Toisen blogin siirto tänne

Siirsin toisen blogini, Pseudo-Juhan, sisällön tänne. Sen sisältöä voi tarkastella nyt tägistä pseudojuha. Aloitin blogin aikoinaan huhtikuussa 2014 gradutyöskentelyn aikana, ja kirjoittelin siihen lähinnä 2014 ja 2015, estetiikan opintojen ollessa kuumimmillaan. Se ei siitä koskaan erityisemmin enää noussut, joten ajattelin, että siirrän tekstit tänne - ovatpahan jossain tallessa!

Kirkon rikkaus

Olen törmännyt nyt useampia kertoja Facebook-feedissäni tähän tekstiin, joten koen asiakseni siihen antaa jonkinlaisen pastoraalisteologisen responssin.

Jere Hannikainen esittää tekstissään, että kirkolla on käytännön ja teorian ongelma. Teoriassa ollaan uskonyhteisö, käytännössä ei; teoriassa uskotaan klassinen kristinusko, käytännössä kiistellään neitseestäsyntymisistä sun muista opeista. Toisin sanottuna, suurin osa kirkon kastetuista ja konfirmoiduista jäsenistä on Hannikaisen mielestä tapakristittyjä, ei kunnolla uskovia oikeita kristittyjä. Hannikaisen tekstissä haluaisinkin keskittyä juuri tähän kohtaan:

En koe juurikaan huonoa omaatuntoa ajatellessani, että valtaosa ev.-lut. kirkon jäsenistä ei ole kristittyjä. Monia tällainen lausunto saattaa järkyttää. Kuinka minä muka voisin tietää kenenkään toisen ihmisen hengellistä tilaa? En voikaan, enkä lähde yksittäisten ihmisten kohdalla mitään kannanottoja tekemäänkään. Mutta minun mielestäni ihmisten elämäntavat ja teot voivat kuitenkin antaa merkittävässä määrin osviittaa siitä, mikä henkilön todellinen maailmankatsomus tai usko on. Jos ihminen kirkkoon kuulumisestaan huolimatta ei harjoita hengellisyyttä millään tavoin, vaeltaa näkyvissä epäkristillisissä teoissa ja jopa sanoo, että ei usko Jumalaan, en näe enää paljoakaan syytä suhtautua häneen kristittynä ainakaan määriteltynä teologisesti. Eräs aikamme vääristymistä yleensä ottaenkin on määrittää henkilön uskonnollinen vakaumus sen yhteisön perusteella, mihin hän muodollisesti kuuluu. Näin esimerkiksi on ollut koulun uskonnonopetuksen suhteen. Mutta minä sanon: meidän on aika herätä tästä unesta. Ei ole mitään syytä olettaa, että vakaumus automaattisesti mukailisi yhteisöjä. Nykyaikana ihminen tuppaa haluamaan määritellä itse, mihin hän uskoo. Usein hän ei tätä määritelmää tee sen yhteisön mukaan, mihin hän kuuluu, vaan enemmänkin siitä huolimatta. Näin on minusta erityisesti ev.-lut. kirkon kohdalla. Ilmiölle on nimikin: tapakristillisyys. Ei-uskovat ihmiset kuuluvat kirkkoon tavan vuoksi, koska eivät ole jaksaneet erota tai koska aina on kuuluttu. (Jere Hannikainen, Ecclesia iterum ecclesia fiat: Kirkon ongelma)

Teologinen uskonkäsitys

(Huom. Tämä luku sisältää enemmän sivistyssanoja ja teoriaa, seuraava luku on helpompi.)

Minusta tekstin ongelma on perustavanlaatuinen ja se koskee suurinta osaa teologeja. Ongelma on teologinen uskonnäkemys tai -käsitys. Tarkoitan tällä ongelmalla sellaista käsitystä uskosta – tämä on vain yksi tapa kuvata sitä – jossa kyllä hyväksytään ajatus siitä, että usko on Jumalan lahja, mutta sen tiedolliset (notitia) ja myöntymiseen liittyvät (assensus) aspektit painottuvat siinä määrin, että uskon käsite lähestyy teologian käsitettä, ja melkeinpä samaistuu siihen. Tällöin uskon keskeinen piirre on siis ymmärrykseen ja tietoon liittyvä.

