Pohdintoja rauhasta

Yhteenvetoa rauhan ajatuksista

Rauha on taistelun päättymistä. Lopetamme taistelun Jumalaa, enkeleitä, toisia ihmisiä, itseämme ja luontoa vastaan.

Rauha on oikeudenmukaisuuden johtamaa yhteistyötä. Taistelun sijasta alamme tehdä yhteistyötä ja etsiä oman hyvämme sijaan yhteistä hyvää rakkauden avulla. Jaettu hyvä on suurempaa kuin omien hyvyyksien summa.

Kaikki taistelut eivät pääty; emme kuitenkaan taistele enää ihmisiä vaan pahoja henkiä vastaan. Sota syntiä vastaan on jo päättynyt, mutta silti me taistelemme itsessämme esiin nousevia pahoja ajatuksia vastaan.

Kuinka rauha syntyy? Rauha syntyy hyvästä tahdosta. Kun tahdomme hyvää ja näemme muiden tahtovan hyvää, syntyy hyvän kierre; meidän ei tarvitse enää tahtoa pahaa, kun hyvään vastataan hyvällä.

Hyväntahtoisuus syntyy, kun tunnistamme Kristuksen lähimmäisessä. Tunnistamme hänessä kärsivän Kristuksen ja huomaamme, että käymme läpi samoja ahdistuksia. Toisaalta tunnistamme hänessä myös Kristuksen pyhyyden ja ehtymättömän ihmisarvon, joka kutsuu tahtomaan hyvää.

Mutta entä jos hyväntahtoisuus ei olekaan molemminpuolista? Silloin rauha tarvitsee rohkeutta, rohkeutta olla hyväntahtoinen pelkän toivon varassa, että toinen vastaa hyvään hyvällä.

Kristuksen rauha on yhtäältä se rauha, joka hänellä oli suhteessa kaikkiin. Kristuksen rauhan pohtiminen kutsuu meitä ottamaan Kristuksesta esimerkkiä, kuinka eletään rauhassa - ilman taistelua ja yhteistyössä - Jumalan, enkelten,

Toisaalta Kristuksen rauha on hän itse; Kristus antaa itsensä rauhan lahjaksi meille. Kristus luo antamallaan rauhalla meidät yhdeksi ruumiiksi. Hän teki "kirkosta ihmiskunnan ykseyden ja jumalayhteyden sakramentin" (KKK 2305).

Meidän tulee kuitenkin muistaa, että rauha on Jumalan lahja. Sodan ja taisteluiden, puutteiden ja tarpeiden keskellä meille on varattu pieni pyhän huolettomuuden paikka: "Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa." (Fil. 4)

Paavali jatkaa: "Lopuksi, veljet, ajatelkaa kaikkea mikä on totta, mikä on kunnioitettavaa, mikä oikeaa, puhdasta, rakastettavaa ja kaunista, mikä vain on hyvää ja ansaitsee kiitoksen. Tehkää sitä, mitä olette minulta oppineet ja vastaanottaneet, mitä olette minulta kuulleet ja minusta nähneet. Silloin rauhan Jumala on oleva teidän kanssanne." (Fil. 4)

Rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, joka on suurempi kuin mikään maallinen rauha, on se rauha, joka meillä on rauhan Jumalalta. Koska rauha on lahja, me rukoilemme sitä Jumalalta. Siksi tämä rauhan viikko päättyy tässä blogissa rukoukseen.

Rukous rauhan puolesta
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen.

Ant. Ole tervehditty, Jerusalem, olkoon sinulla rauha.

Ps. 122 Ilo valtasi minut, kun kuulin sanan: *
Me lähdemme Herran huoneeseen!

Nyt seisomme porteillasi, Jerusalem. *
Jerusalem, olet kaupunkimme,

tänne kansamme kokoontuu, *
tänne valtavat heimomme, Herran heimot,

täällä, niin kuin on säädetty, Israel kiittää Herran nimeä. *
Täällä jaetaan oikeutta Daavidin suvun istuimilla.

Ole tervehditty, Jerusalem! *
Olkoon rauha sinulla ja ystävilläsi.

Vallitkoon rauha muureillasi *
ja hyvinvointi linnoissasi.

Veljieni ja ystävieni tähden *
toivotan sinulle rauhaa.

Herran, Jumalamme, huoneen tähden *
rukoilen sinulle menestystä.

Kunnia Isälle ja Pojalle,
ja Pyhälle Hengelle,

niin kuin oli alussa, nyt on ja aina, *
ja iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen.

Ant. Ole tervehditty, Jerusalem, olkoon sinulla rauha.

Rukoilkaamme.
Armon, rauhan ja laupeuden Jumala,
joka olet tehnyt Poikasi ruumiissa meidät yhdeksi:
opeta meidät näkemään Kristus lähimmäisissä,
jotta rohkeasti rakkaudessa lopettaisimme taistelut ja pyrkisimme yhteiseen hyvään;
saman Poikasi, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta.
Aamen.

Pohdintoja rauhasta: ykseys

Kristuksen ruumiin rauha

Apostoli kirjoittaa myös siitä rauhasta, jonka Kristus tuli tekemään juutalaisten ja pakanoiden välillä. "Kristus on meidän rauhamme. Hän on tehnyt nämä kaksi ihmisryhmää yhdeksi ja kuolemallaan hajottanut niitä erottaneen vihollisuuden muurin. Hän on kumonnut lain käskyineen ja säädöksineen, jotta hän omassa itsessään loisi nuo kaksi yhdeksi uudeksi ihmiseksi, ja näin hän on tehnyt rauhan." (Ef. 2)

Rauha ei ole vain taistelun päättymistä, vaan se on yhteistyötä entisen vihollisen kanssa. Rauha syntyy ykseydessä; ne, jotka ennen olivat kaksi ja vieläpä tukkanuottasilla, tulevat yhdeksi, ja alkavat toimia yhteisen päämäärän eteen. Kirkko tunnustaa olevansa "yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen" (Nicaenum). Tällä kirkko tosiasiallisesti sanoo, että sen sisällä ei pitäisi olla taisteluja, vaan sen sisällä tulisi vallita rauha.

