Pohdintoja paastosta: tarkoitus ja merkitys

Paaston suhteen voidaan kysyä myös, mikä on paastonajan tarkoitus ja merkitys.* Edelliseen kirjoitukseeni viitaten muistutan siitä, että paasto ja paastonaika ovat eri asioita. Evankeliumikirjassa mainitaan seuraavasti:

Paastonajalla on useita tavoitteita, esimerkiksi:
- ihminen katuu syntejään ja kiintymistään tähän maailmaan sekä haluaa palata täyttämään Jumalan tahdon
- ihminen tutkistelee Jumalan pyhyyttä ja rakkautta, joka näkyy Kristuksen kärsimyksessä ja kuolemassa
- ihminen pyrkii myös kasvamaan yhä vastuullisempaan elämäntapaan ja luopumaan omastaan hädänalaisten hyväksi. (Evankeliumikirja: Paastonaika)

Nämä ovat siis paastonajan tavoitteita ja ilmentävät sen instrumentaalista tarkoitusta. Luettelosta voi huomata selkeästi jaon erilaisiin kohteisiin. Ensimmäinen tavoite käsittelee ihmisen suhdetta itseensä (katumus, mielenmuutos), toinen tavoite käsittelee suhdetta Jumalaan (pyhyyden ja rakkauden tunteminen) ja kolmas puolestaan ihmisen suhdetta maailmaan ja muihin ihmisiin (vastuullinen elämäntapa, suhde hädänalaisiin).

Paastonajan merkityksen suhteen evankeliumikirja puolestaan jatkaa, että paastonajan "alkuosan aiheita ovat katumus, mielenmuutos ja taistelu pimeyden valtoja vastaan" ja paastonajan lopun eli ns. kärsimysajan merkitys on Kristuksen kärsimyksen tarkastelu. (emt.) Näitä voi pitää paastonajan ideaalisempina merkityksinä. Paastonajan konkreettisempi merkitys on se, mistä aiemmassa tekstissä kirjoitinkin: se on kirkkovuoden aika, joka edeltää pääsiäistä.

* * *

Entä mikä on paaston merkitys ja tarkoitus? Paastolla on konkreettinen merkitys: syömisen vähentäminen. Syömisen vähentämisestä syntyvän rahansäästön käyttämistä köyhien hyväksi voidaan pitää sekä paaston merkityksenä, että sen konkreettisena tavoitteena. Hengellisen (sanoisinko, epäkonkreettisemman) tarkoituksen ja merkityksen suhteen ollaan jo vaikeammilla vesillä. Näkisin, että paaston hengelliseen tavoitteeseen kuuluu paljon samaa, mitä edellä on sanottu paastonajan tavoitteista: pyritään eroon itsekeskeisyydestä kohti oikeaa Jumala-suhdetta ja oikeaa suhdetta toisiin ihmisiin.

Mutta mitä Raamatussa sanotaan? Ensimmäinen näkökulma on se, että paasto on tapa pyhittää, erottaa yksi aika toisesta. Se on maailmalle vieras toimintamalli - normaalitilassa ihminen syö ja juo tavallisen verran, mutta paastossa hän toimii eri tavalla ikään kuin vetäytyen maailmasta (fuga mundi). Näin ymmärrän esim. Lev. 16 ja 23 säädökset paastoista, sekä Sak. 7 sanan: "Mutta oletteko paastonneet minun kunniakseni?" Tämä erottaminen ilmenee myös ruumiskokemuksessa. Paastoaminen nimittäin totta kai myös vaikuttaa siihen, miltä minusta tuntuu, miltä oma ruumiini tällä hetkellä tuntuu. Silloin, kun tämä ruumiin riuduttaminen on tehty omasta tahdosta, eikä esimerkiksi köyhyyden tai sairauden vuoksi, se muistuttaa jatkuvasti päätöksen taustalla olevasta pyrkimyksestä erottaa jokin aika Jumalan palvelemiseen. Pelkkä omassa ruumiissani oleminen muistuttaa minua Jumalasta.

