Pappeus

Kuva välittömästi vihkimysaktin jälkeen. © Markku Pihlaja.

Kuudentena sunnuntaina pääsiäisen jälkeen Herran vuonna 2016, siis helatorstain oktaavin sisällä olevana sunnuntaina, yleisen kalenterin mukaisesti 8.5.2016, on minut vihkinyt pyhään pappisvirkaan Helsingin hiippakunnan piispa Irja Askola, ja häntä avustivat papit Matti Poutiainen, Teemu Laajasalo, Tiina Ahonen, Jaana Räntilä ja Hannu Pöntinen. Minulla oli vakaa aikomus ottaa vastaan pyhä pappeus (sacerdotium et presbyterium). Ilmaisin tahtoni luterilaisen kirkon pappisvihkimyskaavan mukaisesti, ja annoin kirkkojärjestyksen edellyttämän lupauksen. Vihkiminen toteutettiin rukouksin ja kätten päällepanemisin Isän ja Pojan Pyhän Hengen nimeen, ja vihkimysaktin olennainen osa tuli täytetyksi klo 10.59.

Ääneen lausuttu sana ja hengellinen kokemukseni vihkimysaktista ovat yhteneväisiä; koen saaneeni Hengen lahjan toimittaakseni pyhää eukaristista uhria kaikkien puolesta ja tuodakseni heidän luokseen Jumalan pelastavan sanan ja hänen pyhät sakramenttinsa. Erityisesti minun tehtäväksi annettiin Ylioppilaskoti Konviktin pappina toimiminen. Koen, että tehtäväni Konviktissa on papillisella palvelulla vahvistaa asukkaiden lahjojen tuomista yhteiseen käyttöön ja tukea heidän hengellistä kasvuaan, sekä kirkon virkaan valmistautuvien kohdalla myös heidän pappissivistyksensä lisääntymistä. Vakaa aikomukseni on kaikessa pyrkiä ekumeenisessa hengessä kohti kirkon näkyvää ykseyttä.

"Minä tahdon tulla sinun alttarisi eteen,
sinun eteesi, Jumala, minun iloni!
Siellä saan ylistää sinua lyyraa soittaen,
Jumala, minun Jumalani!" (Ps. 43:4)

Virallisesta pönötyksestä

Kaikki papit saavat osansa niin sanotusta pönötyksestä. Pappia teititellään, pyydetään aloittamaan kahvipöydässä, pyydetään siunaamaan ruoka ja kaikenlaista muuta. Pappi luo jo virkansa puolesta ympärilleen tietynlaista herranpelon auraa, erityisesti niille, jotka eivät jokapäiväisesti ole pappien kanssa tekemisissä.

Pappeus ei ole tasa-arvokysymys

Kirjoitin taas Hesariin! Osallistuin naispappeuskeskusteluun, jossa eräs ortodoksi-isä selitti, että ortodoksisessa kirkossa ei ole naispappeutta (HS Mielipide 20.2). Tähän Anne Mikkola vastasi, että tämä ongelmallista tasa-arvon kannalta. (HS Mielipide 21.2.) Minä sitten vastasin, että pappeus ei ole tasa-arvokysymys. (HS Mielipide 22.2.) Laitan tekstin tähän alle luettavaksenne:

Pappeus ei ole tasa-arvokysymys
ANNE MIKKOLA totesi (HS Mielipide 21.2.), että on tasa-arvo-ongelma, jos "johtaja-asemat, kuten pappeus, määritellään sukupuolen mukaan". Hän viittaa myös Jeesuksen opetukseen kunnia-asemista.

Pappeus ei ole missään kirkossa "johtaja-asema", vaan palvelutehtävä. Seurakunnan palvelijana pappia kunnioitetaan, ja hänellä on ensimmäisen asema kirkossa juuri palvelijana, Jumalan sanan julistajana ja hengellisenä paimenena (vrt. Luuk. 22:26, Hepr. 13:7). Palvelutehtävissä ei ole kysymys tasa-arvosta, vaan velvollisuuksista ja kannettavaksi annettavista taakoista.

Juha Leinonen
teologian kandidaatti
Helsinki, Paltamo

Kaikkien palvelutehtävien luonteeseen kuuluu, että niitä hoitaa sellainen, joka on kykenevä niitä hoitamaan. Paavali puhuu tässä kohden armolahjoista. Ajatukseni taustalla on, että pappeutta ei määritä sukupuoli, ja siten tasa-arvokysymys, vaan kykenevyys ja lahja hoitaa määrättyä tehtävää.

Ja mikäli lukijoilleni on epäselvää, olen naispappeuden hyväksyjä. Olen sitä mieltä, että naiset voivat olla kykeneviä hoitamaan näitä tehtäviä. Kaikki naiset eivät kuitenkaan ole - eivät ole kaikki miehetkään.

Pappeus ei ole samalla tavalla tasa-arvokysymys niin kuin esimerkiksi yhteiskunnallinen johtaminen on. Lähes kaikissa yhteiskunnamme johtoelimissä on - vaalielimiä lukuunottamatta - tasa-arvoinen, jopa lainsäädännöllä pakotettu, edustus. Miehiä ja naisia tulee olla jotakuinkin saman verran (vähintään 40%, mikäli muistan oikein). Nämä yhteiskunnalliset johtotehtävät ovat tasa-arvokysymyksen piirissä; ne ovat niitä "johtaja-asemia", joista A. Mikkola kirjoitti.

Pappeus ei ole tällainen "johtaja-asema", eikä ole varsinaisessa mielessä piispuuskaan. On totta, että piispat johtavat kirkkoa, sitä ei voida kiistää! Kuitenkin piispat johtavat kirkkoa sen ensimmäisinä palvelijoina. Heillä ei ole kunnia-asemaa sen vuoksi, että heillä olisi johtaja-asema, vaan heillä on kunnia-asema sen vuoksi, että heillä on palvelutehtävä. Samoin papeilla on kunnia-asema kirkossa heidän palvelutehtävänsä vuoksi. Piispojen hallintavaltaan antaudutaan siksi, että siitä on Kristuksen sana ja käsky.

Kirkossamme on kuitenkin myös johtaja-asemia! Kirkkovaltuustot, hiippakuntavaltuustot ja kirkolliskokous ovat tällaisia johtamisen pesiä, joissa on syytä olla tasa-arvoinen edustus. Ongelmaksi nousee se, että ne ovat kaikki vaalielimiä, eivätkä siten tasa-arvon piirissä. Mietinkin sitä, tulisiko kirkon ja yhteiskunnan vaalielimet muuttaa sellaisiksi, että miehillä ja naisilla olisi kummallakin tasakiintiö. Äänestää voisi ketä tahansa, mutta esim. 200 paikan eduskunnasta 100 paikkaa tulisi sadalle eniten ääniä saaneelle miehelle ja 100 paikkaa vastaavasti naisille.

On oma kysymyksensä, tulisiko kirkossa olla ollenkaan tällaisia vaalielimiä ja johtaja-asemia. Itse olen sitä mieltä, että kirkko pystyisi toimimaan vallan mainiosti ilmankin niitä. Kirkon hallinto ei kuitenkaan perustu demokratiaan, vaan niin kuin olen lukuisissa yhteyksissä sanonut, Daavidin suvun ikuiseen monarkiaan, jossa Kristus Jumala itse Kuninkaana ja Kuningasten kuninkaana hallitsee käskynhaltijoidensa kautta - piispojen, jotka ovat sekä kirkon että Kristuksen palvelijoina kantavat Kristuksen sanaa ja käskyä.