Paavali kirjoittaa, että Kristus on kumonnut lain, jotta hän itsessään loisi pakanat ja juutalaiset "yhdeksi uudeksi ihmiseksi". Tämä yksi uusi ihminen on Kristus, joka kasteen kautta ottaa yhteyteensä niin juutalaiset kuin pakanat. Kaste liittää meidät Kristuksen kuolemaan ja Kristukseen itsensä. Me olemme ikään kuin Kristuksen persoonan ja nimen suojissa. Emme lähesty enää Jumalaa omassa persoonassamme. En lähesty luoksepääsemätöntä kirkkautta Juhana, vaan lähestyn rakastavaa Isää Kristuksen kautta. Kristus on uusi ihminen, joka on tullut vanhan Aadamin tilalle. Hän tahtoo, että kaikki ihmiset liittyisivät häneen kasteen kautta, jotta kaikilla olisi hänessä rakastava Isä.

Tai siis toisin sanoen: Kristuksen kautta meillä on pääsy Kolminaisuuden sisään, siten että olemme Pojan ruumiissa ja siinä Poikana suhteessa Isään. Suhdetta Isään Isänä ei ole ilman Poikaa, vaan ilman Poikaa olemme Kolminaisuuden ulkopuolella, jossa Jumala on pelottava tuomari, luoja ja lainsäätäjä. Kristuksen kautta meillä on kuitenkin rauha Jumalan kanssa.

Paavali kirjoittaakin: "Ristillä kuollessaan hän omassa ruumiissaan sai aikaan sovinnon Jumalan ja näiden molempien välille ja teki näin lopun vihollisuudesta. Hän tuli julistamaan rauhaa teille, jotka olitte kaukana, ja rauhaa niille, jotka olivat lähellä. Hän on avannut meille molemmille pääsyn Isän luo yhden ja saman Hengen johdattamina." (Ef. 2) Huomaat, että tässä on neljä osapuolta: Kristus, Jumala, pakanat ja juutalaisuudet. Kristus on saanut aikaan sovinnon ja rauhan näiden neljän osapuolen välillä ristillä.

Miksi Kristus sai juuri ristillä kuolleessaan aikaan sovinnon? Tässä on useita näkökulmia. Risti on lunastuksen ja sovituksen paikka, ja ristin sovituksen lahja annetaan meille kasteessa. Kasteen prototyyppi on veteen upottaminen; näin meidät ikään kuin upotetaan kolme kertaa veden alle, niin kuin Kristus oli maan povessa kolmanteen päivään saakka. Meidän yllemme lausutaan Jumalan kolminainen nimi todistamaan siitä, että meidät otetaan ikään kuin Kolminaisuuden sisään, kun meidät liitetään Pojan kuolemaan. Kaste liittää meidät siis Kristuksen ruumiiseen, ja koska se liittää, kyse on yhdeksi tekemisestä. Kasteen kautta syntyy ykseys ja rauha. "Te ette siis enää ole vieraita ja muukalaisia, vaan kuulutte Jumalan perheeseen, samaan kansaan kuin pyhät." (Ef. 2)

Paavali kirjoittaa toisaalla tästä suuresta ykseydestä, johon meidät on kutsuttu. Se näkyy kaikkialla. Pyhässä eukaristiassa, joka on Kristuksen ristinuhrin lahjoja jakava ja sen läsnäolevaksi tekevä muisto "leipä on yksi, ja niin mekin olemme yksi ruumis, vaikka meitä on monta, sillä tulemme kaikki osallisiksi tuosta yhdestä leivästä." (1. Kor. 10) "Kristus on niin kuin ihmisruumis, joka on yksi kokonaisuus mutta jossa on monta jäsentä". (1. Kor. 12)

Meidät on siis ristin ja kasteen ja Hengen kautta tehty yhdeksi uudeksi ihmiseksi Kristuksessa. Apostoli Paavali sanookin: "Pyrkikää rauhan sitein säilyttämään Hengen luoma ykseys. On vain yksi ruumis ja yksi Henki, niin kuin myös se toivo, johon teidät on kutsuttu, on yksi. Yksi on Herra, yksi usko, yksi kaste! Yksi on Jumala, kaikkien Isä!" (Ef. 4) Näin jos kerran kirkko on yksi, meidän tulee pyrkiä jatkuvasti rauhaan, taisteluiden päättymiseen ja yhteistyöhön ja rakkauteen. Rauhan sitein eli yhteistyön tuomalla yhteisellä hyvällä voidaan säilyttää ykseys. Erimielisyydet, jotka estävät tekemästä yhdessä sovituksen työtä, johtavat myös kirkon ykseyden murentumiseen.

Mitä keinoja voisi olla kirkon ykseyden säilyttämiseen - ja ehkä sen uudelleen syntymiseen? Paavali puhuu nöyryydestä, lempeydestä ja kärsivällisyydestä. Toisaalla hän muistuttaa, että meidän tulee olla myös kiitollisia. Kirkon ykseys ei ole meidän tekojemme tuote, vaan Jumalan lahja silloinkin, kun hän toimii meidän käsiemme kautta. "Vallitkoon teidän sydämissänne Kristuksen rauha, johon teidät on yhden ja saman ruumiin jäseninä kutsuttu. Olkaa myös kiitollisia. Antakaa Kristuksen sanan asua runsaana keskuudessanne. Opettakaa ja neuvokaa toisianne kaikella viisaudella ja laulakaa kiitollisin mielin Jumalalle psalmeja, ylistysvirsiä ja hengellisiä lauluja." (Kol. 3) Jumalan sana on armon, rauhan ja laupeuden luoja.

Pohdintoja rauhasta: tunnistus

Lähimmäisen vähimmäisyydessä tunnistettu samanlaisuus

Tämän kirjoituksen taustalla on ystäväni Laura Huovisen kanssa käydyt keskustelut. Hän on kirjoittanut tutkielman otsikolla "Andrea Riccardin rauhanteologia. Rakkaus, köyhyys ja veljeys evankeliumina." (Helsingin yliopisto 2014)

Olen käsitellyt rauhaa tähän mennessä aika helpoista näkökulmista, joihin sisältyy oletus siitä, että tahdomme toimia oikein ja hyvin, että rauhaan pyrkiminen elämässä on enemmän tai vähemmän kiinni omasta aloitteesta. Mutta aina meillä ei ole tahtoa tähän aloitteeseen.

