Pappeus ei ole tasa-arvokysymys

Kirjoitin taas Hesariin! Osallistuin naispappeuskeskusteluun, jossa eräs ortodoksi-isä selitti, että ortodoksisessa kirkossa ei ole naispappeutta (HS Mielipide 20.2). Tähän Anne Mikkola vastasi, että tämä ongelmallista tasa-arvon kannalta. (HS Mielipide 21.2.) Minä sitten vastasin, että pappeus ei ole tasa-arvokysymys. (HS Mielipide 22.2.) Laitan tekstin tähän alle luettavaksenne:

Pappeus ei ole tasa-arvokysymys
ANNE MIKKOLA totesi (HS Mielipide 21.2.), että on tasa-arvo-ongelma, jos "johtaja-asemat, kuten pappeus, määritellään sukupuolen mukaan". Hän viittaa myös Jeesuksen opetukseen kunnia-asemista.

Pappeus ei ole missään kirkossa "johtaja-asema", vaan palvelutehtävä. Seurakunnan palvelijana pappia kunnioitetaan, ja hänellä on ensimmäisen asema kirkossa juuri palvelijana, Jumalan sanan julistajana ja hengellisenä paimenena (vrt. Luuk. 22:26, Hepr. 13:7). Palvelutehtävissä ei ole kysymys tasa-arvosta, vaan velvollisuuksista ja kannettavaksi annettavista taakoista.

Juha Leinonen
teologian kandidaatti
Helsinki, Paltamo

Kaikkien palvelutehtävien luonteeseen kuuluu, että niitä hoitaa sellainen, joka on kykenevä niitä hoitamaan. Paavali puhuu tässä kohden armolahjoista. Ajatukseni taustalla on, että pappeutta ei määritä sukupuoli, ja siten tasa-arvokysymys, vaan kykenevyys ja lahja hoitaa määrättyä tehtävää.

Ja mikäli lukijoilleni on epäselvää, olen naispappeuden hyväksyjä. Olen sitä mieltä, että naiset voivat olla kykeneviä hoitamaan näitä tehtäviä. Kaikki naiset eivät kuitenkaan ole - eivät ole kaikki miehetkään.

Pappeus ei ole samalla tavalla tasa-arvokysymys niin kuin esimerkiksi yhteiskunnallinen johtaminen on. Lähes kaikissa yhteiskunnamme johtoelimissä on - vaalielimiä lukuunottamatta - tasa-arvoinen, jopa lainsäädännöllä pakotettu, edustus. Miehiä ja naisia tulee olla jotakuinkin saman verran (vähintään 40%, mikäli muistan oikein). Nämä yhteiskunnalliset johtotehtävät ovat tasa-arvokysymyksen piirissä; ne ovat niitä "johtaja-asemia", joista A. Mikkola kirjoitti.

Pappeus ei ole tällainen "johtaja-asema", eikä ole varsinaisessa mielessä piispuuskaan. On totta, että piispat johtavat kirkkoa, sitä ei voida kiistää! Kuitenkin piispat johtavat kirkkoa sen ensimmäisinä palvelijoina. Heillä ei ole kunnia-asemaa sen vuoksi, että heillä olisi johtaja-asema, vaan heillä on kunnia-asema sen vuoksi, että heillä on palvelutehtävä. Samoin papeilla on kunnia-asema kirkossa heidän palvelutehtävänsä vuoksi. Piispojen hallintavaltaan antaudutaan siksi, että siitä on Kristuksen sana ja käsky.

Kirkossamme on kuitenkin myös johtaja-asemia! Kirkkovaltuustot, hiippakuntavaltuustot ja kirkolliskokous ovat tällaisia johtamisen pesiä, joissa on syytä olla tasa-arvoinen edustus. Ongelmaksi nousee se, että ne ovat kaikki vaalielimiä, eivätkä siten tasa-arvon piirissä. Mietinkin sitä, tulisiko kirkon ja yhteiskunnan vaalielimet muuttaa sellaisiksi, että miehillä ja naisilla olisi kummallakin tasakiintiö. Äänestää voisi ketä tahansa, mutta esim. 200 paikan eduskunnasta 100 paikkaa tulisi sadalle eniten ääniä saaneelle miehelle ja 100 paikkaa vastaavasti naisille.

