Kohti postmodernia suvaitsevaisuutta

Satuin törmäämään Facebookissa tällaiseen tekstiin. Se on kirjoitettu amerikkalaisessa kontekstissa. Sen keskeinen huomio on, että siinä, missä moderni suvaitsevaisuuskäsite salli sen, että "hyväksyttiin persoona, mutta ei hänen näkemystään tai toimintaansa", niin postmoderni suvaitsevaisuuskäsite ei enää salli tätä erottelua.

Aioin jakaa kyseisen tekstin Facebookissa, mutta kirjoittaessani päivitystä kävi ilmi, että tekstistä tulisi kovin pitkä, joten siirsin sen tänne blogin puolelle. Suosittelen blogini lukijaa lukemaan ko. tekstin ennen alla olevan tekstini lukemista.

Johdanto

Kun olen viime aikoina seurannut Suomen poliittista tilannetta - sisältäen mm. #Immosgate:n ja #AitoAvioliitto -aloitteen ja näiden ympärillä käydyt keskustelut - minusta on usein tuntunut, että minun punavihreässäni kuplassa ei tosiaankaan suvaita juurikaan niitä, jotka ajattelevat toisin. Ainakin suurin osa sosiaalisessa mediassa näkyvistä viesteistä edustaa linkissä olevan tekstin kuvailemaa uutta suvaitsemattomuutta. Sitten toki usein päivitysten alla olevissa ketjuissa jonkinlaista suvaitsemista tapahtuu. Ja on muutamia poikkeuksia, jotka kyllä tuntuvat edustavan vanhaa suvaitsevaisuuskäsitettä tai sitten edustavat uutta käsitettä, mutta kuitenkin niin, että pystyvät edelleen suvaitsemaan niitä, jotka ovat eri mieltä.

Teologisessa tiedekunnassa on tällä hetkellä Risto Saarisen huippuyksikkö, "Järki ja uskonnollinen hyväksyminen". Tuntuu siltä, että se on pistetty pystyyn juuri oikeaan aikaan. Saarinen luennoi jokin aika sitten, että suvaitsevaisuudesta pitäisi mennä pitemmälle, hyväksymiseen. Ei riitä, että suvaitsee, täytyy myös hyväksyä. Tuntuu siltä, että Saarinen edustaa siis tätä uutta, postmodernia suvaitsevaisuuden käsitettä, joka sisältää hyväksymisen jo itsessään; et voi suvaita toista, ellet hyväksy paitsi häntä itseään, myös hänen näkemyksiään. Tai vähintäänkin sinun täytyy hyväksyä toisen olennaiset näkemyset ja toimet, erityisesti hänen uskonnollisuutensa.

Persoona ja olemuksellisten piirteiden suvaitseminen

Missä määrin voidaan erottaa henkilön "olemus", hänen "toimintansa" ja hänen "näkemyksensä"? (Vrt. I am not my thoughts; vrt. myös You are what you think) Vallitseva seksuaaliteoreettinen keskustelu tuntuu sanovan, että sukupuoli ja seksuaalisuus ovat siinä määrin keskeisiä osia ihmisen identiteettiä, että se kuuluu hänen olemukseensa. Saarisen porukka kai sanoisi, että myös uskonto on tällainen olemuksellinen piirre ihmisessä.

Olen itsekin sitä mieltä, että ihmisen olemus, hänen ajattelunsa ja toimintansa liittyvät paljon syvemmin toisiinsa kuin linkin takana olevan tekstin kuvailema "vanha suvaitsevaisuus" esittää. Tässä mielessä postmoderni teoria tarjoaa mielestäni paremman lähtökohdan.

Näillä alueilla ei voida siis samaan aikaan hyväksyä toista henkilönä, mutta olla hyväksymättä hänen sukupuolista, seksuaalista ja uskonnollista itseidentiteettiään. Sen sijaan, koska nämä ominaisuudet ovat olemuksellisia, täytyy hyväksyä toisen sukupuolinen, seksuaalinen ja uskonnollinen itseidentiteetti ja toiminta. Vanha suvaitsevaisuus ei enää riitä. Toisaalta, eikö kullakin ole vapaus määritellä oman persoonallisuutensa perustavanlaatuiset alueet? Vaikka uskonto, seksuaalisuus ja sukupuoli määrittävät meitä persoonina enemmän tai vähemmän välttämättömästi, joillekin ne ilmenevät siinä määrin transparentteina, ettei tietoinen identiteetinmääritys perustu niille, vaan toisenlaisille piirteille, jotka liittyvät vaikkapa itseilmaisuun tai muuhun.