Hannikaisen keskeinen teoreettinen lähtökohta on aivan oikea: "Nykyaikana ihminen tuppaa haluamaan määritellä itse, mihin hän uskoo." Tämä on totta. Nietzschen julistama Jumalan kuolema tarkoittaa sitä, että ei ole enää olemassa kulttuurisesti jaettua metafysiikkaa, johon voitaisiin perustaa jonkinlainen yhteinen maailmanselitys, keerygma tai edes pareneesi. Jumalan kuolema on sekularisaatiota: kirkot ovat menettäneet niiden kulttuurisen valta-aseman, jossa kirkossa saarnattu moraali on ollut yhteiskunnallisen moraalin määrittäjä ja ylläpitäjä. Yhteisen metafysiikan katoaminen tarkoittaa välttämättä Kristus-julistuksen henkilökohtaistumista: pappi ei voi enää saarnata yhtä kertomusta kaikille ja olettaa kaikkien mukautuvan siihen, vaan hän joutuu mukauttamaan saarnansa eri kohderyhmiin. Se tarkoittaa sitä, että jotkin vanhat kysymykset menettävät arvonsa ja se tarkoittaa sitä, että joidenkin vanhojen kysymysten vanhat vastaukset eivät enää toimi. Toisin sanottuna postmoderni suurten kertomusten kuolema, kulttuurisesti jaetun metafysiikan katoaminen ja kirkon moraalisen valta-aseman murentuminen johtavat siihen, että evankeliumin julistus ei voi ottaa kainalosauvakseen enää metafysiikkaa tai valta-asemaa, vaan sen täytyy seistä omilla jaloillaan Kristus-julistuksena, kussakin puhetilanteessa vallitsevan metafysiikkojen sotkun vallitessa. Kuinka tämä voisi tarkoittaa mitään muuta kuin sitä, että jokainen joutuu enemmän tai vähemmän määrittelemään, mihin hän uskoo? Ja vaikka jokainen tunnustaisikin sanallisesti saman uskon, se on välttämättä erilainen; sanat herättävät meissä aina erilaisia ajatusrakennelmia perustuen siihen, millainen elämänhistoria meillä on ollut, joten jokaisen ihmisen käsitys neitseestäsyntymisestä, kolminaisuudesta tai mistä tahansa opin kohdasta on erilainen. 

Teologinen uskonkäsitys voi tarkoittaa hyvin oppikeskeistä. Voin kuulla jo, kuinka nyt monet mielessään nyökyttelevät ja pohtivat sitä systemaattisen teologian pääaineekseen valinnutta tuttua pastoria, joka aina puhuu jostain opinkohdasta. Teologinen uskonkäsitys ei kuitenkaan tarkoita pelkästään oppikeskeisyyttä. Se on sellaista uskonnollisuutta, jossa teologia ja teologiset asiat (mm. kirkko) ovat keskeisiä. Käytännöllistä teologiaa opiskellutkin voi elää ja ymmärtää kristinuskon teologisesti. Pääsääntöisesti tämä on teologisesti koulutettujen "tauti". Tautihan se ei toki sinänsä ole, vaan se on vain yksi monista pätevistä näkökulmista kristinuskoon.

Tapakristityn puolustus

Olin tänä kesänä töissä Tuusulan seurakunnassa ja tahdon kertoa erään kokemuksen siitä. Se kertoo tästä tilanteesta, jossa kristinusko on. Eräällä rippikoululeirin tauolla satuin osallistumaan sellaiseen Juu tai ei -peliin, jossa joku kysyy kysymyksen ja kaikki osallistujat vastaavat, joko juu tai ei, ja vastausta ei saa selittää. Kysyin jonkun tylsän kysymyksen ja sitten isonen sanoi, että hän oli toivonut jotain kysymystä tyyliin, "uskotteko te" ja kaikki olisivat vastanneet siihen ei – isonen mukaanlukien, ehkäpä. Sen jälkeen kysyin kysymyksen, mutta en ehdotettua, vaan näin: "tahdotteko uskoa?" Yllätyin ilokseni siitä, että kaikki vastasivat kyllä, ja yksi henkilö sanoi ehkä. Tämän lisäksi isoset pohtivat vaikeita uskonnollisia kysymyksiä, joihin hyväkään teologi ei osaa antaa helppoa ja selkeää vastausta.