Toinen näkökulma - ja mielestäni edellistä ensisijaisempi - on se, että paasto on normaalitilasta erottautumisen kautta hätähuuto Herran puoleen, joka on luvannut pitää huolta kansastaan; kun Herra katsoo kansaansa ja näkee sen paastoavan, hän, hyvä ja laupias, säälii kansaansa ja antaa sille hyvää, vastaa sen rukouksiin ja antaa synnit anteeksi. Se liittyy erityisesti katumukseen, kuten esimerkiksi Niniven kaupungissa (Joona 3), mutta myös muuhun rukoukseen. Tästä esimerkkinä on esimerkiksi Daavidin sanat, "Kun poika oli elossa, minä paastosin ja itkin, sillä ajattelin: 'Ehkäpä Herra armahtaa minua ja lapsi saa elää.'" (2. Sam. 12), tai Esran kirjan maininta, "Niin me paastosimme ja pyysimme apua Jumalalta, ja hän kuuli meidän rukouksemme", (Esra 8). Paastoaminen saa Jumalan kuulemaan rukoukset paremmin, voisi kärjistäen sanoa. Tämä ajatus näkyy myös Uudessa testamentissa (Matt. 17:21).

Rukousten parempi kuuleminen tulee ilmi myös klassisessa, paaston tarkoitusta kuvaavassa tekstissä:

Te ette enää pidä sellaista paastoa, joka kantaa rukoukset taivaisiin. Tuollaistako paastoa minä teiltä odotan, tuollaista itsenne kurittamisen päivää? Sitäkö, että te riiputatte päätänne kuin rannan ruoko, pukeudutte säkkivaatteeseen, makaatte maan tomussa, sitäkö te kutsutte paastoksi, Herran mielen mukaiseksi päiväksi? 

Toisenlaista paastoa minä odotan: että vapautat syyttömät kahleista, irrotat ikeen hihnat ja vapautat sorretut, että murskaat kaikki ikeet, murrat leipää nälkäiselle, avaat kotisi kodittomalle, vaatetat alastoman, kun hänet näet, etkä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi.

Silloin sinun valosi puhkeaa näkyviin kuin aamunkoi ja hetkessä sinun haavasi kasvavat umpeen. Vanhurskaus itse kulkee sinun edelläsi ja Herran kirkkaus seuraa suojanasi. Ja Herra vastaa, kun kutsut häntä, kun huudat apua, hän sanoo: "Tässä minä olen." (Jes. 58)

Kirjoitukset tuovat tässä esiin myös paaston merkityksen kaksi ulottuvuutta. Mitä on paasto? Kuten jo edellisessä kirjoituksessa sanoin, paasto tarkoittaa konkreettisesti sitä, että syödään vain yksi ateria päivässä. Jesajan kirjan kohta antaa hieman radikaalimman konkreettisen merkityksen: paasto on ruoasta pidättäytymisen lisäksi säkkivaatteeseen pukeutumista, tuhkan ja tomun heittämistä ylleen. Jeesus opettaa tällaista näkyvää itsensä kurittamista vastaan: "Kun paastoatte, älkää olko synkän näköisiä niin kuin tekopyhät. He muuttavat muotonsa surkeaksi, jotta kaikki varmasti huomaisivat heidän paastoavan. Totisesti: he ovat jo palkkansa saaneet. Kun sinä paastoat, voitele hiuksesi ja pese kasvosi. Silloin sinun paastoasi eivät näe ihmiset, vaan Isäsi, joka on salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut." (Matt. 6) Jesajan kirjan mukaan paasto onkin varsinaisesti hädänalaisten auttamista, ei muille näkyvää itsekuritusta.