On oma kysymyksensä, tulisiko kirkossa olla ollenkaan tällaisia vaalielimiä ja johtaja-asemia. Itse olen sitä mieltä, että kirkko pystyisi toimimaan vallan mainiosti ilmankin niitä. Kirkon hallinto ei kuitenkaan perustu demokratiaan, vaan niin kuin olen lukuisissa yhteyksissä sanonut, Daavidin suvun ikuiseen monarkiaan, jossa Kristus Jumala itse Kuninkaana ja Kuningasten kuninkaana hallitsee käskynhaltijoidensa kautta - piispojen, jotka ovat sekä kirkon että Kristuksen palvelijoina kantavat Kristuksen sanaa ja käskyä.

Kirkossa on ennen kaikkea johtaja-asema siis Kristuksella. Häntäkään ei koske tässä tasa-arvokysymys. Vai olisiko sittenkin niin, että toteuttaakseen inhimillistä tasa-arvoa Kristus on kruunannut äitinsä hallitsemaan kanssaan? Eskatologisessa todellisuudessa puolestaan mekin - niin miehet kuin naiset - pääsemme hallitsemaan Kristuksen kanssa.

Keskustelua Kotimaassa

Keskustelu liturgisesta kielestä jatkuu Kotimaassa! Tänään Ilmari Karimies, uskojarukous.net -foorumin ylläpitäjä, tosin tittelillä "tutkija, pastori" kirjoitti Kotimaassa osin vastaten Sini Hulmin kirjoitukseen, (19.3.) osin minun kirjoitukseeni (26.3). Hän esitti ajatuksen, että messun tarkoitus ei ole olla tavoittavaa työtä, eikä messua saa radikaalisti muuttaa, koska se ajaa sieltä pois ne, jotka sinne ovat juurtuneet. Sen lisäksi, ne jotka eivät käy kirkossa, eivät myöskään huomaa tapahtuneita muutoksia.

Karimiehellä on paljon hyvää sanottavaa ja voin itse täysin allekirjoittaa tuon. Messu ei ole tavoittavaa työtä, vaan se on kokoavaa työtä. Sellaisena se kokoaa paitsi tämän ajan ihmiset, myös kaikkien aikojen kristittyjen yhteisen uskon, ja sen vuoksi me olemme jossain määrin sidottuja messuun sellaisena kuin se on.

Mielipidekirjoitus Kotimaassa

Kirjoitin vastineen Sini Hulmin (19.3.2009) mielipidekirjoitukseen Kotimaa-lehdessä. Tässä se on sellaisena kuin sen sinne lähetin. Katsokaa lehdestä, kuinka ne sen julkaisivat. Kun Kotimaa 19.3. tuli, ensimmäiseksi työkseni avasin lehden ja luin mielipidekirjoitukset. Luettuani Hulmin kirjoituksen istuin välittömästi koneen ääreen ja kirjoitin vastineen ja lähetin sen, niin ettei edes toinen, joka pohti ääneen samantyyppistä asiaa, ehtinyt mukaan prosessiin. No, saa nyt nähdä, oliko "hätäily" hyvästä vai pahasta.

Tällaisena se julkaistiin hyväksyntäni jälkeen:
Kaanaankielessä on aarteita
Sini Hulmi ehdotti (Kotimaa 19.3.), että tulisi ottaa käyttöön uusia, nykykielisiä uskontunnustuksia. Itse vetäisin mielellään aivan eri suuntaan: palautetaan Nikean uskontunnustus sunnuntaiden perustunnustukseksi ja opetetaan, mitä se sanoo!

