirjain opettaa tekoja,
allegoria uskon kohdetta,
moraali mitä tehdään, ja,
anagogia tavoitetta. (suom. JL) 

Otsikkosivu Richard Simonin teoksesta vuodelta 1685. (Lähde: Wikimedia Commons)

Tulkintani mukaan quadrigan jokainen lukutapa voidaan itse asiassa jakaa kahteen osaan. Kirjaimellis-historiallinen tulkinta jakaantuu tekstin sisäisen maailman tarkasteluun sekä tekstin kuvaaman historian tarkasteluun. Allegoris-typologinen tulkinta jakaantuu allegoriaan ja typologiaan. Tropologis-moraalinen jakaantuu tropologiseen ja moraaliseen. Anagogis-eskatologinen luenta jakaantuu anagogiseen ja eskatologiseen.

Perinteisesti quadrigaa käytettäessä ajatellaan, että hengellinen luenta (allegoris-typologinen, tropologis-moraalinen ja anagogis-eskatologinen) perustuvat aina kirjaimellis-historialliseen tulkintaan. Toisin sanoen, kirjaimellinen lukutapa tuottaa ymmärryksen siitä, mitä teksti sanoo tapahtumista, kun taas hengellinen tulkinta ei tulkitse enää tekstiä, vaan tapahtumia (allegoria facti). Tämä on mahdollista siksi, että siinä missä inhimillinen kirjoittaja voi saada sanat merkitsemään asioita, Jumala voi saada myös asiat merkitsemään jotain muuta. (Näinhän ihminenkin tekee esimerkiksi teatterissa.)

Eksegetiikka tarkastelee pääasiassa juuri kirjaimellista merkitystä. Historiallis-kriittinen tutkimus asettaa kuitenkin kysymyksen: jos allegoria nousee tekstin kuvaamien tapahtumien, ei tekstin itsensä tulkinnasta, onko meidän rakennettava allegoria Raamatun tekstin kuvaamalle historialle (tekstin sisäiselle maailmalle) vai uusimman tutkimuksen tuottamalle tiedolle "oikeasta historiasta" (tekstin ulkoinen historia)? Tämä on kysymys, jonka jätän nyt toistaiseksi ilmaan.

Lisäksi on huomattava, että nelivaljakko ei tosiaan sovi aivan kaikkiin teksteihin. (Vai sopiiko?) Esimerkiksi psalmien kohdalla on vaikea kysyä sitä, mitä tapahtumia teksti kuvaa.

Jonkinlaista yhteenvetoa quadrigasta löydät esimerkiksi täältä.

1400-luvun Raamatun kuvioitu anfangi. (Lähde: Wikimedia Commons)

Raamatuntulkinta quadrigan kanssa ei ole erityisen helppoa, eikä sovellu aloittelijalle. Koska se perustuu assosiaatioille ja alluusioille, on sen käyttäjän syytä tuntea kristillisen uskon perusteet, julkisen liturgian (sakramenttien, messun, ja hetkipalveluksen) perusrakenne, evankeliumien kertomukset ja Vanhan testamentin alkukertomukset (Toora). Niiden kautta syntyy ymmärrys joistakin perustavanlaatuisista assosiaatioista: vesi, käsi, nimi, leipä, viini, vuori, valo, veri, ja useita muita. Esimerkkejä allegorisesta tulkinnasta kannattaa etsiä myös varhaisen kirkon raamatuntulkinnoista ja saarnoista. Esimerkiksi Sardeen piispa Melitonin pääsiäissaarna asettaa Vanhaa ja Uutta testamenttia mielestäni hienosti rinnakkain.

Kun puhun quadrigasta, käytän usein esimerkkinä Maran vesistä kertovaa kertomusta (Ex. 15:22–27). Seuraavassa blogitekstissä esitänkin oman tulkintani kyseisestä kertomuksesta quadrigan kautta katsottuna.