Kolmantena näkökulmana paaston tarkoitukseen voisi nostaa esiin vielä hengellisen kehityksen. Äsken lainatussa Jesajan kirjan kohdassa oikeanlainen paasto saa nimittäin aikaan sen, että "sinun valosi puhkeaa näkyviin", ja "[v]anhurskaus itse kulkee sinun edelläsi". Minusta tässä on kyse Jumalan rakkauden kaltaisuuteen - eli Kristuksen kaltaisuuteen - kasvamisesta: toimimalla tuon rakkauden mukaan me kasvamme yhä enemmän tuon rakkauden kaltaiseksi. Rakkauden kaltaisena ihminen loistaa muille Jumalan valkeutta, heijastaa hänen rakkauttaan, josta on myös tullut hänen oma valonsa -- "sinun valosi" niin kuin tekstissä sanotaan. Tämä tarkoitus on erityisesti yhteydessä hädänalaisten auttamiseen.

Tarkastelen Uuden testamentin mainintoja paastosta seuraavassa tekstissä.

* * * 

*: Huomaatte, että teen erottelun tarkoituksen ja merkityksen käsitteiden välille. Lyhyesti ja yksinkertaisesti sanottuna tarkoitus tarkoittaa jonkin asian instrumentaalista tavoitetta, kun taas merkitys viittaa asian kommunikatiiviseen sisältöön.

Pohdintoja rauhasta: yhteistyö

Taistelun päättymisen jälkeen alkaa yhteistyö

Sen jälkeen, kun sota Jumalaa, enkeleitä, toisia ihmisiä, itseä ja luontoa vastaan on päättynyt ei vallitse pelkkä tulitauko. Rauha ei ole pelkästään taistelun loppumista. Rauha ei ole autarkkista tyyntymistä, jossa ihminen on yksin omassa rauhassaan, vailla sotaisaa kosketusta.

Kun rukoilemme "kaikkien vallanpitäjien puolesta, jotta saisimme viettää tyyntä ja rauhallista elämää, kaikin tavoin hurskaasti ja arvokkaasti", (1. Tim. 2) emme rukoile, jotta saisimme olla erossa toisista. Jos taistelu on päättynyt, mutta emme elä yhdessä entisten vihollisten kanssa, ei ole vielä rauha, vaan vasta tulitauko, epävarma tilanne. Tyyni ja rauhallinen elämä ei ole erossa olemista, vaan se on yhdessä olemista. Todellinen rauha vaatii yhdessä elämistä, jossa entinen vihamies muuttuukin tutuksi ja turvalliseksi.

Yhdessä elämisen tärkeä aspekti on yhdessä syöminen, josta puhun toiste. Nyt keskityn yhteistyöhön.

Vasta yhteistyö, entisen vihamiehen kanssa toimiminen yhteisen hyvän aikaansaamiseksi, mahdollistaa todellisen rauhan. Herra itse sanoo: "Jos valtakunta jakautuu ja taistelee itseään vastaan, se ei voi kestää, eikä myöskään perhe kestä, jos sitä repivät riidat." (Mark. 3) Valtakunnan ja perheen jakautuminen tarkoittaa, että syntyy kaksi osapuolta, jotka kumpikin etsivät omaa hyväänsä sen sijaan, että he etsisivät yhdessä - siis yhtenä yksikkönä, sanotaanhan aviokumppaneita puolisoiksi, siis yhden ja saman eri puoliksi - yhteistä hyvää. Rauha on taipumista oman hyvän etsinnässä yhteisen hyvän etsintään; yhteinen hyvä on hyvää kaikille, myös minulle.