Ensiksi, uskontunnustuksen merkitys ei ole pelkästään sanoittaa meidän omia tuntojamme, vaan kaikkien kristittyjen yhteisiä tuntoja. Toiseksi, me liitymme Kristuksen kirkon uskoon tunnustamalla sen saman vanhan tunnustuksen. Yhteinen usko yhteisillä sanoilla on kaikkia kristittyjä yhdistävä merkki ja myös ykseyttä aikaansaava väline.

Joissain kohdissa kirkon kaanaankieli sisältää sellaisia uskon aarteita, että antaisin aarteiden olla pellossa ja kunkin tulla etsimään niitä. Meitä seurakuntalaisia on opetettava löytämään se aarre, joka pyhään messuun on kätkettynä.

Opettaessaan uskoa pappien tulee olla paitsi tulkkeja myös kieltenopettajia. Emme voi jäädä ikuisesti uskon ensiaskelille, joilla olemme aina riippuvaisia papin tulkkauksesta, vaan meidän on itse opittava puhumaan uskon kieltä. Mutta kuinka sitä voisi ymmärtää ja puhua, ellei kukaan opeta?

Juha Leinonen
TK

Tällaisena sen lähetin:
KIRKON KAANAANKIELESSÄ ON AARTEITA
Kirkolle on vuosisatojen aikana muodostunut tietty kieli sen puhuessa asioista. Suhteessa maailmaan se on kuitenkin aina kahtalaisen paineen alla: toisaalta pitää puhua kieltä, jota ymmärretään, mutta toisaalta täytyy säilyttää uskonyhteys aiempiin polviin. Selkein paikka, jossa kielen tulisi muuttua ajan myötä, on tietenkin saarna. Sen pitää olla ymmärrettävä ja Jumalan pelastustekoja ihmisten kielellä julistava, niin kuin helluntain ihme oli. Tällöin kyse ei saa olla kielillä puhumisesta, jossa puhutaan Kirkon kaanaankieltä.

Sini Hulmi ehdotti (Kotimaa 19.3.2009), että tulisi ottaa käyttöön uusia, nykykielisiä uskontunnustuksia. Vaikka en näe tässä mitään perustavan tason ongelmaa, itse vetäisin mielellään aivan eri suuntaan: palautetaan Nikean uskontunnustus sunnuntaiden perustunnustukseksi ja opetetaan, mitä se sanoo! Ensiksi, uskontunnustuksen merkitys ei ole pelkästään sanoittaa meidän omia tuntojamme, vaan kaikkien kristittyjen yhteisiä tuntoja. Toiseksi, me liitymme Kirkon uskoon tunnustamalla sen saman vanhan tunnustuksen. Yhteinen usko yhteisillä sanoilla on kaikkia kristittyjä yhdistävä merkki ja myös ykseyttä aikaansaava väline.

Liturgiassa on muuttuvaa ja muuttumatonta. Joissain kohdissa Kirkon kaanaankieli sisältää sellaisia uskon aarteita, että antaisin aarteiden olla pellossa ja kunkin tulla etsimään niitä. Pappien täytyy kuitenkin tuntea vastuu, joka heillä Kirkon paimenina on. Meitä seurakuntalaisia on opetettava löytämään se aarre, joka pyhään messuun on kätkettynä. Tämä tapahtuu opettamalla siitä kielestä, jota Kirkko käyttää ilmaistaessaan uskoa. Opettaessaan uskoa pappien tulee olla paitsi tulkkeja myös kieltenopettajia. Emme voi jäädä ikuisesti uskon ensiaskelille, jossa olemme aina riippuvaisia papin tulkkauksesta, vaan meidän on itse opittava puhumaan uskon kieltä. Mutta kuinka sitä voisi ymmärtää ja puhua, ellei kukaan opeta?

Uskontunnustuksesta

Lähetin mielipidekirjoituksen Kirkkoon ja kaupunkiin. Alla se on sellaisena, kuin sen lähetin. Olivat sössineet kappaleasettelun ja taas kerran termin Kirkko oikeinkirjoituksen. Kirkko ja kaupunki -lehden version löydät täältä.