Postmoderni suvaitsevaisuus estetisoitumisena

Tämä johtaa siihen, että yhteiskunnassa on tiettyjä alueita, joissa vallitsee preferenssien moninaisuus, mutta ei voi vallita enää erimielisyyttä. Niitä koskee tietty yleinen näkemys, joka kulloinkin on yhteiskunnassa vallalla, ja jota ei voi kritisoida. Modernin yhteiskunnan suvaitsevaisuuskäsite syntyi reformaation myötä, kun hegemoninen uskonto pirstaloitui useaan eri suuntaukseen; yhteisöt ja ideologiat piti saada elämään yhdessä. Postmoderni yhteiskunta suuntautuu kuitenkin yhä enemmän kohti hegemonista, inklusivistista ideologiaa: elämänalueilla saa olla eri preferenssejä, mutta toisen preferenssien ei saa ajatella saatika sanoa olevan vääriä. Toisin sanoen toisen ajattelua ja toimintaa ei saa kyseenalaistaa, vaikkakin voi todeta, ettei se ole itselle mieleen. Saa siis olla homo, mutta ei saa sanoa toisen biseksuaalisuutta vääräksi. Saa olla mies, mutta ei saa sanoa toisen transsukupuolisuutta vääräksi. Saa olla katolilainen, mutta ei saa sanoa toisen luterilaisuutta vääräksi.

Tätä voisi ehkä, hieman käsitettä venyttäen, nimittää yhteiskunnan estetisoitumiseksi. Estetisoitumisesta on erotettu  viisi erilaista näkökulmaa. (1) Elämänalueilla aletaan painottaa kauneutta, eleganssia, tyylikkyyttä. Tässä mielessä estetisoituminen on siis (ulkoisen) miellyttävyyden vaateen korostumista. (2) Arjen estetisoituminen voi tarkoittaa elämysten lisääntynyttä etsimistä. (3) Estetisoituminen voi tarkoittaa kuvallista käännettä, eli siis piktoriaalisuuden lisääntymistä kulttuurissa ja viestinnässä. (4) Estetisoituminen voi tarkoittaa myös "aistimellisuuden ja ruumiillisuuden painottamista". Tällöin kyseessä on siis aistien ja ruumiin lisääntynyt huomioiminen mielen ohella. (5) Estetisoituminen voi tarkoittaa myös taiteistumista. (Ossi Naukkarinen, "Taiteistumisen muodot" teoksessa Taiteistuminen. Helsinki: Taideteollisen korkeakoulun julkaisu B 79, 2005, ss. 15-18)

Se, mitä tässä tarkoitan estetisoitumisella, ei kuitenkaan osu Naukkarisen muotoilemiin viiteen määritelmään. Sen sijaan tarkoitan estetisoitumisella tässä sitä, että sen sijaan, että elämänvalinnoissa painottuu esteettinen preferenssi intellektuaalis-ideologisen arvioinnin sijasta. Tämä liittyy siis aiemmin sanomaani aksioomaan, "elämänalueilla saa olla eri preferenssejä, mutta toisen preferenssien ei saa ajatella saatika sanoa olevan vääriä." Elämänalueiden preferenssien perimmäinen luonne on tällaisessa postmodernin suvaitsevaisuuskäsitteen ideologisessa ilmapiirissä esteettinen, ei ideologinen, koska itse postmoderni ideologia kieltää tekemästä ideologisia valintoja - tämän se tekee siksi, että mikä tahansa muu ideologia kuin suvaitsevaisuusideologia on inherentisti eksklusiivinen ja siten yhteiskuntarauhaa järkyttävä. Elämänvalinnat muuttuvat tämän aspektin mukaisesti siis makuvalinnoiksi.

