Dogma on katolista
Dogman ulottuvuus on katolinen. Yksittäinen paikalliskirkko ei voi julistaa omia dogmejaan, vaan dogmien julistaminen on aina katolinen prosessi. Paavin alainen katolinen kirkko on päätynyt periaatteessa yhteen tai kahteen tapaan julistaa dogmeja. Ensimmäinen ja primääri on katolisen kirkolliskokouksen asema koko katolisen kirkon edustajana ja äänenkäyttäjänä; sellaisena konsiili voi julistaa dogmin, joka siitä edespäin on normatiivinen ja velvoittava. Toinen tapa on paavin valta, jonka voidaan katsoa liittyvän joko kirkolliskokouksen valtaan tai yleisesti pappisviran valtaan ollen sen erityinen muoto. Paavi käyttää tätä valtaa julistaessaan jonkun opinkohdan eksplisiittisesti ex cathedra (lat. istuimelta) eli virkansa puolesta, ja näissä oppia ja moraalia koskevissa julistuksissa - näin uskotaan - on paavi erehtymätön, samoin kuin kirkolliskokous.
On monia kirkkoja, jotka eivät ole paavin valtaa hyväksyneet, vaan pitäytyvät ainoastaan ensin mainitussa eli konsiilien arvovallassa. Jotkut kristilliset ryhmittymät - tällaisia ei minusta ole soveliasta kirkoiksi kutsua - ovat hylänneet myös kirkolliskokousten arvovallan. Yleensä tällaiset ryhmät vannovat jonkinlaisen epäkristillisen yksin Raamattu -periaatteen nimeen.
Kirkolliskokous on katolinen kahdesta syystä: se on maailman kaikkien piispojen synodi, jossa he edustavat kukin omaa kirkkoaan sen piispana. Näin jokaisen paikalliskirkon osallisuus synodista taataan; paikalliskirkothan ovat vaadittuja kuuliaisuuteen piispalleen. Toinen syy katolisuuteen on katolinen reseptio: piispat vievät kirkolliskokousten päätökset takaisin kirkkoonsa, opettavat niitä kansalle, joka ottaa ne vastaan. Kirkolliskokousta, jossa nämä kaksi puolta eivät toteudu, ei voida pitää autenttisesti katolisina kirkolliskokouksina ja siten sitovina.
Epäkatolinen dogma tuhoaa kirkon
Mikäli dogmaa yritetään julistaa epäkatolisesti, eli niin, että koko katolinen kirkko ei ole siinä mukana, tämä johtaa lahkoutumiseen. Tuollainen ryhmittymä faktisesti sanoutuu irti yhdestä kirkon olennaisesta ominaisuudesta eli katolisuudesta väittämällä - valheellisesti - edustavansa koko kirkkoa. Sanoutumalla irti kirkon katolisuudesta tuo ryhmittymä myös sanoutuu irti itse kirkosta. Heitä ei voida tämän jälkeen enää nimittää kirkoksi varsinaisessa mielessä, vaan he ovat uskovien joukko.
Olen viime aikoina osallistunut keskusteluun joidenkin STLK-laisten kanssa - tai ehkä ennemmin seurannut sitä sivusta. Luterilaisuudessahan on perinteisesti pidetty ehdottoman tärkeänä Augsburgin tunnustukseen sitoutumista ja osin muihinkin Tunnustuskirjoihin. Kaikkiin Tunnustuskirjoihin sitoutuvia nämä itse yleensä nimittävät tunnustusluterilaisiksi, ja periaatteessa Tunnustuskirjat ja niiden edustama teologia on se dogma, johon he sitoutuvat ja johon sitoutumista he myös vaativat. STLK väittää olevansa tunnustusluterilainen yhteisö. Tarkempi kantojen tarkastelu on kuitenkin osoittanut, että STLK vaatii Tunnustuskirjojen lisäksi sitoutumista F. Pieperin ja C.F.W. Waltherin opetukseen, ja osin myös eräiden nykyisten opettajien (M. Särelä) opetukseen.
Tämä vaatimus on faktisesti epäkatolisen dogman julistamista. Tunnustusluterilaisiahan he eivät selkeästi ole; he vaativat uskottavaksi Tunnustuskirjat sekä paljon muuta. Tuo ryhmittymä vaatii uskottavaksi sellaisia oppeja, jotka eivät ole tunnustuskirjoissa. Heitä ei voida pitää tunnustusluterilaisina.
Älköön lukija luulko, että suhtaudun jotenkin hellemmin Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon. Suomen evankelis-luterilainen kirkko puolestaan vaatii uskottavaksi Tunnustuskirjoja. Kirkkolain ensimmäinen pykälä toteaa:
Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa. Kirkon tunnustus ilmaistaan lähemmin kirkkojärjestyksessä.
Kirkkojärjestys puolestaan selventää:
Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä kristillistä uskoa, joka perustuu Jumalan pyhään sanaan, Vanhan ja Uuden testamentin profeetallisiin ja apostolisiin kirjoihin, ja joka on ilmaistu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä muuttamattomassa Augsburgin tunnustuksessa ja muissa luterilaisen kirkon Yksimielisyyden kirjaan otetuissa tunnustuskirjoissa. Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.
Tunnustukseen kuuluu siis kaksi kohtaa. Ensimmäinen kohta on perusta, johon tunnustus perustuu. Tämä on "Jumalan pyhä sana", eli Vanhan ja Uuden testamentin kirjoitukset. Toinen on itse tunnustus, joka on ilmaistu "muuttamattomassa Augsburgin tunnustuksessa" ja "muissa - - Yksimielisyyden kirjaan otetuissa tunnustuskirjoissa". Luterilaisella teologisella jargonilla sanottuna, Raamattu on norma normans (lat. normittava normi) ja tunnustus on norma normata (lat. normitettu normi).