Pekka Sirkiän hieno, sarkastinen kirjoitus (K&k 26.1.2009) osoittaa selkeästi, tunnustukseton kirkko ei voi olla kristillinen Kirkko. Herramme Jeesus Kristus perusti kirkon, joka ilmaisi uskonsa sanoin, erityisesti Nikean uskontunnustuksessa.

Asiat ovat niin kuin ovat riippumatta siitä, mitä niistä uskotaan. Uskontunnustuksessa muotoillut asiat ovat totta, uskottiin niihin tai ei. Luterilaisuuden omassa "ekumeenisessa" Augsburgin tunnustuksessa (kohta VII) sanotaan, että kirkon yhteyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Evankeliumin oppi on muotoiltu uskontunnustuksissa, joista Kirkko pitää kiinni. On aivan eri asia olla uskossa heikko kuin kieltää uskontunnustukset; ei kaikkien tarvitse ymmärtää, mitä tarkoittaa mm. se, että Jeesus on "samaa olemusta kuin Isä", mutta Kirkko ei siltikään voi luopua sen opettamisesta. Mutta se, joka kieltää uskontunnustusten totuudellisuuden, irrottautuu Totuudesta. Me hyväksymme totuuden, emme määritä sitä.

Viitaten Timo-Matti Fahmyn (K&k 26.1.2009) kirjoitukseen; Nikean tunnustus sanoo, että Pyhä Kolminaisuus kyllä on Luoja, mutta jättää avoimeksi, kuinka tämä luominen tapahtui. Luominen ei kuulu evankeliumin oppiin, ja siitä saa olla erilaisia mielipiteitä Kirkossa.

TK Juha Leinonen
Helsinki

Muutoksen aika

Luin Kyyhkysen 4/08, joka ilmestyi tänään. (Se ilmestyy jossain vaiheessa myös tänne.) Siinä oli kiinnostava artikkeli ajasta, josta sitten keskustelimme Joonan kanssa. Artikkelissa ilmaistu ajatus oli, että et voi kuolla, jos elät; koska silloin, kun kuolet, et elä. Yksinkertaista termimäärittelyä, oikeastaan.

Aika on muutosta (ajatus löytynee jo kreikkalaisesta filosofiasta ja Augustinukselta), ja ylipäänsä aika mahdollistaa mm. keskustelun, olemisen ja maailman. Se, mikä on ajallista, on myös muuttuvaa - ja täten on pääteltävä, että Jumala on ajan ulkopuolella, koska Jumala on muuttumaton - tässä tietenkin tarkoitan jumalallista luontoa, niin kuin se aina on luodun, ajan, ja olevan ulkopuolella, mutta inkarnaatiossa Sanan jumalallinen persoona omaksuu inhimillisen luonnon pysyen omassa muuttumattomuudessaan. Lihaksitulleessa Sanassa on kaksi luontoa, joista toinen on muuttumaton ja toinen on muuttuva; toinen on luomaton ja toinen on luotu; toinen on ylioleva ja toinen on olemassaolon piirissä; jumalallinen on elävöittänyt inhimillisen ja nostanut sen Jumalan valtaistuimelle, josta Jeesus Kristus, meidän Herramme hallitsee kaikkea luotua, olevaa ja ajallista.

Ajan, luodun ja olevan rajat ovat yhdet ja samat. Se, joka astuu ajan rajojen ulkopuolelle astuu myös luodun sekä olevan rajojen ulkopuolelle. Emme voi sitoa Jumalaa mihinkään näistä kategorioista, koska silloinhan se tarkoittaisi sitä, että Jumala on näiden kategorioiden kahlitsema, että on jotain Jumalaakin isompaa. Tämän vuoksi Kirkossa ja kaupungissa 26.1.2009 julkaistussa Pekka Sirkiän mielipidekirjoituksessa "Kirkolle uusi uskontunnustus" muotoiltu "(Minä uskon, että) Jumala on (olemassa)." ei ole riittävä, sillä se asettaa olemassaolon kategorian Jumalaa rajaavaksi kategoriaksi. Jumala ei kuitenkaan ole rajattu, vaan rajaamaton t.s. rajaton, ääretön, ikuinen ja täydellisyydessään muuttumaton kaikki aikaansaava Kaikkivaltias ja Luoja, kaiken hyvän ensimmäinen Syy, josta kaikki kumpuaa ja johon kaikki palaavat palvonnan ja kunnioituksen kautta.

