Kumarretaan ja kunnioitetaan

Ajattelin tarkastella uskontunnustuksen kohtaa, joka puhuu Jumalan kumartamisesta.

Ortodoksinen kirkko: "Uskon Pyhään Henkeen, Herraan ja eläväksi tekijään, joka lähtee Isästä, jota yhdessä Isän ja Pojan kanssa kumarretaan ja kunnioitetaan ja joka on puhunut profeettojen kautta."

Paavin alaisuudessa oleva katolinen kirkko Suomessa: "Ja Pyhään Henkeen, Herraan ja eläväksi tekijään, joka Isästä ja Pojasta lähtee, jota yhdessä Isän ja Pojan kanssa palvotaan ja kunnioitetaan ja joka on puhunut profeettojen kautta."

Suomen evankelis-luterilainen kirkko: "Me uskomme Pyhään Henkeen, Herraan ja eläväksi tekijään, joka lähtee Isästä ja Pojasta, jota yhdessä Isän ja Pojan kanssa kumarretaan ja kunnioitetaan ja joka on puhunut profeettojen kautta."

Käytännössä kirkkojen eri muodot eroavat kolmessa kohdassa. Ensin on kohta, jossa ortodoksit ja roomalaiskatoliset ovat lähellä toisiaan, nimittäin uskomisen muoto: "minä uskon". Roomalaiskatolisessa versiossa toki on vain "ja", verbi on toistettu vain alussa. Me luterilaiset tunnustamme tämän sen sijaan Konstantinopolin kirkolliskokouksen antamassa tunnustusmuodossa monikon ensimmäisessä muodossa, "me uskomme".

Toinen kohta on tietenkin filioque, joka läntisissä on, mutta jota ei itäisessä ole. On kuitenkin huomattava, että se puuttuu vain Hengen lähtemisen kohdasta, ei tietenkään kunnioittamisen kohdasta.

Kolmas kohta on kumartamisen ja palvomisen kohta. Sekä ortodoksit että me luteraanit sanomme "kumarretaan ja kunnioitetaan", kun taas roomalaiset sanovat "palvotaan ja kunnioitetaan". Tässä kohden on muuten syytä tehdä huomio. Kerran eräs nuori kristitty kysyi minulta, miksi Pyhä Henki korotetaan yli Isän ja Pojan. Ihmettelin hänen kysymystään, joten hän selvensi: me kumarramme Pyhää Henkeä yhdessä Isän ja Pojan kanssa. Tämä on tekstin väärinkäsitys. Tämä voitaisiin väittää toki muuttamalla teksti muotoon "jota kumarretaan ja kunnioitetaan niin kuin Isää ja Poikaa". Se tosin jättää huomiotta tärkeän teologiset sisällön, että me kumarramme yhdellä kumarruksella sekä Isää että Poikaa että Pyhää Henkeä.

Jos luemme tämän suopeasti, voimme nähdä, että kumartaminen ja palvominen kuuluvat yhteen. Se, mitä me luteraanit ja ortodoksit sanomme kumartamiseksi, sitä nimittävät paavilaiset palvomiseksi. Tämä on toki ihan raamatullista kielenkäyttöä: kumartaminen on yleisesti juuri Jumalalle osoitettavaa palvontaa. Pyhät kirjoitukset eivät kuitenkaan sulje kumartamista vain Jumalalle, vaan myös mm. kuningasta kumarretaan. Tässä mieleeni nousee Johannes Damaskolaisen ja seitsemännen kirkolliskokouksen opetus kahdenlaisesta kumartamisesta: kunnioituksen kumarrus, joka voidaan osoittaa niille, jotka ovat kumartamisen arvoisia eli myös muille kuin Jumalalle, ja palvonnan kumarrus, joka osoitetaan vain ja ainoastaan Jumalalle.

Tämän vuoksi joitakin torutaan pyhissä kirjoituksissa, kun he kumartavat. Näin esimerkiksi Ilmestyskirjan enkeli kieltää kumartamasta itseään, koska häntä kumarrettiin niin kuin Jumalaa. Kuitenkaan kaikkea ihmisten kumartamista ei toruta, vaan sitä pidetään soveliaana. Näin esimerkiksi Vanhassa testamentissa kuningasta kumarrettiin. Kumarrus on ensisijaisesti palvonnan kumarrus ja se meidän tulee osoittaa Jumalalle.

Tiedätte varmasti, että jokin aika sitten +Teemu Sippo vihittiin piispaksi Turun tuomiokirkossa. Eräs tuttuni ihmetteli minulle sitä, että electus kumartui maahan saakka ja makasi pyhien litanian aikana. Mitä ihmeteltävää siinä on? Rukouksessa rukoiltiin electuksen puolesta, hän oli kumartuneena Jumalan alttarin edessä. Mitä ihmeellistä tässä on? Ennemmin surkuttelen sitä, että meidän kirkoissamme kukaan ei tunnusta kuuliaisuuttaan ja alamaisuuttaan Jumalalle vaipumalla maahan asti. "Minä olen tuhkaa ja tomua" saattaa kyllä nousta luteraanin huulille, mutta kuka oikeasti jaksaa painua oikeasti maahan ja nuolla tuhkaa ja tomua? Ei kukaan! Kysymys näyttää olevan jaksamisesta! On helpompaa olla kumartamatta, on helpompaa tehdä mitä tahansa kuin osoittaa kunnioituksensa Jumalalle. Kukin miettii omaa jaksamistaan, omaa viitseliäisyyttään, omaa käytännöllisyyttään sen sijaan että miettisi sitä, millä kaikilla tavoilla hän voisi palvoa Jumalaa, joka on meidän pelastuksemme lähde! Voi meitä!

Jos me tunnustamme kumartavamme ja kunnioittavamme Isää ja Poikaa ja Pyhää Henkeä, niin missä tämä uskon laki (lex credendi) näkyy meidän liturgiassamme tai rukouksessamme (lex orandi)? Jos me emme noudata sitä, mitä me tunnustamme uskoksemme, eikö meidän uskostamme tule silloin turhaa? Ei, ei se tee. Mutta se tekee, jos me emme edes tahdo noudattaa sitä, mitä uskomme.