Toisaalta voiko sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyviä valintoja pitää vanhan käsitteen valossa ideologisina, tai valintoina ollenkaan? Jos valinnan käsite näyttäytyy tässä ideologisen valinnan valossa, varmastikaan ei. Ideologinen valinta näyttäytyy jonkinlaisessa tyhjiössä: kaupan hyllyllä on joukko ideologioita, joista ihminen on vapaa valitsemaan sen, minkä haluaa, vailla oman historiansa painolastia. Tällainen ideologisen valinnan käsite on toki täysin järjetön; olemme aina kiinni omassa historiassamme ja kasvatuksessamme, vaikkakaan emme - toivottavasti - sen determinoimia. Mutta tämä absurdi ideologisen valinnan käsite toimikoon nyt hyvänä kontrastina makuvalinnan käsitteelle. Makuvalinta ei ole niinkään valinta kuin arvostelma, jolloin sen luonteeseen kuuluu tietty reseptiivisyys ja intuitiivisuus. Sukupuolta tai seksuaalisuutta ei valita tyhjiöstä, vaan tarjoutuessaan käsillä olevaksi se tunnistetaan hyväksi ja soveliaaksi. (No, kuitenkin, en lähde laajentamaan, koska tarkoitukseni ei ole kehitellä teoriaa näistä, vaan suvaitsevaisuudesta.)

Postmodernin pluralismin uhka uskonnolle

Yhteiskunnan (yleisen mielipiteen, sanan- ja mielipiteenvapauden ja niihin liittyvän lainsäädännön, sosiaalisen median käytäntöjen, ihmisten ajattelun periaatteiden) muovautuminen postmodernin suvaitsevaisuuskäsitteen ympärille tarkoittaa sitä, että yhteiskunta vaatii jokaisen omaksuvan tietynlaisen ideologisen pluralismin oikeana (meta)totuutena.

Viime aikoina esillä olleet "gatet" ovat esimerkkejä tästä. GamerGate ja Sad Puppies maailmalla, ImmosGate ja Aito avioliitto -kampanja Suomessa ovat esimerkkejä tilanteista, joissa postmodernia suvaitsevaisuuskäsitettä edustavat henkilöt ja instituutiot eivät kykene sulattamaan sitä, että vastapuoli edustaa eksklusiivisia ideologioita, jotka eivät hyväksy pluralistista (meta)ideologiaa. Yhteiskunnan yleinen metaideologia ja ideologia ovat ristiriidassa, tai ainakin näyttävät siltä, koska ideologia ei rakennukaan pluralistisen (meta)ideologian perustalle.

Voivatko pluralistinen (meta)ideologia ja eksklusiiviset ideologiat elää yhteiskunnassa niin, että yhteiskunnan voidaan edes teoriassa sanoa suvaitsevan niitä? Ymmärtääkseni pluralistisen ideologian puitteissa tämä ei ole mahdollista ilman, että eksklusiivinen ideologia laimentaa oman näkemyksensä esteettiseksi preferenssiksi. Postmoderni pluralismi suvaitsee vain esteettistä diversiteettiä, ei ideologista diversiteettiä. Tämä tarkoittaa myös sitä, että postmoderni pluralismi ei myöskään hyväksy uskonnollis-ideologista diversiteettiä, vaan itse asiassa kehittää synkretistisen metauskonnon, jonka alalajien edustajia kaikkien postmodernissa yhteiskunnassa toimivien uskontojen tulee olla. Siis: jokaisen uskonnon täytyy pitää uskonnon valintaa itse asiassa esteettisenä, ei ideologis-uskonnollisena (!) valintana. Uskonto ei liitykään enää niinkään ideologiaan (fides quae creditur) kuin uskonnolliseen tunteeseen (fides qua creditur) ja on siten esteettisen makuarvostelman ja -valinnan kohde.

Niille, jotka operoivat vanhan eli modernin suvaitsevaisuuskäsitteen piirissä ja ovat uskonnollisesti orientoituneita niin, että pitävät uskonnon ideologista puolta tärkeänä, on tällainen pluralistinen metauskonto kauhistus. Pluralistinen metauskonto voi kuitenkin olla yhteiskuntaideologia, joka sallii parhaimman tilanteen kaikille. Onko se pelastettavissa? Selitettävissä siten, että uskontoon absoluuttisesti suhtautuva voi sen hyväksyä?

Ehkä ratkaisu on löydettävissä siitä, että postmodernia suvaitsevaisuutta lähestytään pragmatistisen epistemologian kautta ja annetaan uskontojen pyöritellä niiden omia, enemmän tai vähemmän metafyysisiä epistemologioita vapaasti. Tämä vaatisi laajempaa tarkastelua.