Kirkossa on ennen kaikkea johtaja-asema siis Kristuksella. Häntäkään ei koske tässä tasa-arvokysymys. Vai olisiko sittenkin niin, että toteuttaakseen inhimillistä tasa-arvoa Kristus on kruunannut äitinsä hallitsemaan kanssaan? Eskatologisessa todellisuudessa puolestaan mekin - niin miehet kuin naiset - pääsemme hallitsemaan Kristuksen kanssa.

Helsingin hiippakunnan pappisvihkimys

Helsingin hiippakunnan piispa, +Eero Huovinen vihki tänään kymmenen uutta pappia Kristuksen kirkkoon toimittamaan virkaansa tässä hiippakunnassa. Hänen kauttaan Pyhä Henki vuodatti näihin kymmeneen mieheen ja naiseen lähtemättömän merkin, jonka kautta he ovat tästä lähtien, eivät enää maallikoita vaan sacerdoksia; sen vuoksi heillä on erilaiset velvollisuudet: heidän täytyy ruokkia, vahvistaa ja kaitsea sanalla ja sakramenteilla seurakuntalaisia piispan apulaisina.

Muutamia kommentteja pappisvihkimyksestä. Jumalanpalveluksessa oli viisi eri osaa: johdanto, sana, vihkiminen, ehtoollinen, päätös. Kuinka nämä osat erosivat tavallisesta jumalanpalveluksesta? Johdanto-osa alkoi piispan tervehdyksestä Herran rauha olkoon teidän kanssanne. Kiinnitin huomiota siihen, että hän ei käyttänyt tätä piispalle kuuluvaa tervehdystä (oikeastaan piispalle kuuluisi tervehdys Rauha teille, mutta tästä myöhemmin) ehtoollisosan alussa, mutta isä Janne K. huomautti, että säädetty jumalanpalvelusjärjestys ei tunne siinä piispalle eriävää tervehdystä.

Sanaosassa piispa piti kuorin keskellä seisoen mielestäni hyvän saarnan siitä, että Herran kehottaessa valvomaan pointti ei ole siinä, että hän ohjeistaa pitämään meitä huolta pyhityksestämme, vaan kehottaessaan valvomaan Herra muistuttaa, että hän itse, Jeesus, on tulossa takaisin: Valvokaa, sillä te ette tiedä, milloin Herra palaa ja te ette tiedä, milloin Ihmisen Poika tulee. Mieleeni eksyi ajatus: mitä jos Jeesus puhuu tässä omasta inkarnaatiostaan? Ihmiskunta ei tiennyt, milloin se tapahtuisi. Jeesus tuli maailmaan niin kuin varas yöllä, äkkiarvaamatta! Samanlainen on hänen paluunsa; äkkiarvaamatta.

Vihkiminen oli kohtalaisen tavallinen, mutta erosi Turussa näkemästäni. Vihittävät antoivat kaavassa olevat lupauksensa, jonka jälkeen he antoivat pappislupauksen - Turussa lupaus annettiin jumalanpalveluksen jälkeen. Vihittyään uudet papit +Eero tuli kuoriin ja ohjeisti heidät kääntymään seurakunnan puoleen ja puhui seurakunnalle sen velvollisuuksista näitä pappeja kohtaan - nimittäin rakastaa ja rukoilla. Vihkimisseremonian päätyttyä vihityt kävivät riisumassa kasukat ja palasivat penkkiin, osa papin juhlapuvussa ja osa albassa ja stolassa; jälkimmäiset avustivat myöhemmin ehtoollisella, kun taas mustapukuiset keräsivät kolehdin. Minusta tämä oli onnistunut toimintatapa!

Huomionarvoista on nyt se, että piispa kävi vaihtamassa piispankaapunsa messukasukkaan ennen kuin aloitti ehtoollisen selebroinnin! (Ja piispa muuten käytti sitä sinistä kaapuansa ynnä mitraansa; nämä vaatteet eivät olleet kirkkovuoden ajan mukaisesti vihreitä, ja vihittävät saivat ylleen vaihtelevan värisiä vaatteita.) Vihreässä messukasukassa +Eero johti meidät eukaristian mysteeriin, yhdessä tuomiorovastin kanssa.

Itse messusta minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa. Minusta se oli hieno, onnistunut. Tunsin yhteyttä ja rakkautta piispaa kohtaan ja näkemäni vihkimys oli minusta todellinen, katolinen pappisvihkimys. Lupauksissa olleet kohdat, joissa luvattiin toimia kirkon tunnustuksen ja järjestyksen mukaan kyllä saivat minut miettimään sitäkin teemaa, mutta se on nyt enemmän omaa dilemmaani.

Käytin itse messussa itselleni jo kohtalaisen normaalia, mutta jollekin gestiikkaan ei niin tottuneelle ehkä korkeakirkolliselta näyttävää eleistöä. Kumarsin pääni, kun mainittiin joko Jeesuksen Kristuksen pyhä nimi tai pyhän Kolminaisuuden nimi. Samoin kumarsin pääni, kun piispa tervehti, jotta sitten iloisasti tervehtisin takaisin. Ristinmerkin tein aina, kun piispa siunasi (nimittäin alkusiunauksessa, synninpäästössä ja loppusiunauksessa; kun piispa vihki Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, en tehnyt synninpäästöä, koska en ollut itse tulossa vihkimyksestä osalliseksi, vaikkakin osallistuin hänen kauttaan vihkimykseen). Eukaristian aikana muutin hieman gestiikkaani siitä, mitä olen yleensä käyttänyt. Kumarsin normaalisti Sanctuksen ja Agnus Dein aikana, niin kuin olen tottunut tekemään - että Sanctuksen alussa sanojen Pyhä, pyhä, pyhä Herra Sebaot! Taivas ja maa on täynnä kirkkauttasi aikana (joskus kumarran vain Pyhä, pyhä, pyhä, Herra Sebaot), sekä sanojen Jumalan Karitsa, joka kannat maailman synnin aikana. Poikkeavaa käytöstä minulle oli se, että en seissyt Sanctuksesta kommuunioon, vaan istuin muun seurakunnan kanssa. Olisi ollut aika silmiinpistävää piispanmessun ja vihkimisen yhteydessä pysyä seisomassa. Polvistuin sitten kuitenkin asetussanojen ajaksi, sillä koin olevani pakotettu siihen. (Voisin kirjoittaa tästä hengellisestä pakosta myöhemmin.) Isä Arto Antturi ehkä hieman ihmetteli vieressä, mutta hän kyllä tietää, miten olen monesti puhunut ruumiillisuudesta, joten ei ehkä sittenkään. Ihmetellyt, siis. Sakramentin otin vastaan kielelle, mikä oli itselleni myös normaalista poikkeavaa - se on käytäntö, jota teoriassa suosin, mutta johon en ole käytännössä tottunut, vähän samoin kuin yhteismalja.

Ja tätä kaikkea omasta gestiikastani en kerro elvistelläkseni - pois se! - vaan kehottaakseni ja antaakseni esimerkin. Nimittäin kun olin vastaanottanut ehtoollisen ja istuin penkissä ja tunsin suurta yhteyttä piispaani, minä ajattelin ja rukoilin sydämessäni näin: Oi Jumala, minä tahdon heittäytyä maahan sinun eteesi kasvoillani ja kumartaa ja kunnioittaa sinua niin paljon kuin vain pystyn. Minä itse kumarran ruumiillani ja sydämelläni, mutta sydämeni kunnioituksen määrää en itse osaa lisätä; Sinun täytyy tehdä se, Jumalani. Tee minun sydämeni kunnioittavaksi, jotta se polvistuisi ja heittäytyisi maahan minun ruumiini tavoin.