Jeesus opetti, että hän tuli maailmaan parantajaksi sairaita varten, rikastuttamaan köyhät evankeliumin aarteella ja kohottamaan nöyrät suureen arvoon. "Kaikki rotkot täytettäköön, kaikki vuoret ja kukkulat alennettakoon, tulkoot mutkat suoriksi, louhikot tasaisiksi teiksi!" (Luuk. 3) Nöyryys on kuin rotko, joka odottaa Jumalalta täytettä - ylpeys on kuin vuori, jonka Jumala tuhoaa maan tasalle. "Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta." (Matt. 5) Apostoli Jaakob kirjoittaa: "Onhan Jumala valinnut juuri maailman silmissä köyhät olemaan uskossa rikkaat ja perimään valtakunnan, jonka Jumala on luvannut häntä rakastaville." (Jaak. 2) Ja Apostoli Paavali puolestaan, "Tehän tunnette Herramme Jeesuksen Kristuksen armon: hän oli rikas mutta tuli köyhäksi teidän vuoksenne, jotta te rikastuisitte hänen köyhyydestään." (2. Kor. 8)

Kun Jeesus tuli ihmiseksi, hän omaksui tavallisen ihmisen osan. Hänen elämässään, niin nuoruudessaan kuin julkisessa toiminnassaan, oli toki monia epätavallisia, jopa jumalallisia piirteitä, mutta voidaan kuitenkin sanoa, että hän oli elänyt tavallisen ihmisen elämää ainakin sen kolmekymmentä vuotta ennen julistustyönsä aloittamista. Julistustyönsä aikana hän paransi, ajoi ulos pahoja henkiä ja opetti epätavallisella tavalla, mutta muuten hän toimi työssään pääsääntöisesti tavallisen ihmisen lailla.

Se, että maailmankaikkeuden Luoja astuu tavallisen ihmisen osaan, on suurta nöyrtymistä - orjan osaan, niin kuin Paavali lausuu, ihmisten alhaisuuteen langenneessa maailmassa (Fil. 2). Tämä köyhyys, jossa hän luopui jumalallisista aarteistaan, kaikista niistä voimista, joilla hän suunnitteli puut ja levitti tähdet taivaalle, näkyy erityisesti hänen kärsimyksessään, kun hän levitti kätensä ristinpuulla meidän vuoksemme. Jumalan Pojan laskeutuminen (descensus) alhaisuuteen mahdollisti meidän nousumme rauhaan.

Kristus tulee meille kaikille jopa ikään kuin alhaisuuden ja vähimmäisyyden taideteokseksi. Vuosisatoja ja taas satoja puhumme hänen alhaisuudestaan, hänen kärsimyksistään. Tunnistamme itsessämme nuo samat kärsimykset, maailman aiheuttaman tuskan. Meitä ei välttämättä ruoskita, mutta muiden ihmisten aiheuttamat haavat ovat syviä. Me emme roiku ristillä, mutta sairaus ahdistaa meitä jatkuvasti. Ja niin kuin Kristus, mekin kuolemme. Se ahdistaa meitä. Me tunnistamme tässä vuosisatoja eteemme kannetussa "teoksessa" jatkuvasti oman vähimmäisyytemme.

Ja kun tunnemme oman vähimmäisyytemme - oman ristimme, näin sanoakseni - ja tunnistamme saman vähimmäisyyden ja ahdistuksen Kristuksessa, alamme tunnistaa saman vähimmäisyyden myös lähimmäisissä. Tunnistamme itsemme ja omat kärsimyksemme Kristuksessa, ja toisissa. Ja kun tunnistamme kärsimyksen samuuden, näemme lähimmäisessä myös Kristuksen, joka kärsii heidän kanssaan ja heidänkin puolestaan. Jaettu kärsimys, lähimmäisessä tunnistettu vähimmäisyys, oma vähimmäisyys, Kristuksen vähimmäisyys, muistuttavat meitä kaikkia elämän vaikeudesta. Jaamme kaikki tuon saman elämän vaikeuden. Se on kaikilla sama - olemme kaikki kohti kuolemaa.

Tämä oivallus siitä, että olemme kaikki samassa veneessä, johtaa siis siihen, että näemme Kristuksen muissa ihmisissä. Kristus on läsnä sekä kärsivänä että pyhänä.

Yhtäältä, näemme Kristuksen kärsivänä toisissa ihmisissä, tahdomme auttaa häntä: "Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni." (Matt. 25) Toisten auttaminen on vanhurskas teko, joka johtaa rauhaan ja rakkauteen.

Toisaalta, näemme Kristuksen toisissa myös pyhänä. Lähimmäisessä näkyvä Kristus on pyhä ja vaatii kunnioitusta, suurempaa kunnioitusta kuin pelkkä luomisen perusteella meillä oleva ihmisarvo Jumalan kuvina. Keskinäinen kunnioitus on yksi rauhan piirteistä.

Rauhan siemen on kuitenkin siinä, että tunnistamme toiset samanlaiseksi kuin itsemme, ja vieläpä tunnistamme olevamme yhdessä Kristuksen kanssa, samassa veneessä. Tämä tunnistaminen ei ole tahdon aloite, vaan Jumala valaisee ymmärryksen salaman tavoin.

Pohdintoja rauhasta: Kristuksen rauha

Kristuksen itsensä omistama rauha ja Kristuksen omistamisesta tuleva rauha

"Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa." (Joh. 14)

Mikä on tämä rauha, jonka Kristus antaa? Kristus itse sanoo siitä, että se on hänen "oma rauhansa". Kristuksen rauha, pax Christi. Tätä voidaan lähestyä kahdesta näkökulmasta. Ensimmäinen tapa puhua Kristuksen rauhasta on katsoa sen tarkoittavan sitä rauhaa, joka tulee siitä, että Kristus on antanut itsensä lahjaksi meille. Kirjoitan tästä myöhemmin lisää. Tällöin rauhaan liittyy vahvasti sanoma sovituksesta ja Kristuksen luomasta uudesta yhteydestä ihmisten kesken, joista olenkin tämän viikon aikana jo puhunut.

Toinen on se, että ymmärrämme sen tarkoittavan sitä rauhaa, joka Kristuksella itse on. Se ei ole siis sellaista rauhaa, joka syntyy maailmassa maailman omin keinoin, vaan sellaista, joka Kristuksella itsellään on. Mutta mistä me voisimme tietää, millainen rauha hänellä itsellään oli? Meidän pitänee katsoa hänen esimerkkiään rauhallisesta suhteesta

Mutta millainen on Kristuksen esimerkki?

Kristus oli ilman syntiä, eikä hän ollut sodassa Jumalaa vastaan. Mutta siitä huolimatta hän oli ahdistunut Getsemanen puutarhassa ja rukoili, että "tämä malja" menisi hänen ohitseen, ettei hän joutuisi kärsimään. Kristus ei sotinut itseään vastaan, mutta silti hän oli järkyttynyt ystävänsä Lasaruksen kuolemasta ja itki; hän ei tosin koskaan kai syytellyt itseään turhaan. Enkeleitä vastaan Kristus ei sotinut, vaan enkelit palvelivat häntä. Muita ihmisiä vastaan Kristus ei tiettävästi taistellut, vaikkakin hän ajoi rahanvaihtajat ulos temppelistä. Luonnon suhteen me tunnemme sen, että hän kerran tuhosi viikunapuun. Pahoja henkiä vastaan Kristus taisteli kyllä, välillä lempeästi - esimerkiksi antaessaan luvan mennä sikoihin - ja välillä tiukasti.