Mitä tämä kertoo? Tämä kertoo siitä, että kristityn ja uskovaisen nimi on pilattu kaikenlaisilla oletuksilla ja opetuksilla siitä, millainen on hyvä kristitty ja uskovainen. Tämä kertoo myös siitä, että nuorilla – ja koko seurakunnalla – on kyllä uskoa, mutta se usko on pientä, siemenen asteella olevaa. Kokemuksesta tiedän, että seurakunnissa vaikuttaa sellaisia ihmisiä, joiden uskonnäkemys on ehdoton, ja jotka ajattelevat, että oikeus uskovan nimeen täytyy ansaita jonkinlaisella täydellisellä uskolla. Täytyy allekirjoittaa jokainen uskontunnustuksen kohta, että saa nimittää itseään kristityksi. Tai sitten täytyy elää täydellistä elämää; armahdetun syntisen elämä onkin sitä, että aina kun tekee syntiä, saa vajota lohduttomaan epätoivoon oman syntisyytensä vuoksi ja olla masentunut seuraavaan sunnuntaihin saakka, kun saa synninpäästön, sitten voikin aloittaa uudelleen. Sanon: armahdettuna syntisenä eläminen ei ole tätä. Vaikka olen suhtautunut kriittisesti Lutherin pecca fortiter sed crede fortius -lauseeseen (tee syntiä rohkeasti, mutta rohkeammin usko), siinä on oma viisautensa. Jumalan armon erityisyys ei ole siinä, että me saamme aloittaa aina alusta. Jumalan armo ei ole taulua tyhjäksi pyyhkivä voima. Jumala ei anna anteeksi vain vahinkoja, vaan myös sen, että me teemme tahallaan väärin.

Uskon siemenen voima perustuu siihen, että se on Pyhän Hengen läsnäoloa ihmisessä. "Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee." (CA V) Monilla ehdottoman uskonkäsityksen vallassa olevilta jää huomaamatta, kuka sen uskon vaikuttaa. Sen vaikuttaa Pyhä Henki. Hän saa ihmiset uskomaan, eivät ihmiset itse. Ja jos joku on sakramenttien ja sanankuulon kautta valmis sanomaan, että "minä tahdon uskoa", niin kuinka tällainen ihminen eroaa rukoilevasta publikaanista (Luuk. 18:13), tai isästä, joka pyysi pojalleen apua Herralta ja uskoi epäuskoisena (Mark. 9:24)?

Tätä konfirmaation kysymys nimittäin tarkoittaa. Kysymys kuuluu: "Tahdotteko Jumalan armon avulla osoittaa tämän uskon elämässänne?" (Konfirmaatiomessu A, 14) Puhe "uskon osoittamisesta" on kielellinen keino puhua substantivoidusta asiasta; teonsanana ilmaistuna kysymys ilmaistaisiin "Tahdotteko Jumalan armon avulla uskoa tämän uskon?" Tätä jälkimmäistä muotoa ei konfirmaation järjestyksessä anneta, mutta se on avioliittoon vihkimisessä, jossa asetetaan rinnakkain "tahdotko ottaa NN:n aviovaimoksesi/-mieheksesi ja osoittaa hänelle uskollisuutta ja rakkautta" sekä "tahdotko ottaa NN:n aviovaimoksesi/-mieheksesi, olla hänelle uskollinen ja rakastaa häntä". Augustinus kirjoitti Enchiridionissaan jotakuinkin näin: kukaan ei voi uskoa, toivoa tai rakastaa, ellei hän ensin tahdo. Tahdon kääntyminen on kuitenkin Jumalan armon vaikutusta, ja jos joku tahtoo, se on jo osoitus siitä, että hän on kääntynyt. Hän on siis tehnyt metanoian.

Tällaisiako pienen uskon uskojia meidän nyt tulisi nimittää ei-kristityiksi, kun he eivät vielä uskalla ottaa kristityn tai uskovaisen nimeä? Ei. Jokainen kirkon jäsen, joka tahtoo olla kirkon jäsen, tahtoo enemmän tai vähemmän uskoa. Uskon määrästä vastaa Pyhä Henki. Siitä lauletaankin syystä perinteisessä konfirmaatiovirressä: "Uskossa auta kasvamaan. Tee itse työsi kokonaan." (Virsi 236:5)

Kirkon rikkaus ei ole seurakunnan aktiivikristityissä, jotka käyvät jumalanpalveluksessa, vaan kaikissa niissä kirkon jäsenissä, jotka uskovat heille annetulla pienellä uskollaan. Ja sitäpaitsi, kyllä nämä aktiivikristitytkin uskovat kukin ihan omalla tavallaan. He vain ovat tottuneet siihen, että saavat jumalanpalveluksesta ravintoa uskolleen. Jumalanpalveluksesta viestiminen kirkon jäsenille sellaisella tavalla, joka paljastaa kaikille, kuinka hieno asia se on, ei ole mikään yksinkertainen asia. Se ei ole annettua, vaikka kuinka Pyhä Henki olisi sydämessä.