Potestas-terminologiaa

Virkateologiaan kuuluu klassisesti myös neljän potestaksen käsittely: potestas consecrationis, potestas iurisdictionis, potestas ordinis, potestas docendi. Termi potestas viittaa valta, voima ja kykyyn. En käsittele nyt sitä, missä määrin kyseessä on "kyky" ja missä määrin "valtuutus" - se jääköön myöhemmäksi - vaan esittelen termit lyhyesti tulevaa virkateologista pohdintaa varten.

Potestas consecrationis. Konsekraatiovoima. Valta, voima ja kyky toimittaa konsekraatio eli - hieman epäselvästi sanottuna - muuttaa leipä ja viini Kristuksen ruumiiksi ja vereksi.

Potestas docendi. Valta, voima ja kyky opettaa, erityisesti evankeliumia. Sisältää myös sen, että opetettavat "alistuvat" opetukseen ainakin jossain määrin - tietenkin reseptio kuuluu tähän aina sisältäen kuullun kritisoimisen uskontajun perusteella.

Potestas ordinis. Valta, voima ja kyky vihkiä uusia diakoneja, pappeja ja piispoja Kristuksen kirkkoon. Voidaan käyttää myös siitä voimasta, jonka ordinaatio välittää.

Potestas iurisdictionis. Valta, voima ja kyky hallita ja ohjata kirkkoa sisältäen sen, että kirkon jäsenet ovat velvoitettuja seuraamaan päätöksiä.

Sitten hieman lisää termejä, jotta pää menisi varmasti sekaisin.

Potestas ecclesiasticae. Kirkollinen valta.

Potestas gladii. "Miekan valta", eli maallisen esivallan valta.

Potestas clavium. "Avainten valta", valta päästää synneistä ja pidättää anteeksianto.

Osin päällekkäisiä termejä aikaisemmin mainittujen kanssa:

Potestas magisterii. Sama kuin opetusvalta.

Potestas ministerii. Valta jakaa sakramentteja.

Potestas regimis. Sama kuin jurisdiktiovalta.

Potestas ordinaria. Ordinariuksen t. hierarkin valta, eli siis valta, joka henkilöllä on normaalisti, eikä ihmisiltä delegoitua valtaa. (Tässä Kristukselta delegoitua valtaa ei huomioida.)

Varmasti voisi vieläkin puhua monista muista valloista ja voimista, mutta jätettäköön nyt toistaiseksi. Käsittelen myöhemmin sitä, mille viralle kukin potestas kuuluu.

Pappeuteen liittyvää terminologiaa

Selvittääkseni edellisessä kirjoituksessa käytettyä terminologiaa on kirjoitettava lyhysti pappeudesta ja siitä, mikä on sakramentaalista pappeutta.

Jumala on asettanut pyhän pappisviran (sacerdotium), jota kantaa kirkossa kaksi virkaa: piispa ja presbyteeri. Sekä piispa (episcopus) että presbyteeri (presbyter) ovat pappeja (sacerdos). Sakramentaalinen pappeus on sacerdotium, ei presbyteratus eikä episcopatus. Diakoni (diaconus) kantaa sacerdotiumista erillistä palveluvirkaa (diaconatus). Kirjoitan näiden virkojen keskinäisistä suhteista myöhemmin lisää, kunhan olen itsekin selkeyttänyt näkemystäni. Korkein näistä viroista on episkopaatti, seuraavaksi presbyteraatti ja kolmantena diakonaatti.

Roomalaiskatolisessa kirkossa on säädös, että jokaisen papiksi vihittävän tulee olla diakoniksi vihitty ja jokaisen piispan tulee olla papiksi vihitty. Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on voimassa järjestys, jonka mukaan papiksi voidaan vihkiä kuka tahansa, mutta piispaksi voidaan vihkiä vain papiksi vihitty. Nämä säädökset eivät ole kuitenkaan aina olleet voimassa, vaan - mikäli nyt oikein muistan - tunnetaan tapauksia, joissa henkilö on vihitty suoraan episkopaattiin tai diakonista on tullut piispa ilman välissä tapahtuvaa presbyteraattiin vihkimistä. Säännös, jonka mukaan piispaksi vihittävän tulee olla presbyteeriksi vihitty on inhimilliseen järjestykseen perustuva; elleivät kirkolliset säädökset estäisi, voitaisiin maallikko vihkiä piispaksi. Tällöin hän tulisi osalliseksi sakramentaalisesta pappeudesta! Sakramentaalinen pappeus eli sacerdotium on sekä piispoilla että presbyteereillä. Ontologisesti kyseessä on samasta sacerdotiumista sekä piispoilla että presbyteereillä. Sakramenttien toimittamisen kannalta sacerdotium on olennainen. Piispan ja presbyteerin erottaa varsinaisesti piispalla oleva potestas iurisdictionis, hallintovalta. Juuri piispana piispalla on hallintovalta kirkossa; tätä valtaa ei presbyteereillä ole, vaan he ovat siinä piispasta riippuvaisia.

Suomen kielessä sekä sacerdos että presbyter käännetään usein papiksi, mikä on hieman ongelmallista. Vakiintuneessa kielenkäytössä pappi tarkoittaa lähinnä presbyteerin asemassa kirkossamme olevia.

Perinteinen läntinen virkojen järjestys on seuraava:
Piispa
Presbyteeri
Diakoni
Subdiakoni t. alidiakoni
Akolyytti t. messupalvelija
Eksorkisti t. manaaja
Lehtori t. lukija
Ostiaari t. ovenvartija

Nämä kaikki kuuluvat termin clerus (kleerus, suomennetaan joskus papisto) alle. Ordines minores:iin (alemmat vihkimykset, joskus myös alempi papisto) kuuluvat ostiaari, lehtori, eksorkisti ja akolyytti. Ylempiin vihkimyksiin (ordines maiores, suomennetaan joskus ylemmäksi papistoksi) kuuluvat subdiakonin, diakonin, presbyteerin ja piispan vihkimykset. Jumalallisesti asetettuja näistä viroista ovat diakonin, presbyteerit ja piispan virat, muut on kirkko asettanut. Vain piispa ja presbyteeri kantavat sakramentaalista pappisvirkaa (sacerdotium).

Lisään vielä sen verran, että sakramentaalinen vihkimys on toki myös diakoneilla.

Synninpäästö kahdesta suunnasta

Taas törmättyäni tässä kirkossa vellovaan harhaoppiin, jonka mukaan kuka tahansa voi antaa synninpäästön, ajattelin kirjoittaa teemasta. Perinteinen kristillisen kirkon kanta on nähdäkseni tämä: kuka tahansa maallikko ei voi julistaa synninpäästöä (absoluutiota), vaan sen julistaminen on pappisviran (sacerdotium) tehtävä.

Ennen kuin jatkan keuhkoamista rippiteemasta, täytyy kuitenkin mainita, että ylläolevassa linkissä on äärimmäisen terveellinen käsitys konsekraatiosta. Sairaanhoitajilla ymmärretään olevan oikeus jakaa valmiiksi siunattu leipä ja viini sairaille. Termi "toimittaa ehtoollinen" on ennemmin merkityksessä kuljettaa, eikä niinkään toimittaa riitti. Plussaa siitä!

Pohdiskeltuani taas tätä ihmeellistä maallikkoripin harhaa ajattelin kirjoittaa siitä sanan tahi kaksi. Mistä se johtuu? Miksi luullaan, että kuka tahansa voi julistaa synninpäästön? Takana on varmasti kirkko-opillisiakin harhoja, mutta näkisin, että yksi syistä on individualistinen syntikäsitys. Synti, joka on vain "minun ja Jumalan välinen asia" voidaan korjata kenen tahansa toimittamassa ripissä, onhan rippikin vain "minun ja Jumalan välinen asia".