Jeesus teki yhteistyötä Isän kanssa koko elämänsä ajan. Tämä käy ilmi Johanneksen evankeliumin laajoista Isän ja Pojan suhdetta kuvaavista teksteistä. Poika tekee sitä, minkä näkee Isän tekevän. Enkeli työnsi kiven haudan suulta ylösnousemuksen jälkeen ja julisti kuolleista heräämisen sanomaa. Jeesus lähetti apostolinsa - sekä seitsemänkymmentä että kaksitoista - tekemään Jumalan valtakunnan ja ilosanoman työtä yhdessä hänen kanssaan, ja esimerkiksi Sykarin kaivolla samarialainen nainen teki yhteistyötä Jeesuksen kanssa, kun hän haki kaupungin asukkaat sinne näkemään Messiaan. Sikäli kuin voidaan puhua rauhan yhteistyöstä luonnon kanssa, näemme hänen syövän kalaa ja leipää ja juovan viiniä.

Jeesuksen oma rauha oli tällainen. Hengellisen elämän suhteen hän ei ollut pasifisti, sillä hänhän ajoi temppelin esipihalta rahanvaihtajat pois. Mutta suhteessa juutalaiseen ylimystöön ja roomalaiseen valloittajaan hän ei lähtenyt sotimaan, vaan jopa paransi miekalla lyödyn palvelijan korvan. Tässä suhteessa hänen rauhansa johti lopulta ristille häväistyksi ja kuolemaan. Hän oli rauhassa itsensä suhteen, vaikka häntä pelotti tuleva ahdistus ja kuolema. Hän oli rauhassa Jumalan kanssa, koska tiesi Isän tahtovan tätä, vaikka ristiinnaulitseminen tarkoittikin Vanhan testamentin ilmoituksen mukaan Jumalan kiroamaksi tulemista. (Deut. 21) Kristus oli rohkea ja hän toivoi sitä, mitä ei vielä nähnyt: rauha ihmisten ja Jumalan välillä, joka toteutui hänen oman nöyryytensä ja kuolemansa kautta: Jumala "oli yhdistävät Kristuksessa yhdeksi kaiken, mitä on taivaassa ja maan päällä." (Ef. 1)

Pohdintoja rauhasta: rohkeus

Rohkeus pyrkiä rauhaan

Kristus puhuu rauhasta ja rohkeudesta kahdessa kohtaa Johanneksen evankeliumissa. Ensimmäisessä kohdassa (Joh. 14) hän puhuu omasta rauhastaan, jonka hän antaa opetuslapsille. Sen jälkeen hän muistuttaa olemaan rohkeina ja vaipumatta epätoivoon, vaikka hän lähteekin pois.

Rohkeus ja epätoivo ovat vastakkaisia asioita. Kristus sanoo lähtevänsä pois, mutta lupaa Hengen. Vaikka rakas ystävä lähteekin pois, hän kehottaa omiaan olemaan rohkeita. Rohkeita uskomaan lupaukseen, johonkin näkymättömään joka ei ole vielä toteutunut. Rohkeus on siis toivoa, ja toivo on luottamusta näkymättömään todellisuuteen. Apostoli kirjoittaa: "Toivo, jonka näkee täyttyneen, ei enää ole toivo. Kukapa toivoo sellaista, minkä jo näkee! Jos taas toivomme jotakin mitä emme näe, me myös odotamme sitä kärsivällisesti." (Room. 8) Tässä mielessä toivo eroaakin uskosta, joka on puolestaan eräänlaista toivotun näkemistä jo nyt todellisena, joskin ero on vain pieni. (Hepr. 11) Ehkä yksi tapa erottaa nämä voisi olla se, että ajattelemme uskon koskevan sitä näkymätöntä todellisuutta, jonka uskomme olevan nyt jo todellista, vaikka se onkin näkymätöntä, ja toivon maailma puolestaan koskee sitä näkymätöntä, joka on joskus myöhemmin todellista, mutta joka ei vielä sitä ole. Toivo suuntautuu silloin kohti tulevaa.

Toisessa kohdassa, jossa Herra puhuu rauhasta ja rohkeudesta, hän on saanut päätökseen pitkän opetuspuheensa. Opetuslapset ovat innoissaan siitä, että hän ei puhu enää vertauksin, vaan suoraan. Kristuksen vastaus on kuin lyönti vasten kasvoja: ei, te "jätätte minut yksin. Yksin en silti jää, sillä Isä on minun kanssani". (Joh. 16) Sen jälkeen hän päättää puheensa sanoen: "Olen puhunut teille tämän, jotta teillä olisi minussa rauha. Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman."

Tässä Herra puhuu taas taistelun ja rauhan kieltä. Hän sanoo, että on jo voittanut maailman, eli siis sota on päättynyt, vaikka taisteluita vielä käydään. Koska voitto on jo saavutettu, ei maailmassa ahtaalla oleminen saa ahdistaa. Rohkeus ahdistuksen edessä suuntaa katseen taas toivoon; vaikka nyt olen ahtaalla ja minulla on vain vähän tilaa, minä voin luottavaisesti kestää tämän ahdistuksen, koska tulee aika, jolloin tilaa on enemmän ja voin taas hengittää.

Rohkeus, joka on epätoivon ja ahdistuksen vastakohta, on siis toivoa siitä, että näemme ystävän uudelleen. Rohkeus, joka on ahtauden ja kärsimyksen vastakohta, on kestävyyttä luottamuksen ilmapiirissä: myöhemmin asiat ratkeavat siten, että kaikki on hyvin.

Kirjoitin aiemmin, että yksi keino rauhaan on hyväntahtoisuus. Siinä kuitenkin tarvitaan molemminpuolista hyväntahtoisuutta, sillä kun olemme hyväntahtoisia ja näemme toisten olevan hyväntahtoisia, vapaudumme pahantahtoisuuden ja taistelun kierteestä. Mutta entä jos emme näe toisessa hyväntahtoisuutta? Siinä astuu esiin rohkeus. Rohkeus tahtoa toiselle hyvää toivoen, että ensimmäisen askeleen ottaminen saisi hänetkin muuttumaan hyväntahtoiseksi.