Joku voisi toki sanoa, että olen kirjoittanut tämän tapakristityn puolustuksen ja nimittänyt heitä kirkon rikkaudeksi siksi, että heiltä tulevat verotulot, joilla papiston palkka maksetaan. Sanon: evankeliumin julistajalle kuuluu palkka työstään. Ja toiseksi sanon: talvella minä en palkkaani kirkollisverosta saa.

Uusi evankeliointi

Hannikainen kaipasi jonkinlaista ojennusta. Hän kirjoitti: "Ja milloin viimeksi muistatte kuulleenne papiston nuhtelevan seurakunnan jäseniä epäkristillisestä elämästä?" (Em.) Tätä ei kuulla juuri koskaan julkisesti, koska tämä opastaminen (myös opillisissa kysymyksissä) tapahtuu pääasiassa yksityisesti. Hieman humoristisesti tätä kirjoittamaani blogitekstiä voitaneen nyt kuitenkin pitää jonkinlaisena opastuksena Hannikaiselle. Sanon: ei ole sopivaa aiheuttaa sellaista pahennusta, että väittää kristittyjä ei-kristityksi ja siten yrittää saattaa heidät jonkinlaiseen epätoivoon siitä, onko heidän uskonsa tarpeeksi suurta. Meidän ei tule sammuttaa innostusta ja pientä uskoa. (Vrt. 1. Tess. 5:19)

"Väitän siis, että kirkko suhtautuu merkittävään osaan jäsenistöstään väärällä tavalla. Se suhtautuu kristittyinä ihmisiin, jotka todellisuudessa ovat lähetyskenttä", Hannikainen kirjoittaa. Kirkko on aina mission kirkko. Ei evankeliumin julistus koskaan lopu uskovaisillekaan, ei niille, joilla on pieni siemen, eikä niille, joilla on jo suuri puu. Hannikaisen suurin ongelma on siinä, että hän näkee vain kylvämättömän maan ja suuren puun, pienet siemenet eivät pistä silmään. Pappina koen, että minun tulee tässä puolustaa niitä pieniä orastavia uskon kasveja. Pyrim estämään mahdollisimman monia tallomasta näitä uskoja. 

Tietyssä mielessä kyllä sympatiseeraan Hannikaista. Se, että jokainen uskoo vähän jotain, ja kukin tavallaan, tuntuu pelottavalta. Kirkon usko ei ole kuitenkaan yhden usko, eikä edes kaikkien usko yhteen ladottuna. Se on laajempi kokonaisuus, joka kattaa historiallisen kokonaisuuden. Papiston tehtävä on julistaa uskon kokonaisuutta; siemenet lentävät, minne lentävät, ja Jumala kasvattaa niistä sadon.

Tämän kaiken olen kirjoittanut pienen uskon ja pienen uskon uskojien puolustukseksi. "Älkää sammuttako Henkeä."

isä Juha Leinonen

Lähetyshiippakunnan virheet ja harhat, osa 1: johdanto

Olen tullut viimeisen puolen vuoden aikana vakuuttuneeksi siitä, että Lähetyshiippakunta on lahko. Tähän johtopäätökseen olen tullut sekä opillisesti että hengellisesti. Uskon, että sen papit ohjaavat ihmisiä harhaan, pois Jumalan tuntemisesta. Jotta syytökseni eivät olisi vain tyhjää puhetta ilmassa, aloitan nyt kirjoitusten sarjan: Lähetyshiippakunnan virheet ja harhat. Sarjan tarkoituksena on tarkastella edellä esitettyä väitettä LHPK:n käytäntöjen, oppien ja toiminnan tarkastelun avulla.