Herätys! Syntien anteeksianto ei ole vain sinun ja Jumalan välinen asia! Synnin vaikutusten lisäksi, jotka vaikuttavat paitsi itseen, koko kirkkoon, ihmis- ja luomakuntaan, synti aiheuttaa syyllisyyttä paitsi Jumalaa kohtaan myös kirkkoa kohtaan. Individualistinen syntikäsitys näkee synnin aiheuttavan syyllisyyttä vain coram Deo. Synti erotetaan kategoriana niin täydellisesti eroon moraalista yleensä, että se kuuluu vain ja ainoastaan Jumala-suhteeseen. Ei näin: synti aiheuttaa syyllisyyttä paitsi Jumalan edessä myös ihmisten edessä. Tällä on perusteltu länsimaisessa historiassa monenlaista, josta ei oikein voi ylpeillä: noitien ja saatananpalvojien polttaminen oikeutettiin sillä, että yhteiskunta katsoi heidän syntinsä vahingoittavan koko yhteisöä. Käytän tästä näkemyksestä (synti vaikuttaa koko luomakuntaan, ei pelkästään synnintekijään) termiä kollektivistinen syntikäsitys; tällä en kuitenkaan tarkoita kollektivistista syyllisyyttä, vaan viittaan synnin reaalisiin vaikutuksiin. (Ajattelen kuitenkin, että synti aiheuttaa individuaalin syyllisyyden, ei kollektiivin syyllisyyttä - paitsi ehkä joissain tapauksissa.)

Kuka voi antaa anteeksi syyllisyyden ihmisten edessä? Vain tuossa ihmisyhteisössä valtuutetut henkilöt, joiden päätöksiin ihmisyhteisö on jossain määrin sidottu. On siis henkilö, jolla on oikeus antaa anteeksi tai katsoa sovitetuksi ihmisyhteisöä vastaan tehty rikkomus. Valtiossa tämä tapahtuu oikeuslaitoksen moninaisin prosessein; esimerkiksi tuomari on valtuutettu koko valtion puolesta kunkin rikkomuksen kohdalla lakien mukaan päättämään anteeksiannosta tai sovitukseen vaadittavasta rangaistuksesta. Kirkko on ihmisyhteisö, ja ihmisyhteisönä siinä vallitsee samanlainen valtuuttamisen periaate: yhteisö valtuuttaa jotkut sen jäsenistä toteuttamaan anteeksiannon tai sovituksen virkaa.

Kollektiivisen synnin teoria vastustaa maallikkoripin ajatusta. Siellä, missä synnin vaikutukset nähdään kollektiivisesti, ei voida mitenkään päätyä ajatukseen, että kuka tahansa voi antaa synninpäästön s.o. koko yhteisön puolesta. Toki on huomattava, että individualistinen syntikäsitys - eli synti on vain synnintekijän ja Jumalan välinen asia - ei sinänsä johda maallikkorippiin, vaan vaatii seurakseen muita (harha)käsityksiä mm. virasta, kirkosta ja evankeliumin luonteesta. Voidaan nimittäin nähdä individualistisen syntikäsityksen vallitessa, että vain erityisen jumalallisen valtuutuksen saaneet voivat antaa syntejä anteeksi. Kollektiivinen syntikäsitys kuitenkin johtaa siihen, että koko yhteisön tulee antaa synti anteeksi. Tällöin yksittäisen "nobodyn" antama synninpäästö osoittautuu riittämättömäksi.

Kuka siis käyttää kirkossa tuollaista valtaa, että voi antaa anteeksi koko yhteisön puolesta? Menemättä tarkemmin Augsburgin tunnustuksen rippikäsityksen (ks. laajemmin CA XXV), nostan esiin kohdan, jossa todetaan tämän vallan kuuluvan piispoille piispoina:

Meikäläisten mielipide on, että avainten valta eli piispojen valta merkitsee evankeliumin mukaisesti valtaa ja Jumalan käskyä saarnata evankeliumia, antaa anteeksi ja pidättää synnit sekä toimittaa sakramentit. Kristus näet lähettää apostolit käskien: "Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minäkin teidät. Ottakaa Pyhä Henki. Joiden synnit te anteeksi annatte, niille ne anteeksi annetaan, ja joiden synnit te pidätte, niille ne ovat pidätetyt. (Joh. 20:21-23) Samoin Kristus sanoo: "Menkää ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille" jne. (Mark. 16:15).

- - [H]hengellinen valta jakaa iankaikkisia lahjoja ja sitä käytetään vain sanan viran välityksellä - -

Tämän johdosta evankeliumin mukaan, tai kuten on tapana sanoa, jumalallisen oikeuden mukaan, tämä tuomio- ja hallitusvalta kuuluu piispoille piispoina, ts. henkilöinä, joille on uskottu sanan ja sakramenttien virka. Se sisältää oikeuden antaa anteeksi syntejä, hylätä evankeliumin kanssa ristiriidassa olevat opit sekä erottaa seurakunnan yhteydestä sellaiset, joiden jumalattomuus on yleisesti tunnettua, pelkällä sanalla ilman inhimillisiä pakkokeinoja. Seurakuntien tulee välttämättä jumalallisen oikeuden perusteella osoittaa siinä heille kuuliaisuutta tämän sanan mukaisesti: Joka kuulee teitä, hän kuulee minua. (Luuk. 10:16) (Otteita CA XXVIII:sta, tummennukset omani.)

Tämä Augsburgin tunnustuksen näkemys on demokratiasta kaukana. Se osoittaa, että piispoilla - jotka ovat piispoja siksi, että heidät on vihitty virkaan - on hallintovalta oman hiippakuntansa alueella. Tämä hallintovalta heillä on jumalallisen asetuksen (iure divino) mukaisesti, ei ihmisten säätämän asetuksen perusteella. On siis selvää, että piispa voi antaa anteeksi ihmisten syyllisyyden Jumalaa kohtaan, mutta miksi myös ihmisiä kohtaan? Kuten totesin, kirkko ei ole demokratia. Kirkko on kuningaskunta, jossa Kuningasten Kuningas, Isä Jumala, hallitsee ja kaikki alistuvat hänen valtaansa. Tämän valtansa Isä on antanut Pojalleen ennen aikojen alkua; näinä viimeisinä aikoina Poika on ottanut lihan ja tullut ihmiseksi ja tämä ihminen on saanut myös ihmisyytensä puolesta kaiken vallan taivaassa ja maan päällä. Kirkko on Kristuksen johtamana daavidilainen monarkia. (Välihuomautuksena, daavidilaisessa monarkiassa kuninkaan äiti oli kuningatar. Niinpä autuas Neitsyt Maria on kuningatar.) Piispat toimivat Kristuksen edustajina, Kristuksen valtuutettuina, "tämän sanan mukaisesti: Joka kuulee teitä, hän kuulee minua." Kirkossa kaikki alistuvat Kristuksen hallintavaltaan ja Kristus on asettanut omiksi edustajikseen - sanoisinko, käskynhaltijoiksi - kuhunkin paikalliskirkkoon piispan. Piispan valta ei perustu siihen, että hänet olisi valittu demokraattisesti tai että hän edustaisi sitä ihmisjoukkoa, jota hän kaitsee, vaan hänen valtansa perustuu Kristuksen antamaan valtuutukseen. Kristuksen valta kirkossa puolestaan lienee niin itsestäänselvä, ettei minun tarvinne sitä erikseen perustella.