Lihaksitulleessa Sanassa tuo liha ei voi siirtyä ajan ulkopuolelle, koska se tarkoittaisi sitä, että se siirtyy muutoksen ulkopuolelle, että se siirtyy luodun ulkopuolelle, että se siirtyy olevan ulkopuolelle, tullen yliajalliseksi luomattomaksi yliolevaksi jumalallisuudeksi. Tämä kyseenalaistaa inkarnaation jatkuvuuden: onko Jumalan Poika enää ihminen? Kyllä on: siispä Jeesus Kristus on edelleen ajan, luodun ja olevan rajojen rajoittama, nimittäin lihansa puolesta. Hänen jumalallista yliajallista yliolevaa luomatonta luontoaan ei kukaan ole koskaan rajoittanut.

Olemassaolon lähde

Blogiin kuulumaton teologinen hajatelma. Siitä, että sanomme Jumalan olevan kaiken Luoja, johtuu välttämättä myös se, että Jumala olemassaolon lähteenä on itse olemassaolon tuolla puolen, Ylioleva. Jos siis Jumalan olemassaolo on jotain samanlaista kuin kaiken muun, t.s. luodun olemassaolo, silloin Jumala ei ole enää Jumala, vaan on jotain suurempaa, joka määrittää hänen olemassaolonsa, ja tätä ei voida hyväksyä. Meidän täytyy siirtää Jumala täysin [tämänpuoleisen] olemassaolon kategorian ulkopuolelle, ja sanoa, että Jumala ei ole oleva, eikä hän myöskään ole ei-oleva, koska yksinkertaisesti olemassaolon kategoria ei kosketa häntä.

Jos Jumala olisi suurin olemassaoleva olio, se tarkoittaisi, että Jumalaakin kahlitsee olemassaolon laki. Jumala on kuitenkin tämänkin lain asettaja, kun sanomme hänen olevan kaiken Luoja. Siispä meidän on pääteltävä, että Jumala ei ole olemassaolon lain ja kategorian kahlitsema, vaan on sen ylittävä. Emme tyydy siihen, että kiellämme hänen olevan kaikkien kategorioiden ulkopuolella, vaan sanomme hänen olevan näiden kategorioiden yllä, sillä hän valvoo niitä ja on ne tehnyt.

Jumala ei ole oleva eikä ei-oleva, vaan ylioleva.

Kotimaa teki tuplat

Kotimaa julkaisi mielipidekirjoitukseni "Teologit diakoneina" kahteen otteeseen, viime viikon (11.9.2008) sekä tämän viikon (18.9.2008) lehdessä. Miksi ihmeessä? Olen jo nyt kuullut eräältä diakonilta, että viestini on herättänyt närää. Ilmeisesti kyseessä oli lapsus Kotimaan taholta.

Liturginen diakonaatti

Lähetin eilen illalla hieman selailtuani Kirkon diakonaattityöryhmän 2007 mietintöä seuraavanlaisen mielipidekirjoituksen Kotimaan toimitukselle, jos vaikka julkaisisivat sen lehdessään. Diakonaattimietinnössä esitetään, että diakonin, nuorisotyönohjaajan, lapsityönohjaajan ja lapsityönjohtajan virat uudistettaisiin ja yhdistettäisiin diakoninvirkaan (diakonaattiin), jossa olisi kaksi päälinjaa, karitatiivinen (eli rakkaudenpalvelu) ja katekeettinen (eli opetuksellinen). Löydät mietinnön googlehaulla.