Mikä on siis ongelma? Eivätkö Tunnustuskirjat ole oikeassa? Kysymys ei ole nyt siitä. Kyllä minäkin suurimman osan tunnustuskirjojen teologiasta hyväksyn, vaikka näen siellä myös virheitä. Kyllähän se ihan oikeaa opetusta on. Ongelma on kuitenkin siinä, että privaattiteologiasta on tehty dogmaa. Siis, lyhyesti sanottuna, luterilainen kirkko vaatii uskottavaksi tiettyjen teologien ajattelutavan mukaisen kristinuskon. Vaatiessaan uskottavaksi, eli asettaessaan normin - julistaessaan dogmin - luterilainen kirkko erkaantuu tietoisesti ja vapaasta tahdostaan katolisuudesta, eikä sitä voida varsinaisessa mielessä pitää kirkkona. Tämä koskee sekä STLK:ta, joka erkanee myös tunnustusluterilaisuudesta ja itse evankelisluterilaisesta kirkosta, joka erkanee katolisuudesta.
Katolinen dogma on joukko tiettyjä raja-aitoja, joiden sisällä on ajatuksen, tunnustuksen ja julistuksen vapaus. Luterilaisuuden ongelma on se, että noiden raja-aitojen sisällä osoitetaan yksi tietty, tarkka piste, jossa pitää seistä, jotta olisi oikeaoppinen.
Luterilaisuuden voidaan katsoa alunperin olleen autenttisesti osa katolista kirkkoa. Kuitenkin julistaessaan muusta katolisesta kirkosta huolimatta ja sitä vastustaen tunnustuksen, johon pitäytymistä se on vaatinut, se on efektiivisesti tuhonnut oman kirkollisuutensa, eikä sitä voida enää varsinaisessa mielessä sanoa kirkoksi. Se on käynyt kirkon katolisuutta vastaan ja hylännyt sen, eikä siten voi enää olla kirkko, jonka olennainen ominaisuus katolisuus on.
Ei sillä, olen myös sitä mieltä, että roomalaiskatoliset eivät ole sen parempia. Pitäessään omia kirkolliskokouksiaan he ovat myös faktisesti sulkeneet itsensä katolisen kirkon ulkopuolelle väittämällä olevansa koko kirkko ja sulkien sylinsä muulta katoliselta kirkolta. Roomalaisten puolustukseksi voidaan toki sanoa, että Trenton kirkolliskokous pidettiin vasta luterilaisten erkaantumisen jälkeen - olihan Augsburgin tunnustus julistettu vuonna 1530, kun taas kirkolliskokous pidettiin vasta vuosina 1545-1563. Luterilaiset siten sulkeutuivat katolisuudestaan ennen roomalaisia.
Tämä käy tietenkin ongelmalliseksi, kun palataan ajassa hieman taaksepäin vuoteen 1054. Jokainen varmasti tuntee tuon vuosiluvun; silloin idän ja lännen kirkot erosivat toisistaan. Tietojeni mukaan idän kirkko ei ole pitänyt katoliseksi väittämiään kirkolliskokouksia ensimmäisen vuosituhannen kirkolliskokousten jälkeen. Läntinen, paavin alainen kirkko on sen sijaan niitä pitänyt tuon suuren eron jälkeen jopa kolmetoista (13), alkaen Ensimmäisestä Lateraanikonsiilista vuonna 1123 ja päättyen (toistaiseksi) Vatikaanin II konsiilin 1900-luvulla. (Ei tietenkään voida unohtaa Konstantinopoli IV:ttä vuodelta 869; sen katolisuuteen uskoo vain läntinen kirkko.)
Kantani on siis lyhyesti sanottuna tämä: paikalliskirkko julistaessaan paikallisesti oikean opin ehdottomaksi kriteeriksi normin, joka ei ole katolisesti sellaiseksi asetettu, sanoutuu irti omasta katolisuudestaan, eikä enää sen jälkeen ole varsinaisessa mielessä kirkko.
2 kommenttia:
Nykyisessä tilanteessa tosin mielenkiintoista on se, että (ainakin meikäläisten) luterilaisten näkökulmasta R.Kat. ja ortodoksien katolisuutta ja oikeauskoisuutta ei kiistetä, vaikkei esim. virasta ole täyttä yksimielisyyttä. Lisävaatimuksia opillisesti ei tietääkseni ole juurikaan esitetty. Jonkinlaisena bonuksena voisi todeta, että Suomen evankelisluterilaisen kirkon ja venäjän ortodoksien välisissä neuvotteluissa (ks. Saarinen) on saavutettu aika huomattavaa yhteisymmärrystä ihmisen pelastuksesta.
Yllätyksekseni muuten sain tietää, että Aleksandrian patriarkaatti on ilmeisesti joskus 1920-luvulla tunnustanut Anglikaanisen kirkon virat. Tähän tosin pitäisi varmaan tutustua tarkemmin.
Kiinnostavia yksityiskohtia. Kyllä minun nähdäkseni juurikin luterilaisesta näkökulmasta sekä r.kat. että ort. oikea*uskoisuus* kielletään, mutta ei kielletä heidän sakramenttiensa, virkansa ja kirkkonsa pätevyyttä.
Lähetä kommentti