Piispa edustaa paitsi Kristusta, myös koko ihmisyhteisöä. Synninpäästövalta kuuluu täten hänelle. Hän on se valtuutettu, jolla on oikeus koko yhteisön puolesta antaa syntejä anteeksi ja jonka päätöksiin kaikki on - Kristuksen arvovallalla - tässä asiassa sidottu. Piispan jakama synninpäästö poistaa syyllisyyden paitsi coram Deo myös coram hominibus. Piispalla voi tietenkin itselläänkin olla valtuutettuja - nimittäin papit, jotka käyttävät synninpäästövaltaa piispan, Kristuksen ja Jumalan sijasta. Tässä on tietenkin huomattava, että mikäli pappi ei ole yhteydessä piispaansa, hänellä ei ole synninpäästövaltaa coram hominibus; vihkimyksensä perusteella hänellä on kuitenkin synninpäästövalta coram Deo.

Lyhyesti sanottuna: piispa absolvoi coram Deo ja coram hominibuspiispuutensa vuoksi, kun taas pappi (presbyteeri) absolvoi coram Deo pappisvirkansa (sacerdotium) kautta ja coram hominibus piispallisen valtuutuksensa kautta.

Näen yhden vaihtoehdon, jossa kollektivistinen syntikäsitys voi sallia maallikkoripin. Tarkoitan tilannetta, jossa nähdään, että kuka tahansa voi julistaa synninpäästön coram Deo ja piispa on antanut kaikille seurakuntalaisille luvan absolvoida coram hominibus. Tämä tietenkin pitää sisällään sen harhan, että kuka tahansa voisi absolvoida coram Deo, mikä ei pidä nähdäkseni paikkaansa. Tämän lyhyen tekstin tarkoitus ei ole ollut kuitenkaan osoittaa, että absoluutio coram Deo kuuluu vain sacerdotiumin hoidettavaksi.

Mitä olen siis yrittänyt sanoa? Synnin turmeleva voima ulottuu synnintekijästä hänen läheisiinsä, hänen lähiyhteisöönsä, koko ihmis- ja luomakuntaan, säteillen teon vaikutuksia kaikkialle ympärilleen. Kaikki synti vaikuttaa paitsi synnintekijän ja Jumalan väliseen suhteeseen, myös synnintekijän ja kirkon väliseen suhteeseen. Pappi julistaessaan synninpäästöä julistaa sen kahdesta suunnasta: hän antaa anteeksi ihmisten eli kirkon puolesta ja Jumalan puolesta. John Donne kirjoittikin hyvin: "No man is an island, entire of itself; every man is a piece of the continent, a part of the main." (John Donne, Devotions Upon Emergent Occasions, Meditation XVII)

Kuka liturgian toimittaa?

Yksinkertainen kysymys, mutta hyvin monimutkainen vastaus. Kun yleensä puhutaan liturgian toimittajasta, perusmaallikko toteaa papin toimittavan liturgian. Viime aikoina ovat teologit kuitenkin alkaneet korostaa sitä, että koko kansa on toimittamassa liturgiaa, ei ainoastaan pappi. Liturgia terminä viittaa kansan työhön, joko subjektiivisena tai objektiivisena genetiivinä; yhtäältä Jumalan kansa tekee työtä ja toisaalta Jumalan kansalle tehdään työtä. On siis kaksi ääripäätä, joita tulee välttää.

Ensiksi, ensimmäinen ääripää on se, jossa selebrantti on yksin tai avustajiensa kanssa kansaa huomioon ottamatta toimittamasa koko messua. Toinen ääripää on se, että kansa tulee itseriittoiseksi, eikä enää tarvitse pappia. Kuitenkin kristillisessä kirkossa papit ovat Jumalan asettaman pyhän viran kantajia ja heille on annettu velvollisuudeksi opettaa kansaa ja toisaalta myös johtaa kansa rukoukseen.

Toiseksi, messun liturgia on monelta osaltaan sellainen, jonka kansa toimittaa koko kansana tai joku palvelija - oli kyse selebrantista tai ei - koko kansan puolesta toimittaa osan. Näin esimerkiksi lukukappaleiden lukija, esirukousavustaja, ristinkantaja ja monet muut toimittavat palvelusta kansan puolesta. Osa tehtävistä on kuitenkin sellaisia, joissa palvelija toimii Jumalan sijasta, ja nämä tehtävät eivät kuulu kansan toimintaan. Tällaisia ovat erityisesti evankeliumin julistaminen ja pyhä messu-uhri. (Kirjoitan messu-uhrista myöhemmin lisää, mutta jätän termin tähän, jotta se ärsyttäisi lukevia ääriluterilaisia.) Selebrantin asema on erityinen: hän on välillä kansan edustaja (ja tämän edustamisen voisi tehdä joku muukin) ja välillä puolestaan Jumalan edustaja (ja tätä ei kukaan muu voi tehdä).

Kirkko on perinteisesti opettanut, että sanallisen auktoritatiivisen opetuksen sekä sakramentaalisten toimitusten toimittaminen kuuluu papeille pappeina eli heidän erityisen kutsunsa perusteella. Näin myös Augsburgin tunnustuksen kirkot. Nämä ovat tekijöitä, jotka erottavat pappisviran kansasta. Kirkko opettaa nk. maallikkojen yhteisestä t. yleisestä pappeudesta, että siihen kuuluu rukous, jne., ja näitä toimituksia toimittaessaan papit edustavat kansaa, eivätkä Jumalaa.

Olemattomuuden valo

Luin juuri Bernard Welten kirjan Olemattomuuden valo (Loki-kirjat 2008).

Welten kirja (kääntäneet suomeen Terhi Kiiskinen ja Teemu Sippo - josta muuten on tulossa Suomen katolisen hiippakunnan pitkiin aikoihin ensimmäinen suomalaissyntyneinen piispa) käsittelee varsinaisesti kokemuksen käsitettä. Kokemus elämän merkityksellisyydestä on kristillinen kokemus (näin FT Yrjänsuuri jälkisanoissaan, s. 109). Länsimainen kulttuuri on kehittänyt tämän kysymyksen ollessaan sitoutuneena kristinuskoon, joka on myös antanut vastauksen kysymykselle, positiivisen vastauksen ja ehkä jopa helponkin vastauksen. Tietynlaisen filosofian kehittyminen on kuitenkin tuhonnut tämän vastauksen, kun kristinusko on hylätty. Welte nimeää lukuisiakin syitä, joista itselleni päällimmäiseksi nousi päämäärärationaalisuus (M. Weberin termi, s. 37), eli siis se, että keinoista on itsessään tullut päämääriä. Tärkeintä on se keino, jolla asetettu päämäärä saavutetaan. Tiede ja teknologia hallitsevat ideologiana (näin J. Habermas, s. 36) ja asettavat arvot.

Siis juuri päämäärärationaalisuus ja lukuisat muut syyt ovat lopulta johtaneet moderniin nihilismiin. Kaiken tuolla puolen ei ole mitään. Tieto rakentuu suolle, jopa äärettömään kuiluun. Kestävä perusta puuttuu. Nihil! Maailman ulkopuolella on olemattomuutta. Itse tunnistan tämän kokemuksen, minkä vuoksi Welten kirja oli minulle hyvin sykähdyttävä lukukokemus. Tunsin välillä hänen muotoilevan myös omaa kokemustani tästä nihilistä, mikä varmasti on osaltaan suunnannut omaa kiinnostustani apofaattiseen teologiaan. Muistan kerran erään festarituttuni (Stig-Arnen) kanssa puhuneeni tästä nihilismistä juuri sellaisella nuoren filosofinalun kiinnostuksella. Olimme varmaan syömässä siellä Maata näkyvissä -festivaalien ruokalassa, kun tajusin, ettei mitään voida todistaa. Näkemys kehittyi lopulta epistemologiseksi nihilismiksi, niin kuin juuri nuorilla voi käydä, mikä varmasti vapautti paljosta uskonnollisesta ahdistuksesta; usko on lopulta jotain täysin todistamatonta. (Tarkoittaako tämä sitä, että olen fideisti? Ehkäpä.)