Teologit diakoneina
Näin diakonaattityöryhmä 2007:n mietinnön valmistuttua kysyn: olisiko tarpeen tukea myös teologian opiskelijoiden kirkollista identiteettiä avaamalla karitatiivisen ja katekeettisen työn rinnalle kolmas päälinja, ns. liturginen diakonaatti. Kirkon pappisvirkaan suuntaavat teologit voitaisiin vihkiä ennen pappisvirkaa palvelemaan kirkkoa diakoneina erityisesti jumalanpalvelustehtävissä. Kirkon kannalta teologit saataisiin sitoutettua paremmin kirkon yhteiseen palvelutehtävään ja teologien kannalta annettaisiin eväitä oman mahdollisen pappiskutsumuksen pohtimiseen.

Mielipide Kirkossa ja Kaupungissa

Kirjoitettiin erään kaverin kanssa Kirkkoon ja Kaupunkiin eli Helsingin seurakuntayhtymän lehteen mielipidekirjoitus, joka julkaistiin alla olevassa muodossa (myös linkki). Ärsyttävää kyllä, toimitus oli muokannut sanan Kirkko oikeinkirjoitusta. Toisen kirjoittajan kanssa nimittäin pohdimme senkin sanan pienen ja ison kirjaimen eroa.

Samaisen mielipidekirjoituksen alla oli toinen kirjoitus, jossa Juhani Alesaro lähestyi asiaa eri näkökulmasta. Itse kiinnitin erityistä huomiota siihen, että Alesaron mukaan Raamatun ydinsanoma on vuorisaarna, kun taas meidän kirjoituksemme mukaan Kirkon ydinsanoma on sovitus. Alesaron kirjoituksen perusteella Kirkossa ei olisi juuri ketään, syntiset kun eivät näytä kelpaavan. Meidän kirjoituksemme oli mielestäni armollisempi, erään ystäväni sanoin "hyväksyvämpi".

Mutta, itse kirjoitus:

Kirkko kuuluu Jumalalle (12.8.2008)

Nuorta ihmistä koettelee liha, keski-ikäistä maailma ja vanhaa itse Perkele.

Näistä kiusauksista on jäänyt nykymaailmassa jäljelle vain yksi, kun kaikkien on oltava aina vain nuoria; lihan himot ovat mielessä hamasta nuoruudesta irstaaseen ikinuoruuteen saakka. Yhteiskunnan yliseksualisoituminen on johtanut siihen, että ”homokysymys” ajaa kirkossa kaikkien muiden asioiden yli!

On todellakin keskityttävä kirkon ydinsanomaan, mutta emme voi unohtaa Jumalan säädöksiä, niin kuin Jari Arjoranta (K&k 9.7.) vaatii. Jeesus, apostolit ja kirkko opettavat, että ihminen toteuttaa luotua seksuaalisuuttaan vain avioliitossa – ei yksin, ei saman sukupuolen kanssa, vaan aviopuolisonsa kanssa.

Mutta, entä se kirkon ydinsanoma? Kirkon jumalallinen opetus pysyy voimassa huolimatta siitä, kuinka pystymme sitä toteuttamaan. Kirkko julistaa Jumalan tahtoa, ja Jumalan tahdon rikkominen on synti. Ristinuhrissaan Jeesus Kristus sovitti meidän syntimme. Tässä on ydinsanoma!

Emme voi opettaa (seksuaali-)eettisiä ihanteita väärin, vaikka emme aina jaksakaan niitä noudattaa, muutoin ydinsanoma (evankeliumi) kärsii. Jos synti katoaa, mihin tarvitaan sovitusta? Ydinsanoman ansiosta me kokonaiset, emme vain seksuaaliset, ihmiset voimme olla osa kirkkoa, synnit sovitettuina.

Joonas Lindström, teol.yo.
Juha Leinonen, teol. kand.