Rauha vaatii rohkeutta ottaa esiin rakkauden ensi askel. Toivo siitä, että toinenkin tullessaan osaksi hyväntahtoisuudestani tahtoo lopettaa taistelun ja alkaa yhteistyöhön yhteiseksi hyväksi.

Pohdintoja rauhasta: yhteistyö

Taistelun päättymisen jälkeen alkaa yhteistyö

Sen jälkeen, kun sota Jumalaa, enkeleitä, toisia ihmisiä, itseä ja luontoa vastaan on päättynyt ei vallitse pelkkä tulitauko. Rauha ei ole pelkästään taistelun loppumista. Rauha ei ole autarkkista tyyntymistä, jossa ihminen on yksin omassa rauhassaan, vailla sotaisaa kosketusta.

Kun rukoilemme "kaikkien vallanpitäjien puolesta, jotta saisimme viettää tyyntä ja rauhallista elämää, kaikin tavoin hurskaasti ja arvokkaasti", (1. Tim. 2) emme rukoile, jotta saisimme olla erossa toisista. Jos taistelu on päättynyt, mutta emme elä yhdessä entisten vihollisten kanssa, ei ole vielä rauha, vaan vasta tulitauko, epävarma tilanne. Tyyni ja rauhallinen elämä ei ole erossa olemista, vaan se on yhdessä olemista. Todellinen rauha vaatii yhdessä elämistä, jossa entinen vihamies muuttuukin tutuksi ja turvalliseksi.

Yhdessä elämisen tärkeä aspekti on yhdessä syöminen, josta puhun toiste. Nyt keskityn yhteistyöhön.

Vasta yhteistyö, entisen vihamiehen kanssa toimiminen yhteisen hyvän aikaansaamiseksi, mahdollistaa todellisen rauhan. Herra itse sanoo: "Jos valtakunta jakautuu ja taistelee itseään vastaan, se ei voi kestää, eikä myöskään perhe kestä, jos sitä repivät riidat." (Mark. 3) Valtakunnan ja perheen jakautuminen tarkoittaa, että syntyy kaksi osapuolta, jotka kumpikin etsivät omaa hyväänsä sen sijaan, että he etsisivät yhdessä - siis yhtenä yksikkönä, sanotaanhan aviokumppaneita puolisoiksi, siis yhden ja saman eri puoliksi - yhteistä hyvää. Rauha on taipumista oman hyvän etsinnässä yhteisen hyvän etsintään; yhteinen hyvä on hyvää kaikille, myös minulle.

Herra puhuu itse myös yhteistyöstä rukoilemisen suhteen: "mitä tahansa asiaa kaksi teistä yhdessä sopien maan päällä rukoilee, sen he saavat minun Isältäni" (Matt. 18). Miksi hän liittää näin suuren lupauksen yhdessä rukoilemiseen? Ensinnäkin siksi, että siten rukoukset osapuolet luopuvat oman suljetun hyvänsä etsimisestä ja etsivät yhteistä, molempia hyödyttävää hyvää. Toiseksi siksi, että näin he suuntautuvat juuri hengellisessä asiassa pois itsestään ja kohti toista, hyvän tahdon hengessä. Ihminen avautuu kuin kukka. Hengellinen yhteistyö on jumalanpalvelusta, jossa me teemme Jumalalle jotain ja Jumala tekee meille jotain.

Paavali kirjoittaa: "Pyrkikää rauhan sitein säilyttämään Hengen luoma ykseys." (Ef. 4) Mikä on rauhan side? Eikö rauhan side ole se keskinäinen, yhteinen ja jaettu hyvä, mikä rauhassa vallitsevasta yhteistyöstä syntyy? Kun teemme yhteistyötä, saamme aikaan enemmän kuin jos olisimme yksin. Jos rauha särkyy, myös yhteistyö päättyy, ja se suurempi hyvä, jota yhdessä olisimme saaneet aikaan.

Työn ja rauhan välisestä suhteesta puhuu Apostoli, kun hän kirjoittaa: "Pitäkää kunnia-asiananne, että elätte rauhallisesti, hoidatte omat asianne ja ansaitsette toimeentulonne kättenne työllä, niin kuin olemme käskeneet." (1. Tess. 4) Rauhallisesti elämiseen kuuluu siis työnteko. Kun Paavali tässä kirjoittaa omien asioiden hoitamista, hän ei kritisoi yhteistyötä, vaan toisten ihmisten omaisuudessa kiinni riippumista. "Kukaan ei saa pyrkiä hyötymään veljensä kustannuksella. Herra rankaisee kaikesta sellaisesta, niin kuin olemme teille sanoneet ja teroittaneet mieleenne." (1. Tess. 4) Kristillinen rauha ei kutsu meitä elämään hyötymentaliteetilla, jossa etsimme muista uskovaisista itsellemme hyötyä. Meitä ei ole tarkoitettu pyrkimään käyttämään toisia omaksi hyödyksemme, vaan rakastamaan toisiamme. Paavali sanookin veljesrakkaudesta, "Jumala itse on opettanut teidät rakastamaan toinen toistanne"; se on vain hyvästä, kun yksi jakaa sen hyvän, mitä hän on saanut niille, joilla ei ole. On kuitenkin eri asia ottaa vastaan toisten lahjat yhteiseksi hyväksi kuin jatkuvasti kärkkyä, josko se seurakunnan rikas pariskunta nyt antaisi vähän almuja köyhille opiskelijoillekin.

Yhteistyön, rauhan ja kaiken taustalla on oikeudenmukaisuus. Se, ettei keneltäkään oteta pois hänen omaansa, ja että kaikki saavat sen, mikä heille kuuluu. Oikeudenmukaisuus yhdessä rakkauden kanssa synnyttää rauhan.

Rauha ei sulje pois lahjojen yhteiseksi tekemistä, mutta se sulkee pois toisista hyötymisen. Ja rauha vaatii, että taistelun päätyttyä emme jää eroon vihamiehistämme, vaan elämme ja olemme heidän kanssaan ja teemme yhteistyötä. Yhteistyön perustana on oikeudenmukaisuus; onhan kirjoitettu, "oikeudenmukaisuuden hedelmänä on oleva rauha". (Jes. 32:17)

Pohdintoja rauhasta: toinen taistelija

Toinen taistelee puolestani

Toinen näkökulma taistelun päättymiseen on se, että minä voin olla rauhassa, koska toinen taistelee minun puolestani. Toki meidän lienee syytä huomata, että olemme lähteneet muutamiin täysin turhiin taisteluihin - niistä on syytä yksinkertaisesti luopua. Mutta joitakin sotia käydään edelleen.