Herra puhuu itse myös yhteistyöstä rukoilemisen suhteen: "mitä tahansa asiaa kaksi teistä yhdessä sopien maan päällä rukoilee, sen he saavat minun Isältäni" (Matt. 18). Miksi hän liittää näin suuren lupauksen yhdessä rukoilemiseen? Ensinnäkin siksi, että siten rukoukset osapuolet luopuvat oman suljetun hyvänsä etsimisestä ja etsivät yhteistä, molempia hyödyttävää hyvää. Toiseksi siksi, että näin he suuntautuvat juuri hengellisessä asiassa pois itsestään ja kohti toista, hyvän tahdon hengessä. Ihminen avautuu kuin kukka. Hengellinen yhteistyö on jumalanpalvelusta, jossa me teemme Jumalalle jotain ja Jumala tekee meille jotain.

Paavali kirjoittaa: "Pyrkikää rauhan sitein säilyttämään Hengen luoma ykseys." (Ef. 4) Mikä on rauhan side? Eikö rauhan side ole se keskinäinen, yhteinen ja jaettu hyvä, mikä rauhassa vallitsevasta yhteistyöstä syntyy? Kun teemme yhteistyötä, saamme aikaan enemmän kuin jos olisimme yksin. Jos rauha särkyy, myös yhteistyö päättyy, ja se suurempi hyvä, jota yhdessä olisimme saaneet aikaan.

Työn ja rauhan välisestä suhteesta puhuu Apostoli, kun hän kirjoittaa: "Pitäkää kunnia-asiananne, että elätte rauhallisesti, hoidatte omat asianne ja ansaitsette toimeentulonne kättenne työllä, niin kuin olemme käskeneet." (1. Tess. 4) Rauhallisesti elämiseen kuuluu siis työnteko. Kun Paavali tässä kirjoittaa omien asioiden hoitamista, hän ei kritisoi yhteistyötä, vaan toisten ihmisten omaisuudessa kiinni riippumista. "Kukaan ei saa pyrkiä hyötymään veljensä kustannuksella. Herra rankaisee kaikesta sellaisesta, niin kuin olemme teille sanoneet ja teroittaneet mieleenne." (1. Tess. 4) Kristillinen rauha ei kutsu meitä elämään hyötymentaliteetilla, jossa etsimme muista uskovaisista itsellemme hyötyä. Meitä ei ole tarkoitettu pyrkimään käyttämään toisia omaksi hyödyksemme, vaan rakastamaan toisiamme. Paavali sanookin veljesrakkaudesta, "Jumala itse on opettanut teidät rakastamaan toinen toistanne"; se on vain hyvästä, kun yksi jakaa sen hyvän, mitä hän on saanut niille, joilla ei ole. On kuitenkin eri asia ottaa vastaan toisten lahjat yhteiseksi hyväksi kuin jatkuvasti kärkkyä, josko se seurakunnan rikas pariskunta nyt antaisi vähän almuja köyhille opiskelijoillekin.

Yhteistyön, rauhan ja kaiken taustalla on oikeudenmukaisuus. Se, ettei keneltäkään oteta pois hänen omaansa, ja että kaikki saavat sen, mikä heille kuuluu. Oikeudenmukaisuus yhdessä rakkauden kanssa synnyttää rauhan.

Rauha ei sulje pois lahjojen yhteiseksi tekemistä, mutta se sulkee pois toisista hyötymisen. Ja rauha vaatii, että taistelun päätyttyä emme jää eroon vihamiehistämme, vaan elämme ja olemme heidän kanssaan ja teemme yhteistyötä. Yhteistyön perustana on oikeudenmukaisuus; onhan kirjoitettu, "oikeudenmukaisuuden hedelmänä on oleva rauha". (Jes. 32:17)

Pohdintoja rauhasta: hyvä tahto

Miksi hyvä tahto ihmisten kesken mahdollistaa rauhan?

Hyvä tahto ei tosiaankaan aina riitä siihen, että kaikki menisi hyvin. Kun kuitenkin tahdomme hyvää, pyrimme teoissamme siis hyvyyteen; paha näyttäytyy virheenä ja vahinkona, ja virheistä ja vahingoistahan ei tunnetusti kannata suuttua, ei itse eikä toisten. Hyvä tahto suuntaa kohti rauhaa, niin suhteessa itseemme kuin toisiinkin.