Risti on kirkkauden valtaistuin

SAARNA
Tämä on saarnakäsikirjoitus. Itse saarna on hieman poikennut tekstistä.
Lähetyskirkon messu 20.11.2016 klo 15
Teksti: Matt. 25: 31–46

Ihmisen Poika tulee ristille

Johdanto: Ihmisen Poika
Jeesus on Ihmisen Poika. Tämä arvonimi liittyy profeetta Danielin näkyyn, jossa Ikiaikainen istuutuu tuomitsemaan. Hänen luokseen tulee eräs, “näöltään kuin ihminen”, jolle annetaan valta, kunnia ja kuninkuus. Tämä ihmiseltä näyttäminen ilmaistaan hepreaksi sanomalla, “hän joka on kuin ihmisen poika”.

Danielin näky Ikiaikaisesta ja Ihmisen Pojasta on näky Jumalan tuomiosta. Kuulemamme evankeliumiteksti, joka on Matteuksen 25. luvussa, liittyy 24. luvussa alkaneeseen jaksoon. Opetuslapset kysyvät, “Mikä on merkkinä sinun tulostasi ja tämän maailman lopusta?” Jeesus vastaa tähän pitkällä opetuksella. Sen jälkeen tulee pitkä luettelo vertauksia ja puheita, joissa Jeesus puhuu maailmanlopusta.

Näiden vertauksien jälkeen Jeesus lausuu ne sanat, jotka tänään kuulimme evankeliumissa. “Kun ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa, hän istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle.” Ja sitten jaetaan lampaisiin ja vuohiin. Nämä jakamiset ovat yksi kaikista tylsimmistä kohdista kirkkovuodesta, kun tässä toistetaan kaksi kertaa pitkät luettelot, joita ei jaksa kuunnella.

Tuomiopäivävertauksen selitys
Lyhennetäänpä siis vähän. Ihmisen Poika tuomitsee tekojen ja tekemättä jättämisten mukaan. Lampaille käy hyvin, koska he ovat tehneet Herralle palveluksia. He eivät toki tajua palvelleensa Herraa, vaan ovat auttaneet hänen veljiään. Siten he ovatkin palvelleet Herraa.

Nämä teot, joilla Herraa on palveltu, ovat hyvin yksinkertaisia. Sirakin kirjassa sanotaan, että “elämän perustarpeet ovat vesi, ruoka ja vaatteet ja asunto”. (Sir. 29:21) Näiden perustarpeiden täyttämisen lisäksi ihminen tarvitsee seuraa, erityisesti kun häntä ahdistaa, kun hän on sairaana tai vankilassa. Herra ei siis vaadi tässä mitään marttyyrinkuolemaa, eikä maailman toiselle puolelle lähtemistä, ei edes omista vaatteista luopumista, vaan sitä, että emme ummistaisi silmiämme lähimmäistemme perustarpeilta.

Vuohia ei tuomita heidän pahojen tekojensa perusteella, vaan sen perusteella, mitä he ovat jättäneet tekemättä. Viime aikoina on jonkin verran kirjoitettu tästä ja guuglaus paljastaa myös sen aika selvästi: kuollessaan ihmiset katuvat eniten sitä, mitä he ovat jättäneet tekemättä. Ihmisen Poika ei tuomitse pahojen tekojen mukaan, vaan tekemättä jättämisen mukaan.

Vertauksen tähtäyspiste on sydämen muuttumisessa: jos me kuljemme hätää kärsivän lähimmäisemme ohi, eikä meidän sydämemme huuda kivusta, meidän sydämemme on kiveä. Jumala on luonut meidän sydämemme iloitsemaan iloitsevien kanssa ja itkemään itkevien kanssa.

Evankeliumiteksti puhuu ensimmäisestä tulemisesta, Jeesuksen tuomiosta
Teille on opetettu, että tämä on vertaus viimeisestä tuomiosta, siis Jeesuksen toisesta tulemisesta. Mutta entäpä jos se puhuukin Jeesuksen ensimmäisestä tulemisesta? Minusta näyttää siltä, että Matteuksen evankeliumin lukujen 24 ja 25 opetus on itse asiassa opetusta siitä, miten opetuslasten tulisi valmistautua Jeesuksen ensimmäiseen tulemiseen. Danielin profetiassa sanotaan, että Ihmisen Pojalle annettiin kaikki valta. No Jeesushan sanoo sanoo lähetyskäskyssä: “minulle on annettu kaikki valta”. Ja Nikean uskontunnustuksessa sanomme, että hänen valtakunnallaan ei ole loppua.