Yksi niistä sodista, joista olemme saaneet luopua, on sota meissä olevan synnin syyllisyyttä vastaan. Me olemme taistelukenttä, mutta emme ole taistelijoita - meissä taistelee Kristus Henkensä avulla. Siksi me saammekin luottaa Jumalaan, joka taistelee meidän puolestamme, ja voimme itse luopua turhasta taistelusta. Kristus on jopa saattanut taistelun sellaiseen päätökseen, että lopputulos on varma. Meille riittääkin se, että pysymme rauhassa ja hiljaa, kun Jumala taistelee puolestamme. "Herra sotii teidän puolestanne, olkaa te hiljaa!" (Ex. 14)

Pyhät kirjoitukset eivät ole mikään yksinkertainen kirjakokoelma. Se on täynnä tekstejä, joissa Jumala ilmaisee voimansa ja kauneutensa aina uusilla ja uusilla tavoilla. Välillä Pyhä Henki puhuukin meille rauhasta, välillä taistelusta. Kristityn elämä ei ole pelkkää rauhaa. Meillä on rauha Jumalan suuntaan, enkelten suuntaan, toisiin ihmisiin, itseemme, ja jossain määrin luontoon, kun elämme hyvän tahdon vallassa. Mutta yksi sota säilyy, jota meidän on käytävä: me nimittäin taistelemme "tämän pimeyden maailman hallitsijoita ja avaruuden pahoja henkiä vastaan" (Ef. 6).

Mitä tämä taistelu pahoja henkiä vastaan on? Pahojen henkien ensisijainen tapa yrittää saada meitä yhä uudestaan aloittamaan nuo muut sodat on vaikuttaa ajatteluumme, siihen mitä meidän omassa mielessämme liikkuu. Ne herättävät tunteita, ärtymystä, suuttumusta, vihaa, ahdistusta, masennusta. Ne yrittävät saada meidät ajattelemaan virheellisesti erityisesti Jumalan armosta ja rauhasta, joka meillä on Hänen kanssaan. Pahat henget yrittävät usein olla piilossa ja vain herätellä meitä luulemaan, että kaikki pahat ajatukset nousevat vain ja ainoastaan meistä itsestämme. Moni sellainen nouseekin langenneesta luonnostamme, mutta kaikki ei ole meistä. Ainut keino taistella sekä pahojen henkien pahuutta että itsessämme vielä olevaa pahuuden siementä vastaan on puolustautua pahoja ajatuksia ja houkutuksia vastaan. Kun alamme ajatella valhetta ja huomaamme sen, meidän tulee muistuttaa itseämme totuudesta. Kun puolestaan himo ja houkutus tulee lähelle, meidän on tehtävä jotain hyvää ja hyödyllistä, joka tuottaa mielihyvää. Pahoja sielunliikkeitä vastaan on annettu kaksi työkalua: työ ja rukous, joka sekin on työtä. Se, joka tekee työtä - oli se sitten maallista työtä tai Jumalalle tehtävää työtä - ja keskittyy siihen, ei ole pahojen ajatustensa vallassa.

No. Näistä asioista monet muut tietävät ja kirjoittavat paremmin kuin minä, joten en jatka tästä.

Meissä syntyy pahoja ajatuksia kolmesta eri lähteestä. Ensimmäinen on oma sydän, sillä siihen jää kasteenkin jälkeen siemen, josta pahat ajatukset voivat kasvaa. Toinen on pahat henget, jotka yrittävät saada aikaan. Kolmas on ulkoinen maailma, ärsykkeet joita toiset ihmiset aiheuttavat meissä. Näitä viimeisimpiä vastaan taistellessa täytyy muistaa Kristuksen sana: "jokainen, joka katsoo naista niin, että alkaa himoita häntä, on sydämessään jo tehnyt aviorikoksen hänen kanssaan." (Matt. 5) Ei aviorikosta tee se, jota himoitaan, vaan se, joka himoitsee. Himo on sydämessä, ja se herää saatuaan aistihavainnosta ärsykkeen. Tässä auttanee, jos rukoilemme, teemme jotain työtä, pyrimme siirtämään ajatuksemme muualle, tai muulla tavoin siirrämme huomion pois ärsykkeestä. Tätä minun ymmärtääkseni Herra tarkoitti, kun hän käski hakkaamaan viekoittelevat ruumiinjäsenet irti: että emme kiinnity siihen asiaan, joka meissä synnyttää himon.

Vaikka joku siis aiheuttaisikin meissä pahoja ajatuksia, meidän taistelumme ei ole ihmisiä vastaan, vaan pahoja henkiä vastaan, jotka yrittävät joko aistiärsykkeiden tai hengellisten ärsykkeiden avulla herättää sydämessämme vaanivan synnin sytykkeen taas liekkiin. Me emme taistele ihmisiä vastaan, emme edes niitä, jotka julistavat Kristuksen sanoman vastaista harhaa, vaan pahoja henkiä vastaan. Kukaan ihminen ei ole väärässä tietentahtoen, ja jos joku hyväntahtoisesti julistaa harhaa, hän tekee sen vahingossa, virheestä; hyväntahtoisina meillä ei ole siis syytä tuomita häntä. Sen sijaan pahat henget tietävät kyllä totuuden, mutta silti puhuvat sitä vastaan. He puhuvat vääryyttä pahantahtoisuuttaan.

Tai, voihan olla, että hekin ovat väärässä vahingossa, ja Jumala pelastaa heidätkin.

Pohdintoja rauhasta: taistelun päättyminen

Rauha on taistelun päättymistä

Kirjoitin jo aiemmin siitä, että rauha on taistelun päättymistä. Taistelu päättyy useita vastapuolia kohtaan: Jumalaa, enkeleitä, toisiamme, luontoa ja itseämme.

Sota Jumalaa kohtaan on ollut aina ihmisen yksipuolinen sota. Hän on luullut, että Jumala vihaa häntä, ja niinpä hän on vihannut takaisin - oletetun pahantahtoisuuden kierteessä hän ei ole huomannut, että Jumala tahtoo hänelle hyvää siitäkin huolimatta, että ihminen yrittää kovasti taistella vastaan. Herra itse sanookin, että "Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille." (Matt. 5) Kuinka sota Jumalaa vastaan saadaan päätökseen? Se päättyy silloin, kun ihminen näkee, ettei Jumala sodi häntä vastaan. Jumalan Pojan syntymä ihmiseksi ja hänen kuolemansa ristillä osoittaa lopullisesti, ettei Jumala vihaa meitä. Hän ei vihaa ihmiskuntaa kokonaisuutena, eikä yhtäkään ihmistä yksilönä. Me voimme lakata sotimasta Jumalaa vastaan, kun tajuamme, ettei hän sodi meitä vastaan.