Kun tahdomme hyvää, mutta teemme pahaa meidän ei tarvitse lähteä sotimaan itseämme vastaan. Paavalikin tuskasteli tämän ongelman kanssa: "Huomaan siis, että minua hallitsee tällainen laki: haluan tehdä hyvää, mutta en pääse irti pahasta." (Room. 7) Paavali tajusi, että synti saa hänet jatkuvasti tekemään pahaa. Mutta niille, jotka tahtovat hyvää, synnit eivät voi erottaa Jumalasta. Paavali nimittäin jatkaa: "Hengen laki, joka antaa elämän Kristuksen Jeesuksen yhteydessä, on näet vapauttanut sinut synnin ja kuoleman laista." (Room. 8) Tämän jälkeen Apostoli puhuu laajasti siitä, kuinka meidän tulisi elää sisäisen, mielessä olevan Jumalan lain mukaan, eikä turmeltuneen luonnon lain mukaan. Hyväntahtoisuuden suhteen ymmärrän tämän tarkoittavan sitä, että kun tahdomme sitä hyvää, minkä Jumala on ilmoittanut, elämme Hengen mukaista elämää, mutta jos taas olemme kiinnittyneitä pahoihin tekoihin, virheisiin, vahinkoihin, laskemme katseen Jumalan tahdosta omaan riittämättömyyteemme, Jumalasta ihmiseen.

Mutta kun Jumalan sanan ohjaama hyväntahtoisuus ohjaa meitä, olemme hyvällä tiellä, eikä meidän tarvitse sotia itseämme vastaan! Meidän ei tarvitse sotia itseämme vastaan syytellen itseämme pahoista teoistamme, sillä "kuka voi syyttää Jumalan valittuja? Jumala - mutta hän julistaa vanhurskaaksi!" (Room. 8) Paavali kirjoittaakin myöhemmin: "minulle on yhdentekevää, ryhdyttekö te tai jokin ihmisten tuomioistuin minua tutkimaan. En itsekään ryhdy tutkimaan itseäni. Minulla ei ole mitään tunnollani, mutta ei minua vielä sen perusteella ole todettu syyttömäksi. Minun tuomarini on Herra." (1. Kor. 4) Me emme ole sodassa itseämme vastaan. "Syyttäjä on syösty alas" (Ilm. 12), emmekä me saa syyttää itseämme, mikäli olemme hyvän tahdon vallassa tehneetkin virheitä. Jumala arvioi meidän tekomme ja tuomitsee ne lopulta. Meillä on kuitenkin Kristuksen tähden lupa odottaa kaiken kaikkiaan hyvää tuomiota.

Kun tahdomme hyvää, meidän ei tarvitse myöskään lähteä sotimaan toisia vastaan, kunhan vain uskomme, että hekin toimivat hyväntahtoisesti. Jos joku tekeekin jotain pahaa, mutta uskomme hänen toimineen hyvässä tarkoituksessa, voimme pitää pahaa yksinkertaisesti virheenä tai vahinkona. Virheistä ei rangaista ikään kuin ne olisi tehty tarkoituksellisesti. Virheen pahuushan ei ollut teon tarkoituksena, vaan jotain muuta yritettiin saada aikaan, mutta synti onnistuu luikertelemaan mukaan. Mutta: kun oletamme muiden toimivan hyväntahtoisesti, voimme vastata heidän virheisiinsäkin hyvällä tahdolla.