Welte kirjoittaa Jumalan olemattomuudesta, tai oikeammin Jumalasta, joka ottaa "olemattomuuden hahmon". Ymmärrätte varmasti, että kun kyse on kokemuksen filosofiasta, on kokemus olemattomasta vaikea tai mahdoton. Viimeisessä luvussa, jonka teologiset implikaatiot ovat mielestäni kiinnostavia, Welte kirjoittaakin konkretian välttämättömyydestä. Sinänsä huomaan tässä aivan saman ajatuskulun kuin autuaalla Dionysioksella, johon Welte jopa viittaa. Dionysioksella, nähdäkseni, ajatuskulku on sellainen, että ensin todetaan kaiken olevan partisipatorisesti lähtöisin Jumalasta (positiivinen s.o. katafaattinen teologia), tämän jälkeen kielletään kaiken ja Jumalan vertailu (negatiivinen s.o. apofaattinen teologia) ja tämän jälkeen käytetään Jumalasta edelleen näitä nimiä (symbolinen teologia, jota graduni tulee käsittelemään). Kyse on siitä, että olevana ihminen ei voi olla suoraan olemattoman kanssa tekemisissä. Kuten Dionysioksella, myös Weltelläkin tuntuu kuitenkin olevan ajatus harvoista, jotka kykenevät kokemaan olemattoman: "Tässä kuvatun olemattomuuden kokemuksen avointa ilmaisua pyritään kuitenkin välttämään, ja siitä tulee pikemminkin harvojen asia. Nämä harvat kullä tuntevatkin sen kiertämättömyyden." (s. 89) Tämän luettuani ajatukseni välittömästi suuntautuivat pappeuteen ja kysyin itsekseni: Tuleeko papin ennemmin paljastaa Ylioleva, tai käyttääkseni modernimpaa kieltä, Kuilu kansalle ja ajaa heidät näin jopa ahdistukseen sen edessä, vai tuleeko papin ennemmin peittää tämä Kuilu ja itse antautua vain sille ahdistukselle, jonka elävän Jumalan kohtaaminen saa aikaan? Welte kirjoittaakin, että Jumalan syvyys tarvitsee "edustajan ja todistajan, joka rohkaisee meitä paitsi katsomaan silmiin tuota pimeää syvyyttä myös uskomaan itsemme sille elämässä ja kuolemassa". (s. 89) Hän jatkaa myös osoittaen tämän roolin ensisijaisesti Jeesukselle.

Hieman ihmettelen sitä, että Welte näyttää jotenkin pelkäävän Jeesusta koskevaa dogmatiikkaa. "Jeesuksen hahmosta kehitetty dogmatiikka voi kavahduttaa monia, joilla on tämä kokemus." (s. 89) En aivan ymmärrä tätä dogmatiikanpelkoa. Jeesuksen jumaluus on se asia, joka on tämä olematon ja tuntematon syvyyden pimeä kuilu, kun taas hänen ihmisyytensä on sitä valoa, joka sanoo meille Älä pelkää. Kristologia onkin ennen kaikkea juuri tätä pimeyttä ja salaisuutta varjelevaa, kun se äärettömän huolellisesti pyrkii erottamaan salaisuuden paljastetusta. Welten kokemuksellinen pohdinta jatkuu myös ekklesiologiaan, ja tämän lainaan kokonaisuudessaan: "Tästä voisi kasvaa uudenlainen ymmärrys siitä, mitä kutsumme kirkoksi, nimittäin kirkko sekä kokemuksessaan vahvojen että heikkojen yhteisönä, jonka jäsenet itse Jeesuksen täysivaltaisen todistuksen tukemina ja kantamina tukevat vastavuoroisesti toisiaan ja sallivat toistensa osallistua ratkaiseviin kokemuksiinsa, niin ettei kenenkään, vahvojen eikä heikkojen, tarvitsisi pettyä, vaan he voisivat pikemminkin yhdessä tunnistaa katoavaisen elämänsä sekä tarttua Jeesuksen julistamaan pelastavaan ja eheyttävään Jumalan valtakunnan voimaan." (s. 91)

Pappisvihkimys Turussa

Olin tänään pappisvihkimyksessä Turussa. Liturgian johtivat piispa Kari Mäkinen, joka vihki papit, ja tuomiokirkkoseurakunnan tuomiorovasti. Liturgia oli aika karu; liturgit eivät laulaneet vuoro-osiaan. Toisaalta, esipaimenen ääni on ihmeellisen esipaimenellinen ja juuri sopiva lausuttuun.

Kriittinen olen sen suhteen, että esipaimen käytti kuorikaapua eikä messukasukkaa ehtoollisessa. Saarna puolestaan oli hyvä, hän puhui sielusta ja papeista sielunpaimenina; kuinka he eivät voi mennä sieluun lupaa kysymättä, vaan heidän on annettava tilaa; ja että on kysyttävä itse kultakin, "kuinka sielusi voi". Erittäin hyvä, että näinä materialistisina aikoina puhutaan sielusta.

Ylipäänsä on kuitenkin sanottava, että mielestäni isä esipaimen Kari on sisäistänyt pappisvihkimyksen liturgisen luonteen. Tai sitten vain harhaudun ulkokultaisista menoista, heh heh...

Olin myös piispan kahvikutsuilla, joka oli vaikuttava tilaisuus. Erityisen vaikutuksen minuun teki pian eläkkeelle jäävän kirkkoherran (en muista kuka) puhe.

Vihittävistä varmaan yli puolet yhdeksästä oli minulle tuttuja joko opinnoista tai muuten. Loput taisivatkin olla lähinnä ÅA:sta tai JOY:sta.

Kirkkoherrasta ja piispasta

Olen viime aikoina pohtinut jonkin verran kirkkoherran ja piispan viran välistä yhteyttä. Näyttää siltä, että tunnustuskirjat asettavat kirkkoherran ja piispan virat ontologisesti samalle - episkopaatin - tasolle. Yleisesti ottaen käyty keskustelu koskee seurakunnan johtajan ja yliseurakunnallisen johtajan välistä eroa; virkojen välillä ei ole ontologista eroa. Minusta on huomattavaa, että tästäkään huolimatta presbyteerin ja piispan välistä viran jakoa ei kumota. Ainakin tältä minusta tällä hetkellä näyttää, mutta minun täytyy tutustua kirjoihin taas tarkemmin virkatematiikan kautta, jotta voin sanoa varmemmaksi mitään.

Ylipäänsä luterilaisuudessa on ollut ajatus, jonka mukaan kirkkoherra on "teologisesti katsoen piispa", vaikkakaan ei kirkko-oikeudellisesti, eli hänellä ei ole oikeutta vihkiä pappeja. Olen ymmärtänyt, että tämän ajatuksen perusteella kirkkoherra on ehtoollisen valvoja seurakunnassaan. Ehtoollista ei saa toimittaa seurakunnassa ilman kirkkoherran lupaa. Tähän liittyy myös kirkkoherran valintatapa: julkinen vaali. Juuri sen vuoksi, että kirkkoherra "kuuluu episkopaattiin" on nähty tarpeellisena seurakunnan vaalin kautta antama kutsu virkaan.