En puhu nyt tässä mitään sodasta enkeleitä vastaan - siitä joskus toiste.

Sota toisia ihmisiä vastaan saa erilaisia muotoja. Markkinat ovat taistelukenttä, jossa yritykset ja elinkeinonharjoittajat kilpailevat saadakseen niukkuuttaan lavennettua. Demokratia tuntuu olevan jatkuvaa puolueiden nokittelua vallasta, siitä kuka saa päättää, mitä tehdään ja miten yhteinen hyvä jaetaan. Pienemmissäkin yhteisöissä tämä sama jatkuu: taistelemme myös huomiosta, arvostuksesta, läsnäolosta, ajasta, tilasta. Kuinka voimme saada loppuun nämä sodat? Markkinoiden sota päättyy, jos jättäydymme niiden ulkopuolelle ja tyydymme siihen, mikä on välttämätöntä sekä selviämisen että hyvinvoinnin kannalta. Hyvinvointihan on toki sellainen asia, että mitä enemmän meillä on, sitä enemmän hyvinvointi tuntuu vaativan; mutta jos alamme tietoisesti vähentää tarpeitamme, ne laskevat kovinkin alas, ja sielu tyytyy vähempäänkin. Se vaatii opettelua. Yhteisten asioiden suhteen tarpeen lienee se, että annamme niiden päättää, joilla on kykyä ja innostusta, emmekä ätise jatkuvasti heitä vastaan. Jos vallassa olevat tahtovat hyvää, kaikki on hyvin. Meidän kuitenkin tulee olla valppaita ja rohkeita vastustamaan väärää valtaa, sellaista joka sortaa ja musertaa niitä, jotka eivät kykene puolustamaan itseään. Entä taistelu huomiosta ja arvostuksesta? Huomion suhteen sanon, että jos elämme hyvää tahtovien keskellä ja sanomme avoimesti, "katso minua, huomaa minut", meidät myös huomataan. Meidän ei tarvitse etsiä huomiota varjoissa, vaan voimme lausua sen valossa. Arvostusta puolestaan saamme, jos teemme hyvin sen, mikä meille on tehtäväksi annettu, tai sen, minkä koemme tarpeelliseksi.

Sota itseämme, siitä kirjoitin laajemmin jo aiemmin.

Luonnon kitsaus on syntiinlankeemuksen seurausta: "Maa kasvaa sinulle orjantappuraa ja ohdaketta, mutta sen kasveista joudut ottamaan ravintosi." (Gen. 3) Ennen teknologisen kehityksen huipentumista olimme jatkuvasti taistelussa luontoa vastaan, ja tulemme jossain määrin olemaan sitä edelleen. Nyt kun ihminen on kuitenkin kehityksen kautta tullut kykeneväksi taistelemaan luontoa vastaan ihmeellisin asein, eikö ole syytä olla kuitenkin armelias myös luontoa kohtaan? Me voimme ottaa sen, minkä tarvitsemme olemistamme ja hyvinvointiamme varten, ja kun tyydymme siihen, lopetamme turhan taistelun. Jossain määrin tämä taistelu kuitenkin leimaa olemistamme tässä ajassa, ennen uuden maailman luomista, eikä tämä taistelu lopu kokonaan ennen kuin tulee ylösnousemus. Ei vain "luomakunta, vaan myös me, jotka olemme ensi lahjana saaneet omaksemme Hengen, huokailemme odottaessamme Jumalan lapseksi pääsemistä, ruumiimme lunastamista vapaaksi." (Room. 8)

Lopettakaamme ne taistelut, jotka voimme lopettaa. Olkaamme lempeitä vihollisia silloinkin, kun taistelemme.

Pohdintoja rauhasta: hyvä tahto

Miksi hyvä tahto ihmisten kesken mahdollistaa rauhan?

Hyvä tahto ei tosiaankaan aina riitä siihen, että kaikki menisi hyvin. Kun kuitenkin tahdomme hyvää, pyrimme teoissamme siis hyvyyteen; paha näyttäytyy virheenä ja vahinkona, ja virheistä ja vahingoistahan ei tunnetusti kannata suuttua, ei itse eikä toisten. Hyvä tahto suuntaa kohti rauhaa, niin suhteessa itseemme kuin toisiinkin.

Kun tahdomme hyvää, mutta teemme pahaa meidän ei tarvitse lähteä sotimaan itseämme vastaan. Paavalikin tuskasteli tämän ongelman kanssa: "Huomaan siis, että minua hallitsee tällainen laki: haluan tehdä hyvää, mutta en pääse irti pahasta." (Room. 7) Paavali tajusi, että synti saa hänet jatkuvasti tekemään pahaa. Mutta niille, jotka tahtovat hyvää, synnit eivät voi erottaa Jumalasta. Paavali nimittäin jatkaa: "Hengen laki, joka antaa elämän Kristuksen Jeesuksen yhteydessä, on näet vapauttanut sinut synnin ja kuoleman laista." (Room. 8) Tämän jälkeen Apostoli puhuu laajasti siitä, kuinka meidän tulisi elää sisäisen, mielessä olevan Jumalan lain mukaan, eikä turmeltuneen luonnon lain mukaan. Hyväntahtoisuuden suhteen ymmärrän tämän tarkoittavan sitä, että kun tahdomme sitä hyvää, minkä Jumala on ilmoittanut, elämme Hengen mukaista elämää, mutta jos taas olemme kiinnittyneitä pahoihin tekoihin, virheisiin, vahinkoihin, laskemme katseen Jumalan tahdosta omaan riittämättömyyteemme, Jumalasta ihmiseen.

Mutta kun Jumalan sanan ohjaama hyväntahtoisuus ohjaa meitä, olemme hyvällä tiellä, eikä meidän tarvitse sotia itseämme vastaan! Meidän ei tarvitse sotia itseämme vastaan syytellen itseämme pahoista teoistamme, sillä "kuka voi syyttää Jumalan valittuja? Jumala - mutta hän julistaa vanhurskaaksi!" (Room. 8) Paavali kirjoittaakin myöhemmin: "minulle on yhdentekevää, ryhdyttekö te tai jokin ihmisten tuomioistuin minua tutkimaan. En itsekään ryhdy tutkimaan itseäni. Minulla ei ole mitään tunnollani, mutta ei minua vielä sen perusteella ole todettu syyttömäksi. Minun tuomarini on Herra." (1. Kor. 4) Me emme ole sodassa itseämme vastaan. "Syyttäjä on syösty alas" (Ilm. 12), emmekä me saa syyttää itseämme, mikäli olemme hyvän tahdon vallassa tehneetkin virheitä. Jumala arvioi meidän tekomme ja tuomitsee ne lopulta. Meillä on kuitenkin Kristuksen tähden lupa odottaa kaiken kaikkiaan hyvää tuomiota.