Hyväntahtoisuuden toinen nimi on rakkaus. Rakkaus on hyvän tahtomista toisille. Jumala kutsuu meidät tahtomaan hyvää silloinkin, kun he eivät sitä ansaitse (agape). Silloin on helppo tahtoa hyvää, kun olemme hyvän tahdon seurassa, kun tahdomme hyvää niille, jotka tahtovat hyvää meille, kun rakkaus on vastavuoroista (filia). Kolmas hyvän tahtomisen muoto on se, että tahdomme jonkin näkemämme kauniin ja hyvän itsellemme (eros). Muitakin hyvän tahtomisen eli rakastamisen tapoja on, mutta en mene niihin nyt.

Lisää rakkauden teoriaa

Viitaten edelliseen tekstiini rakkaudesta, jatkoin pohdiskeluja ja ajattelin näin:

Jumalan rakkaudessa ensin on agape. Jumala rakastaa, koska Hän on Hyvä. Rakastamalla Hän saa aikaan kaiken luomisen omaksi kuvakseen; ja ihmisen erityisesti kaltaisekseen. Sitten on filia: Jumala rakastaa ihmistä kaltaisenaan ja tällä rakkaudella tekee ihmisestä yhä enemmän kaltaisensa. Sitten on eros: Jumala rakastaa oman rakkautensa kaunistamaa ihmistä, ja myös maailmaa.

Ihmisen rakkaus maailmaa ja muita ihmisiä kohtaan noudattaa samaa järjestystä. Ihmisen tulee olla Jumalan alaspäin virtaavan rakkauden "putki". (Tässä taustalla on Lutherin/Mannermaan rakkausteorian Jumalan rakkaus.)

Ihmisen rakkaus Jumalaan on eri järjestyksessä olevaa. Ihminen Jumalan kaltaiseksi luotuna rakastaa Jumalaa kaltaisenaan, filia. Tämän jälkeen hän huomaa Jumalan olevan kaltaisuutensa lisäksi paljon enemmän, koko inhimillisen olemassaolon päämäärä, täydellisen Hyvä ja Kaunis, ja niinpä hän seuraa eros. Lopulta, Jumalan erosta ihmistä vastaan korreloi ihmisen agape Jumalaa kohtaan: Jumala on tehnyt ihmisestä hyvän, rakastavan, kauniin, ja niinpä ihminen rakastaa vain, koska on tehty hyväksi.

Pohdin syntiä, vihaa ja muuta sitten joskus myöhemmin.

Ajatuksia rakkaudesta

Istuin Tiian kanssa TYT:n Olkkarissa. Hän teki mainoksia rakkaus-aiheisiin bileisiin. Kävi myös ilmi, että hän on Risto Saarisen kurssilla rakkaudesta. Jäin pohtimaan omia ajatuksiani rakkaudesta. Omiin käsityksiini ovat vaikuttaneet Nygrenin eros- ja agape-motiivien jako, rippikoulussa opetettu eroksen, agapen ja filian ero sekä Mannermaan Kaksi rakkautta. Jaoin omassa pohdiskelussani rakkauden rakastajan ja rakastetun käsitteillä kolmeen:

1. eros, rakkaus, jossa rakastaja rakastaa rakastettuaan sen vuoksi, että rakastettu on kaunis ja hyvä; rakkauden syynä rakastetun hyvyys
2. agape, rakkaus, jossa rakastaja rakastaa rakastettuaan, että on itse hyvä ja kaunis; rakkauden syynä rakastajan hyvyys
3. filia, rakkaus, jossa rakastaja ja rakastettu ovat samankaltaisia; rakkauden syynä samankaltaisuus

Lisäksi ehkä hieman augustinolaisen uti/frui-jaottelun avulla hahmottelin neljännen:
4. epithymia, rakkaus, jossa rakastaja rakkautensa avulla tahtoo saada jotain itselleen, ennemmin himo