Jeesus, Ihmisen Poika, tuli, mutta hän ei löytänyt yhtään hyvää palvelijaa. Ei ollut yhtään viisasta morsiusneitoa odottamassa, sillä opetuslapset eivät jaksaneet valvoa. Hänet otettiin kiinni ja pahoinpideltiin. Hänellä oli nälkä, mutta kukaan ei tullut antamaan hänelle ruokaa. Hänellä oli jano, ja hänelle annettiin vain etikkaa. Kukaan ei ottanut häntä kotiinsa, vaan hänet ajettiin kaupungin ulkopuolelle. Hänen vaatteensa vietiin pois ja niistä heitettiin arpaa. Hän otti kantaakseen meidän sairautemme ja oli vangittuna odottamassa julmaa kuolemaansa, mutta kukaan ei tullut häntä auttamaan. Sen sijaan hänet nostettiin ristille, alasti koko maailman katseltavaksi ja pilkattavaksi, Jumalan kirottavaksi.

Kukaan ei auttanut Herraa. Evankeliumissa Jeesus sanoo, että “te saatte nyt periä valtakunnan”. Miten käy perinnön, kun ei ole ketään perimässä? [TAUKO] Perintö menee valtiolle eli kaikille. Kun valittu kansa ei tahtonut ottaa perintöä vastaan, perintö annettiin kaikille kansoille. Jeesus tuli juutalaisia varten. Hänen oman kansansa kansanjoukko huusi hänet ristille. Kaikki hylkäsivät, ja jopa apostolien joukossa ensimmäinen, Pietari, vielä erikseen kielsi hänet. Vähitellen kaikki valittujen joukosta luopuivat ja jäljellä oli enää ainoa Vanhurskas, Jeesus itse, joka ei syntiä tehnyt. Jotta hän ei olisi taivasten valtakunnassa yksin, hän antoi itsensä ristille. Vanhassa testamentissa sanotaan, että “puuhun ripustettu on Jumalan kiroama” (5. Moos. 21:23)

Ihmisen Poika tuli, eikä ollut yhtään vanhurskasta odottamassa. Ihmisen Poika tuli ja rististä tuli kirkkauden valtaistuin. Tämän häväistyksen edessä luomakunta kauhistui ja aurinko peitti kasvonsa: “keskipäivällä, kuudennen tunnin aikaan, tuli pimeys koko maan ylle, ja sitä kesti yhdeksänteen tuntiin saakka” (Matt. 27:45). Kirkkauden valtaistuin onkin pimeyden peittämä risti.

Kun Jumala lähettää sanansa, se ei tyhjänä palaa lähettäjänsä luokse, vaan täyttää tehtävänsä. Kun Ihmisen Poika sanoo, “Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat, te saatte nyt periä valtakunnan”, ja ei ole ketään, joka olisi sen arvoinen, Jumalan sana muuttaa kaiken. Kun ei ole yhtään vanhurskasta, lihaksitullut Sana tekee vanhurskaiksi kaikki. Tämä vanhurskaus ei perustu tekoihin, vaan se perustuu armoon. Se on lahja.

Ihmisen Poika on jo tullut, ja meidät on tuomittu yhdessä hänen kanssaan kuolemaan ja ylösnousemukseen. Siksi meillä on toivo. Tämän toivon varassa meidät lähetetään myös tekemään hyviä tekoja; ei siksi, että pelastuisimme, vaan siksi, että voisimme auttaa niitä, joilta puuttuvat elämän perustarpeet. Kristus on maailmankaikkeuden kuningas. Kaikkivaltias itse johtaa meitä auttamaan. Hän kutsuu meidän sydäntämme elämään.

Tunnustakaamme toivomme: Me uskomme yhteen Jumalaan...

Vastine Olli Valtosen haastattelun johdosta

Kotimaa on 31.5. (linkki) uutisoinut pappien Facebook-ryhmässä käydystä keskustelusta, joka koski Olli Valtosen Tuomasmessussa käyttämiä ehtoollisen asetussanojen muutoksia. Sen yhteydessä on uutisoitu henkilöstä, joka koki tulleensa “pahoinpidellyksi” Valtosen käyttämien asetussanojen vuoksi. Tämä henkilö olen minä.