Kun tahdomme hyvää, meidän ei tarvitse myöskään lähteä sotimaan toisia vastaan, kunhan vain uskomme, että hekin toimivat hyväntahtoisesti. Jos joku tekeekin jotain pahaa, mutta uskomme hänen toimineen hyvässä tarkoituksessa, voimme pitää pahaa yksinkertaisesti virheenä tai vahinkona. Virheistä ei rangaista ikään kuin ne olisi tehty tarkoituksellisesti. Virheen pahuushan ei ollut teon tarkoituksena, vaan jotain muuta yritettiin saada aikaan, mutta synti onnistuu luikertelemaan mukaan. Mutta: kun oletamme muiden toimivan hyväntahtoisesti, voimme vastata heidän virheisiinsäkin hyvällä tahdolla.

Hyväntahtoisuuden toinen nimi on rakkaus. Rakkaus on hyvän tahtomista toisille. Jumala kutsuu meidät tahtomaan hyvää silloinkin, kun he eivät sitä ansaitse (agape). Silloin on helppo tahtoa hyvää, kun olemme hyvän tahdon seurassa, kun tahdomme hyvää niille, jotka tahtovat hyvää meille, kun rakkaus on vastavuoroista (filia). Kolmas hyvän tahtomisen muoto on se, että tahdomme jonkin näkemämme kauniin ja hyvän itsellemme (eros). Muitakin hyvän tahtomisen eli rakastamisen tapoja on, mutta en mene niihin nyt.

Rauhan puolesta

"Kun pahan valta kasvaa ympärillä, vahvista ääni toisen maailman." (virsi 600; Dietrich Bonhoeffer)

Pariisin terrorismin tiimoilta nämä sanat ovat olleet evl. kirkon äänenä. Se on hyvä ääni, mutta se ei kuitenkaan vielä anna sitä, mitä se itse pyytää, eli tuo esiin toisen maailman ääntä.

Mikä on se toinen maailma, josta tämä virsi puhuu? Se on Jumalan valtakunta, joka on rauhan valtakunta. Messun ylistyksessä lauletaan, "Kunnia Jumalalle korkeuksissa, rauha maan päällä ihmisille, joita hän rakastaa", pax hominibus bonae voluntatis. Rauha ei koske vain tulevaa taivaan valtakuntaa, vaan se on myös täällä, ihmisten keskellä, kun heillä Jumalan rakastamina on hyvä tahto. Hyvä tahto ei riitä aina siihen, että kaikki menee hyvin, mutta hyvä tahto mahdollistaa rauhan ihmisten kesken.

Rauhan perustana on Kristuksen tuoma rauha. Kun hänet oli ristiinnaulittu ja hän oli noussut kuolleista, hän ilmeistyi opetuslapsilleen ja sanoi, "Rauha teille!" Ylösnousseena hän tuli antamaan rauhan. Mutta mitä on rauha? Rauha on taistelun päättymistä, sodankäynnin lopettamista. Lähi-idän jatkuvien sotien ja kiistojen keskellä tuntuu turhalta puhua sodan loppumisesta. Mutta rauha ei ole vain sodan loppumista. Se on taistelun loppumista Jumalaa vastaan, se on taistelun loppumista enkeleitä ja pyhiä vastaan, se on taistelun loppumista itseämme vastaan. (Kol. 1:20)

Taisteleva Jumala on taistellut sodan loppuun. Herra sanoo: "Olen puhunut teille tämän, jotta tiellä olisi minussa rauha. Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman." (Joh. 16) Jumala on taistellut maailmaa vastaan ja hän on voittanut sen. Jumala ei kuitenkaan taistellut maailmaa ja syntiä vastaan asein, väkivallalla, vihalla ja tuohtumuksella, vaan rakkaudella, pitkämielisyydellä ja kestävyydellä. Eihän tämä tietenkään näytä voitolta maailman silmissä, mutta voitto se on, yhtä kaikki, ja sen vuoksi me voimme olla sotimatta itseämme ja Jumalaa vastaan. Ja jos olemme rohkeita, voimme olla sotimatta myös toisia ihmisiä vastaan.

"Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon." (Joh. 14) Rauha ja rohkeus kuuluvat yhteen. Rohkeus pysyä rauhassa, kun viha, tuska, ahdistus ja synti nostavat päänsä. "Kun pahan valta kasvaa ympärillä, vahvista ääni toisen maailman." Toisen maailman ääni sanoo, että meidän ei tarvitse vihata niitä, joita vastaan meidän täytyy puolustautua. Toisen maailman ääni sanoo myös, että rauha ei löydy väärästä rohkeudesta, sellaisesta joka taistelee. Toisen maailman ääntä ei levitetä taistelulla, vaan rauhalla, jonka lähtökohtana on Kristuksen rauha.

Apostolin kirjeissä on alussa yleensä tervehdys, "armo ja rauha teille". Millaista voisi olla tämän toivotuksen rauha? Rauha, joka on kaiken taistelun puutetta. Ei markkinoiden taistelua, ei ihmisen mielen taisteluita, ei konkreettisia verenvuodatukseen johtavia taisteluita. Millainen on toisen maailman ääni? Mikä on se ääni, jota pyydämme Jumalaa nyt vahvistamaan? Ja miten se vahvistuu? Miten Jumala vahvistaa sen? Tekeekö hän sen meissä, vai meidän ulkopuolellamme? Millä keinoin hän tekee sen?

Toisen maailman ääni, jota Dietrich Bonhoeffer tarkoitti, ei liene ääni, vaan kyseessä on metafora. Vai onko sittenkään? Toisen maailman ääni murtautuu esiin myös psalmeissa, kun laulamme Jumalan edessä. Tämän vuoksi sävelsinkin uuden antifonin, Kumartukaa Herran pyhän kirkkauden eteen (I viikon maanantain laudeksen 3. antifoni), ja lauloin siihen kuuluvan psalmin.

Tämän psalmin näkökulmasta rauha tulee silloin, kun kumarrumme Jumalan edessä - silloin Jumala itse sotii meidän puolestamme ja antaa rauhan.