Nämä ovat ihan klassisia toki sinänsä, joskin olen käyttänyt rakastetun ja rakastajan käsitettä. En tiedä, onko joku näin jo määritellyt, mutta tältä minusta näyttää! (Siis: A(e) -> B, koska B > A; A(a) -> B, koska A > B; A(f) -> B, koska A = B.) Mikä on se rakkaus, jolla Jumala rakastaa ihmistä, tai mikä on se rakkaus, jolla ihmisen pitäisi rakastaa Jumalaa? Nygrenhän on pyrkinyt osoittamaan motiivitutkimuksellaan, että eros-motiivi kuuluu hellenismiin, kun taas agape-motiivi on kristillinen. Samaan linjaan menee Mannermaan selvitys Lutherin rakkaudesta; Jumalan rakkaus suuntautuu ihmiseen ja ihmisen tehtävä on kääntyä tämän rakkauden suuntaiseksi, niin kuin Saarinen kirjoittaa "ikään kuin putkeksi", josta Jumalan rakkaus virtaa lähimmäisille. Ihmisen rakkaus puolestaan korkeuksia tavoittelevana jätetään syrjään.

Agape on hallitsevampi motiivi kristillisessä teologiassa kuin eros. Oikeastaan se kuuluisi luettelossani ensimmäiselle sijalle. Kaikki rakkaus perustuu siihen, että Jumala agape-rakastaa, koska Hän itse on Hyvä ja Kaunis, ja tällä rakkaudellaan Hän tekee ei-olevasta olevaa ja rumasta kaunista. Jumala kuitenkin myös eros-rakastaa ihmistä: luotuaan ihmisen ja tehtyään hänestä kauniin hän tahtoo ihmisen sen kauneuden vuoksi, jonka hän on itse häneen luonut. Toisaalta, Jumala on myös tehnyt ihmisen kuvakseen ja kaltaisekseen: niinpä Hän myös filia-rakastaa meitä. Tässä on tietenkin Jeesuksen rooli käy merkittäväksi. Ensin on agape, sitten seuraavat eros ja filia; mutta näiden keskinäisesti järjestyksestä en osaa sanoa. Jos mietitään Augustinuksen käyttävän ja nauttivan rakkauden termeillä, Jumalan rakkaus on aina nauttivaa rakkautta; tämän vuoksi mielestäni epithymia suljetaan jumalallisen rakkauden kentästä pois: Jumala ei rakasta jotakuta käyttääkseen tätä omaksi tyydytyksekseen. Hän tosin rakkaudessaan käyttää meitä muiden hyväksi, mutta tämä on agape-rakkauden muoto.

Millä rakkaudella ihminen rakastaa Jumalaa? Jumalan rakkaus ilman muuta edeltää ihmisen rakkautta, mutta edeltävätkö kaikki Jumalan rakkauden muodot ihmisen kaikkia rakkauksia? Vai saako Jumalan agape aikaan ihmisen agapen, Jumalan eros aikaan ihmisen eroksen ja Jumalan filia aikaan ihmisen filian? Kiinnostavia kysymyksiä! No, ihmisen rakkauden järjestyksistä en tiedä, mutta ihminen kyllä rakastaa Jumalaa filiaattisesti, samankaltaisuuden perusteella, sekä Jumalan kauneuden vuoksi, että pyhitettynä - vaikkakin alkavasti - myös oman, Jumalalta saadun hyvyytensä vuoksi. Ihmisen agape-rakkaudesta ei kuitenkaan tule "kohdettaan luovaa rakkautta", niin kuin jumalallinen agape on.

Ihmisen rakkaus kohdistuu myös toisiin ihmisiin. Hän filia-rakastaa ystäviään, eros-rakastaa kauniita ja hyviä ihmisiä, agape-lähimmäisrakastaa kaikkia Jumalan vaikuttamana, mutta synnin maailmassa myös epithymia-himoitsee itselleen ja omakseen.

Pohtiessani näitä ajatuksia mietin, että olisipa kyllä ollut kiva mennä sinne Saarisen kurssille. No, ei auta itku, kun maito on jo kaatunut.

Lisäys: suosittelen tätä linkkiä ehkä eniten filiaan liittyen.