Pastorien Facebook-ryhmä on luottamuksellinen ja tarkoitettu pappien keskinäistä keskustelua varten. Vaikka keskustelujen aiheista on aivan luvallista kertoa ulospäin, itse sisällöistä ei tulisi kertoa. Itse pyysin erikseen, ettei tätä nimenomaista hengellistä kokemustani lähdettäisi ruotimaan ryhmän ulkopuolella julkisesti. Olli Valtonen jätti tämän pyyntöni huomiotta katsoessaan oikeudekseen levittää sen Kotimaan kautta kaikkien tietoon, vaikkakin jätti nimeni mainitsematta.

Pappien ryhmässä käyty keskustelu ei ollut minun aloittamani, mutta kerroin sen yhteydessä, kuinka tulin itse toukokuussa 2015 hengellisesti kaltoin kohdelluksi. Toisin kuin Kotimaan uutisoinnista, tai siis Valtosen haastattelusta, käy ilmi, kokemus koski siis vuoden takaista tilannetta. En tuolloin ollut pappi, vaan pelkästään teologian maisteri, joka tuli messuun hengellisen elämänsä vuoksi. Jouduin lähtemään sieltä kesken kaiken hengellisesti piestynä.

Miten Valtonen sitten kohteli hengellisesti kaltoin? Minulla on tapana messussa joko pääni kumartamalla tai polvistumalla kunnioittaa asetussanoja – evankelistan kehyskertomusta, mutta erityisesti Kristuksen omia sanoja. Kristuksen omien sanojen kunnioittaminen muistuttaa siitä, että ehtoollinen on Kristuksen asettama ja että Kristus on tehnyt tästä ateriasta uhrikuolemansa muiston. Lisäksi hän on tänäänkin itse sanoissa läsnä ja toteuttaa sen, mitä niissä sanotaan: tekee leivästä ruumiinsa ja viinistä verensä. Siksi palvon Kristusta, joka on sanojen kautta läsnä. Asetussanat eivät kuitenkaan olleet ne samat, vanhat, tutut sanat; leivän sanojen alussa oli lisätty, “Tässä on ruokaa matkalle”, ja viinin sanojen alussa “Tässä on matkajuoma”. Aikomukseni oli kunnioittaa ja palvoa Jumalan sanaa, mutta jouduinkin kunnioittamaan jonkun muun sanaa, mistä tuolloin vuosi sitten järkytyin ja lähdin pois messusta.

Liturgian teologiaa ja sen historiaa tuntevana teologina olen tietoinen siitä, että kirkko on aina ja kaikkialla muutellut ehtoollisen pyhittämisessä käytettyjä rukouksia. Asetussanojakin on muokattu erityisesti kehyskertomuksen suhteen ja annettu erilaisia merkityksiä sille, mitä Jeesus sanoo. Mutta Herramme omiin sanoihin – siis siihen, mitä Jeesuksen sanotaan sanoneen – on suhtauduttu aina tietyllä pyhällä pelolla. Niitäkin on muokattu, eikä kirkon käyttämä muoto vastaa yksi yhteen minkään evankelistan tai apostolin antamaa muotoa. Niihin ei kuitenkaan ole ymmärtääkseni lisätty koskaan tällaisia uusia merkityssisältöjä, mitä tässä Saksan luterilaisilla aikoinaan koekäytössä olleessa muodossa on.

Suomessahan loukkaantumiset ja hämmentymiset jäävät usein kertomatta, kun ei tahdota häiritä toisen rauhaa tai ajatellaan, että ehkä vika onkin minussa. Kun olin vielä maallikko, en katsonut asiakseni tästä papille huomauttaa, vaikka olinkin hyvin loukkaantunut. Tuon tapahtuman jälkeen minulle on yksi henkilö kertonut olleensa hämmentynyt ja toinen henkilö jättäneensä osallistumatta ehtoolliselle muuteltujen asetussanojen vuoksi. En ole yksin kokemuksessani. On selvää, että liturginen kokeilu johtaa siis muuhunkin kuin hyväksyvään hymistelyyn. Negatiiviset äänenpainot vain eivät yleensä kuulu. Ja kun ne nousevat, niitä ei pitäisi mitätöidä, vaan miettiä vakavasti, mikä meni vikaan.