On sinänsä kiinnostavaa, että kirkolliskokouksessa on nyt kaksi eri aloitetta koskien kirkon johtamisjärjestelmää. Toinen aloite koskee kirkkoherran vaalia. Ehdotetaan siitä luopumista; kirkkoherran valitsisi tästä eteenpäin kirkkovaltuusto, eikä vaalisijoja olisi. Tämän aloitteen kannalta on huomattava, että tällainen muutos on myös teologinen muutos! Suora, julkinen vaali on viitannut kirkkoherran episkopaalimaiseen asemaan. Jos se poistetaan, muuttuu myös virkateologiamme, eikä kirkkoherraa voida enää samalla tavalla väittää episkoopiksi.

Olen itse sitä mieltä, että jos kirkkoherran valintatapa muutetaan, silloin piispanvaalista on tehtävä suora vaali. Vaikka olen kirkkovaltuutettu, en juurikaan itse perusta edustuksellisesta demokratiasta. Episkopaattiin, eli pyhään virkaan, piispuuteen, antaa kutsun kansa. Kristikansan antama kutsu on primääri ja piispojen toimittama piispan konsekraatio on sekundääri. Toisin on tietenkin presbyteraatissa; piispa antaa ordinoitavalle osallisuuden omasta kutsustaan ja omasta virastaan. Presbyteeri saa "kutsun riitin mukaan" (rite vocatus). Piispan kutsu tulee kuitenkin kansan valinnasta, joka on finaalinen. Näin olen itse mieltänyt asian.

Itse en kannata ajatusta siitä, että kirkkoherrojen tulisi olla episkooppeja. Päinvastoin, kirkkoherroilta tulee poistaa kaikki episkopaattiin liittyvä arvovalta. Sen sijaan piispojen määrää tulisi kirkossamme lisätä. Näin saamme kirkkoherrat omille paikoilleen ja piispat niille paikoille, joka heille jumalallisen asetuksen mukaan kuuluu: hiippakuntiensa hengellisiksi johtajiksi.

Lyhyesti sanottuna; luovutaan kirkkoherran vaalista, mutta piispan vaalista tulee tehdä suora kansanvaali. Piispan kutsun tulee tulla kristikansalta, ei "uskonnolliselta eliitiltä", "kirkolta kirkon sisässä", vaan koko kirkolta eli hiippakunnalta.

Toiseksi, kirkolliskokouksessa on tehty esitys arkkipiispan korottamisesta kunnolla piispainkollegion johtajaksi. Aloitteessa "on tavoitteena, että arkkipiispan valitsevat koko Suomesta tulevat edustajat ja että arkkipiispa olisi koko kirkon päämies ilman omaa hiippakuntaa. Mölsän [yksi aloitteentekijöistä] mukaan arkkipiispasta pitäisi saada selkeä arvojohtaja." (Lähde) En kannata tätä aloitetta.

Jo professori Kotila on huomauttanut, että kirkko ei tunne hiippakunnatonta piispaa. Sellaista ei ole. Paavillakin on oma hiippakuntansa. Mielestäni tällainen arkkipiispuus on turha hallinnollinen lisä piispainkolleegion rattaisiin. Jos itse saisin päättää, niin meillä olisi paljon enemmän piispoja, ehkä nykyinen määrä tuplaten, ja he olisivat lähempänä kristikansaa. Turun piispa siirrettäisiin vaikka historiallisesti Nousiaisiin - vai mikähän se paikka lienee ollut, ja arkkipiispa jäisi Turkuun. Hiippakuntia pienennettäisiin ja niistä tehtäisiin nimenomaan hengellisiä organismeja. Jos hiippakuntia ei haluta rikkoa, voitaisiin jokaiseen hiippakuntaan tehdä apupiispa-järjestely, eli hiippakunnassa olisi varsinainen piispa ja apupiispa.

Lyhyesti: arvojohtajuus ei synny sillä, että teemme yhdestä miehestä (arkkipiispasta) johtajan kaikkien yli, vaan siten, että kaikki piispat yhdessä laskeutuvat kansan luokse ja toimivat hengellisinä johtajina!

Voitte tietenkin arvata, mikä liturgistilla on mielessä. Piispanmessut! Nehän lisääntyisivät huimasti, jos minä saisin tahtoni läpi! Heh heh...

Pappeus on mahdoton

Pappisvirka on vavisuttava virka. Vihkimyksessä piispa laskee kätensä Kristukselta ja Kirkolta saamallaan vallalla vihkien, erottaen ja pyhittäen vihittävän papiksi Kirkon palvelukseen aina ja kaikkialla.

Aina ja kaikkialla. Tämä on jotain vavisuttavaa. Miten pappi palvelee aina ja kaikkialla? Kyse ei ole siitä, että hän on aina ja kaikkialla moraalinen esikuva, eihän kukaan meistä ole niin pyhittynyt, ettei koskaan lankeaisi. On totta, että pappi lupaa olla esikuva seurakunnalleen, myös moraalisesti. Esikuvallisuus on myös esikuvallisuutta katumuksessa ja armon luo tulemisessa. Vaatimukset, jotka papille asetetaan, ovat mahdottomia.

Toisaalta, mitä on pappeus? Se on palvelijanvirka. Maallikko erotetaan muista ja tehdään muiden palvelijaksi; muut puolestaan korottavat tämän palvelijan ylemmäs ja kunnioittavat häntä, koska pappi on heidän palvelijansa, sillä tiedätte, kuinka on sanottu viimeiset tulevan ensimmäisiksi. Jos nyt pappeus on palvelijanvirka, niin mitä tarkoittaa olla juuri pappi aina ja kaikkialla?

Olla Jumalan edustajana, välikätenä, armon välittäjänä, sanoman julistajana, lohdutuksen tuojana. Pappisviran vavisuttavuus on siinä, että se kantaa koko ajan mukanaan armoa ja velvollisuutta sen jakamiseen. Armo muuttaa elämät, se uudistaa ne, se saa ne kukkimaan ja tuottamaan hedelmää. Ja kaikki tämä "valta" on papilla. Hänen sanansa voivat avata ja sulkea, mutta laupiaasti hän jakaa armoa kaikille, jotka sitä pyytävät; ja pyytämättäkin hän jakaa armottomille.

Pappisviran järisyttävyys ei ole siinä, että hän on niin pyhä, moraalisesti korkealla tai suuri herra, joka hallitsee kirkkoa sanansa miekalla. Ei, se nousee siitä, että hänen kauttaan Kristus on armahtajana kansansa keskellä. Hän toimittaa virkansa tehtäviä uskollisena Kristukselle, jonka persoonassa hän toimii ja armoa levittää. Ei hän edusta itseään, vaan toista, jolle on antanut koko elämänsä. Tämä velvollisuus, tämä oikeus, tämä virka on mahdoton.

Kyse ei ole siitä, kuka saa toimittaa sakramentit. Kyse ei ole siitä, kuka saa saarnata. Kyse ei ole siitä, kuka saa seistä muiden katseltava alttarilla. Kyse on siitä, kenen pitää seistä siellä, kenen pitää rukoilla Kirkon ikiaikaiset rukoukset, kenen pitää tuoda julki tämänhetkinen hätä, kenen velvollisuus on nousta ja yhä uudelleen ruokkia armon sanalla laumaa, kenen tulee toimittaa konsekraatio ja jakaa laumalle ruoaksi itse Jumala: Murretaan ja osiin jaetaan Jumalan Karitsa, joka on murrettava, mutta samalla jakaantumaton, aina syötävä, mutta ei koskaan kuluva, vaan siitä osallistuvia pyhittävä. (Jumalallinen liturgia)

Älköön nousko pyhään palveluvirkaan se, joka ei tahdo palvella,
pysyköön erossa se, joka etsii omaa kunniaansa ja valtaa yli muiden;
otettakoon se, joka tahtoo palvella vajavaisena, mutta täydestä sydämestään,
erotettakoon se, joka etsii Herransa kunniaa ja ihmisten autuutta;
jotta hän ei toisi tullessaan riitaa, epäsopua, väittelyitä,
vaan hänen käsistään annettaisiin yksimielisyys,
hänen huuliltaan oikea oppi ja iloinen julistus,
hänen läsnäolossaan rauha ja rakkaus;
sillä hän toimittaa pyhää pappispalvelusta Herralle, meidän Jumalallemme,
Hänen ruumiilleen, joka me olemme.
On aika aloittaa pyhä palvelus: Siunaa, isä!

Vocatio interna facta sunt

Pyhä Henki liikkuu Konviktissa!

Armon soveltamisesta

Giovenardin ongelma oli hänen omien sanojensa mukaan, että hän luotti lapsellisesti siihen, että papinkaapu takaisi sisäisen hyveellisyyden ja suojelisi näkyvää ja näkymätöntä ihmistä

Emil Anton kirjoittaa Hyviä uutisia -blogissaan itsetyydytyksestä ja Eugênio Giovenardin romaanista Kielletty mies (Os Filhos do Cardeal 1997, suom. Hilkka Mäki. LIKE 2001).) Emilin kirjoitus on mielestäni asiallinen ja summaa hyvin periaatteet, jotka koskevat itsetyydytystä. Tässä kirjoituksessa keskityn hieman eri asiaan.

Törmäsin yllä mainittuun lainaukseen, joka on mielestäni aika relevantti, kun pohditaan pyhää virkaa eli pappeutta. Pappeus ei tee kenestäkään mitenkään erityistä, se ei anna erityistä voimaa vastustaa syntiä. Se on erottaminen; niin kuin ehtoollisessa siunattava leipä erotetaan tavallisesta leivästä erityiseen käyttöön, samoin vihittävä erotetaan maallikoista erityiseen käyttöön, Kristuksen kuvaksi ja ikoniksi ja hänen pelastavan toimintansa välittäjäksi, Sanan palvelijaksi, sanan ja sakramenttien palvelijaksi.

Kirkon pyhissä riiteissä on keskeisenä sisältönä tällainen erottaminen, pyhittäminen. (Pyhittäminen tarkoittaa erottamista.) Kaste erottaa kastamattomista ja yhdistää Jumalan kansaan, Kirkkoon, ja Kristukseen. Jossain määrin voitaneen sanoa, että konfirmaatio erottaa konfirmoimattomista. Avioliitto erottaa miehen ja naisen uuteen säätyyn, aviopuolisoiksi. Ordinaatio erottaa maallikoista papiksi. Ehtoollisessa tapahtuu lukuisia erottamisia: uhrivirren aikana leipä uhrataan, erotetaan jumalalliseen käyttöön; konsekraatiossa se erotetaan uudelleen ja se muuttuu Kristuksen ruumiiksi. Koko eukaristinen tapahtuma koostuu erilaisista erottamisista. Ainoat riitit kirkossa, joissa en näe erottamista, ovat rippi ja voitelu, ne ovat enemmän siunaavia toimituksia - jotka voidaan toistaa, toisin kuin muita mainittuja riittejä, avioliitto ollen erityistapauksissa poikkeus.

Pappeudessa se, joka on pyhä, erotetaan palvelutehtävään. Pappeus ei tee ihmisestä parempaa ihmistä, vaan antaa lisää velvollisuuksia, oikeuksia ja vastuuta. Ei maallikko voi kantaa vvastuuta ehtoollisen oikeasta toimittamisesta, tai muistakaan pyhistä riiteistä, vaan sen on kannettava vastuu, jolle velvollisuus on annettu. "With great power comes great responsibility". Ja ainakin jossain määrin on totta, että ilman oikeutta toimia ei voi myöskään olla velvollisuutta.

Velvollisuuden mukana tulee myös ansio. Ellei ole velvollisuutta tehdä jotain, ei voi olla myöskään velvollisuuden täyttämisestä seuraavaa ansiota. Olenkin jo pitkään ollut sitä mieltä, että me luterilaiset kyllä pelastumme, mutta mitä luultavimmin olemme aika matalalla tasolla siinä "pyhien kirkkaudessa" jossa on "näet oleva eri asteita". (Apol. IV)

Pappeus ei tee ihmisestä superuskovaa, vaan antaa enemmän velvollisuuksia. Se ei vapauta vastuusta tehdä oikein. Mikään Kirkon pyhistä riiteistä ei tee sinun puolestasi niitä tekoja, joita sinun tulee tehdä! Luterilaiseksi sanotussa uskonymmärryksessä minua usein häiritsee ajatus, jonka voisi sanoa olevan se, että lapsenomaisesti luotetaan kastepukuun ihmeelliseen voimaan taata sisäinen hyveellisyys ja suojata ihmistä kaikelta pahalta. Ihmiseltä riistetään mahdollisuus tehdä oikein, kun ei enää vaadita tekemään oikein. Poistamalla velvollisuus rakkauteen poistetaan myös oikeus rakkauteen ja tätä kautta pian myös kyky rakkauteen. Luterilaisen reformaation uskonymmärrys ei ole tällainen, vaan siellä sanotaan, että uskon tulee tuottaa hedelmiä, uskovan ihmisen tulee tehdä hyviä tekoja. Tämä on nykyisessä, rappeutuneessa luterilaisuudessa muuttunut muotoon usko tuottaa hyviä tekoja ilman uskovan yhteistyötä, usko on erotettu uskovasta ja rakkaus uskosta ja koko oppirakennus luhistuu. Jos lakia saarnataankin, saarnan lopussa pappi sanoo mutta eihän teidän tarvitse tehdä mitään, sillä Jeesus pelasti meidät jo!

Ihmisen erottamista koskevat riitit eivät tee ihmisen puolesta niitä hyviä tekoja, joita meidän itsemme on tehtävä, mutta ne antavat lisää mahdollisuuksia. Kaste, konfirmaatio, avioliitto ja ordinaatio antavat kyllä meille kukin oman toimituksen mukaista armoa, mutta meidän itsemme tehtävä on ottaa tämä armo käyttöön elämässä. Se annetaan, lahjana, mutta lahja on turha, jos sitä ei käytetä. Armo on siinä, että ne antavat kyvyn toimia oikein, mutta ne eivät tee meidän puolestamme sitä, mikä on oikein. Sanoakseni englanniksi, "we must apply to ourselves the immeasurable graces of the Lord", meidän täytyy soveltaa itseemme Herran mittaamattomat armot, koskien kaikkia pyhiä riittejä.

Turha on sinun käydä ripillä, jos et usko saavasi siinä syntejä anteeksi. Turha pyytää voitelua, jos ei usko sen auttavan mitenkään. Turha on mennä kasteelle ja konfirmaatioon, jos ei aio elää uutta, jumalallista elämää. Turha mennä avioliittoon, jos ei aio elää aviollisesti. Turha on käydä ehtoollisella, jos ei tahdo olla Kristuksen ruumiin jäsen. Kristuksen Kirkon pyhien riittien kautta välitettävät erityiset armot vaativat meitä, ne asettavat uuden elämän vaatimuksen, ne asettavat pyhyyden vaatimuksen - eivät pelastuksen ehdoksi, vaan sen osoittajaksi.